Maistettu: Fitou Les Capitelles 2005

Viinin tyyli ei ole mielipidekysymys, mutta sen synnyttämät mielikuvat ovat. Meillä jokaisella on erilainen maku- ja hajuaisti sekä erilaiset preferenssit sen suhteen, mistä pidämme ja mitä makuja viinistä etsimme. Asian tekee mutkikkaaksi se, ettemme usein itsekään tiedä mistä emme pidä, puhumattakaan siitä että tietäisimme mistä pidämme. Toisinaan se mistä pidämme, tuppaa vaihtumaan varoittamatta, jolloin tietoisuus on auttamattoman tietämätön siitä, että kuukausien mittainen pinot noir-intoilu onkin yhtäkkiä passé. Se kertoo jotain suhteesta itseemme. Viiniasioissa tuppaammekin olemaan tuuliviirejä, joiden ympärillä maailma pyörii (sivuhuomiona: Robert M. Parkerin kaltaisten dinosaurusten massa kylläkin aiheuttaa gravitaatiota). Tämä tekee viinien arvostelemisesta pisteen tarkkuudella yhtä mielekästä kuin kuuron ja sokean välisen viestinnän hoitamisesta siten että ensimmäinen viittoo ja jälkimmäinen huutaa. Yritys keskustella faktuaalisen tuotteen tuottamista subjektiivisista tuntemuksista objektiivisin termein keskellä universaalia illuusiota käänteisestä syy-seuraus-suhteesta on sanalla sanoen haasteellista;)

Yksi asia on varma, hyvä tapa pilata herkullinen viini on juoda sitä väärässä mielentilassa (tai väärässä seurassa, mistä seuraa väärä mielentila). Paraskin viini maistuu kauhealta, jos sen juoja on kuin sitruunaa puraissut pahanilmanlintu. Joskus viinistä haetaan lohtua maailman kurimuksessa. Viinin lohduttavuuden ja makunautinnon suhteesta voidaan formuloida nyrkkisäännöksi maalaisjärkeä noudetteleva maksiimi: Vit*tus ei paranna viinin makua, vaikka päihtyminen päästäisikin pännimisestä. Näin ollen hyviin viineihin ei kannata kajota, jos on huonolla tuulella tai haluaa juoda itsensä iloiseksi (Sideways-elokuvassa Miles yritti paikkailla särkynyttä sydäntään vuoden -61 Cheval Blancilla siinä onnistumatta, mikä todistaa pointin). Edellä kuvattujen astrologisten muuttujien ristipaineessa ei ole lainkaan yllättävää, että oikea fiilis, viinifiilis ja valittu viini kohtaavat toisensa aivan liian harvoin.

Toisinaan satunnainen etsijä voi kuitenkin törmätä viiniin, joka ei tavoittele kuuta taivaalta, mutta jossa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Kun lasiin saa varoittamatta makunystyröitä hivelevän viinikokemuksen silloin kun sitä vähiten odottaa, se on poikkeuksetta elähdyttävä kokemus. Useimmiten tällainen kohtaaminen toimii tarpeellisena muistutuksena siitä, ettei hyvän viinin tarvitse olla hienoa, kallista tai nautittu merkkipäivänä.

Fitou Les Capitelles tulee Fitoun historialliselta AOC:lta Languedocin patsaita kumartelemattomasta maakunnasta, jossa syntyy tätä nykyä paljon mielenkiintoisia viinejä (joiden päälle aristokraattinen viininviljelijä sylkee, ellei ole jo myynyt perintötilkkuaan Bordeauxissa ja muuttanut paikan päälle eksperimentoimaan rypälelajikkeilla). Les Capitelles on nuorena juotavaksi tarkoitettu viini, joka ei kuitenkaan kukkoile voimallaan tai lysähdä latteuteensa. Siinä ilmenee nuoren viinin kypsymättömyys herkullisella tavalla. Eikä pullokaan ole pahan näköinen: se on suljettu metallisella kierrekorkilla ja sen moderni etiketti haistattaa Bordeauxin porhoparoneille pitkät. Mikä parasta, se on halpaa kuin saippua.

Les Capitellesin maanläheisessä tuoksussa on tummaa kirsikkaa ja neilikkaista mausteisuutta. Sen maussa kohtaavat freesi hedelmäisyys ja herkulliset tanniinit varsin onnistuneesti; maku pysyy balanssissa overtyyrista hamaan loppuun saakka kuin preussilainen upseeri tykistökeskityksessä. Tämä elämänmyönteinen ja antoisa viini on parhaimmillaan juuri nyt, ei kymmenen vuoden päästä.
Jos siis olet iskenyt päätäsi seinään kymmenen euron mitään-sanomattomien bordeauxien ja lähes juomakelvottomien burgundien kanssa jo useamman kerran, mutta haluat sinnikkäästi uida ranskalaisen viinikulttuurin liiveihin (mitä suosittelen lämpimästi), aloita Languedocin letkeistä Vin de Pays d´Oceista. Kuten Les Capitelles osoittaa, Oksitanian seuduilta saa rahalle näinä päivinä paljon vastinetta alle kymmenellä eurolla!