Viinien pisteyttäminen, huti vai osuma?
Craig Campin Wine Camp Blogissa on lukemisen arvoinen postaus aiheesta, josta on aina mukava kalistella sapelia. Nimittäin viinien pisteyttämisestä.
”There are two big lies in the wine world. The first is that price is related to quality and, second, is that point ratings for wines are worth anything. (…) critic that rates wines on a numerical scale, be that 10, 20 or 100 points, must be able to repeat those results over-and-over in all tasting conditions. Anyone who knows anything about taste and the human condition knows that is a joke. Critics that use points are not only fooling their readers, they’re fooling themselves.” – Wine Camp Blog
Kuten olette saattaneet huomata, ei tässä blogissa pisteytetä viinejä, vaikkei houkutusta pisteyttämiseen voikaan kieltää (pistetuomioiden jakaminen hivelee kirjoittajan egoa, minkä lisäksi ne kiehtovat lukijapuolta peri-inhimillisellä tavalla).
Miksi en käytä satasen systeemiä? Craig osuu mielestäni oikeaan todetessaan, että jotta pisteillä olisi mitään väliä, saman mittaajan pitäisi tuottaa samansuuntaisia tuloksia eri maistelukerroilla, mitä ei valitettavasti tapahdu. Toinen syy on se, että pisteyttäminen liittää viinin mittauksellisuuden sfääriin. Jos olet juoksukisoissa pari sadasosaa voittajaa hitaampi, et ole juuri minkään arvoinen. Viini ei ole mielestäni kilpajuoksu.
Kolmanneksi, vaikka viini ei ole taidetta, se on silti elämyksen tuottava esteettinen objekti, jonka arvioinnissa subjektiivisuus esittää suurempaa roolia kuin vaikkapa maailman korkeimman rakennuksen mittaamisessa. Harva kirjallisuuskriitikko kehtaisi esittää lukijoilleen, että Camus’n Sivullinen ansaitsee 89 pistettä, koska sen kerronta on syvää, mutta sanamäärä on kitsas ja loppu aavistuksen toivoton.
Mutta, mutta, mutta… Kuten kaikessa ihmisen toiminnassa, lopullinen totuus pakenee tarkastelijan katsetta kuin varjo auringonsäteitä, joten mielipiteiden kirjo aiheen tiimoilta on oikeutetusti laaja.
Mitä mieltä sinä olet? Eikö kaikessa yhteisöllisessä toiminnassa ole lopulta kyse kompromisseista totuudellisuuden ja informatiivisuuden välillä, ja eikö satasen asteikko ole kaikessa vajaavaisuudessaan juuri tällainen kompromissi? Vai oletko sitä mieltä, ettei rikkinäistä arviointimetodia ole syytä käyttää vain sen vuoksi, että viinin paremmuuden mittaamiselle näyttää olevan sosiaalinen tilaus?
Viinipiru - Arto Koskelon blogi nautiskelusta 
Hmmm…
mielestäni viinin pisteyttäminen sadan pisteen asteikolla on oiva tapa ilmaista helposti ja ymmärrettävästi kuinka paljon kyseisestä viinistä pitää.
Tottakai pisteytys on subjektiivinen ja ”hetkeen ja tunnelmaan sidottu” mutta so what. Jos kerron että viini on ”92”, informaatioarvo on mielestäni korkeampi kuin jos kerron että viini on ”erinomaisen hyvä”.
Ongelma asteikko on lähinnä lukijalle, joka yrittää löytää arviosta absoluuttisia totuuksia.
Vertaus kilpajuoksuun ei mielestäni 0le huono. Jos juoksija saavuttaa sadalla metrillä tänään ajan 9,70 ja huomenna 10,30 se ei kerro että ajanotossa on vikaa ja että siitä pitäisi luopua. Juoksijan kisakohtainen tulos vastaa viiniarvostelijan senhetkisen tunnelman ja kokemuksen tuottamaa mielihyvää. Jonain toisena päivänä tuntemukset ovat toiset ja pisteet toisenlaisia.
Mutta aivan kuten hyvä juoksija pärjää keskimäärin paremmin kuin muut, myös hyvä viiniarvostelija pärjää keskimäärin paremmin kuin muut. Siksi pistearviot kertovat myös viinistä, eivät vain arvostelijasta.
Merkittävä argumentti pisteytyksen puolesta on helppous. On paljon helpompaa ostaa XL-kokoinen paita, vaikka kaikki XL-kokoiset paidat eivät ole samankokoisia, kuin lukea paidasta roikkuvaa pitkää selostusta siitä minkälaiselle ihmiselle paita sopii.
Kannatan sadan pisteen asteikon käyttöä myös kirjallisuus- ja elokuvakriitikoille.
Tulipa pitkä jaaritus, mutta kirjoitushalukkuuteni on tänään 97..;)
100 pisteen asteikko on ihan toimiva ohjenuora, mutta siihen pelkästään tuijottamalla ei tietenkään pääse puusta pitkään. Itse tykkään pisteyttää viinejä jo ihan senkin vuoksi että parhaiden kokemusten päätyminen uudelleen ostoslistalle olisi mahdollisimman mutkatonta. Voihan olla että uusi maistelu paljastaa jälleen uusia ulottuvuuksia viinistä ja pisteitä voi sitten korottaa tai laskea.
Kiitti kommenteista! Etenkin, kun ne edustavat pisteyttämiskantaa. Samaa mieltä olevien keskinäinen jutustelu on keskimäärin ikävystyttävämpää kuin eri mieltä oleminen.
Virén, haluaisitko todella nähdä, että Picasson tauluille annettaisiin arvosanat sadan pisteen asteikolla?
En ymmärrä miksei minua kiinnostaisi mistä Picasson teoksista joku taiteen asiantuntija pitää eniten vaikka itse päätänkin mistä minä pidän.
Teoksilla on jo nyt rahallinen arvo. Pisteet taiteellisesta vaikutelmasta toisivat toisen ulottuvuuden.
En nyt puutu viinin pisteyttämisen yleiseen ongelmallisuuteen, vaan ihan pisteyttämistekniikkaan itseensä. Nimittäin on kieltämättä melko informatiivista, kuten V-V yllä kirjoittaa, jos arvioija antaa viinille 92/100 pistettä. Syntyy varmasti vaikutelma siitä, että kyseessä on hyvä viini.
1oop-asteikossa (kuten toki jossain määrin muissakin) on kuitenkin ongelmia. Kun viini saa vaikkapa 82/100 pistettä, on informaatioarvo jo paljon huonompi. Asteikon isän Parkerin arvioissa 82 pistettä näyttäisi viittaavan hyvään (ainakin laadultaan keskinkertaista parempaan) viiniin.
* Extraordinary (96-100 points)
* Outstanding (90-95)
* Very Good to Excellent (85-89)
* Good (80-84)
* Average (75-79)
* Below average (70-74)
* Avoid (50-70)
Silti en usko, että monikaan lukee (tai antaa) pisteitä näin suosiollisesti. Monilla arvioijilla vasta viinit, jotka lähentelevät 90 pistettä saavat sanallisessa arviossa juuri mitään kiitosta. 82 pisteen viini voidaan lytätä armotta (mikä voi olla sinänsä ymmärrettävää, jos se on arvokas ja siihen on ladattu paljon odotuksia). Joku kuitenkin voi todeta 82 pisteen viinistä, että se on ”varsin maistuva, vaikkakin läpikotaisen simppeli viini, joka oikeanlaisen ruuan kanssa on täydellinen kesäpäivän juhlistaja”. Tällaista viiniä voisi jo tehdä mieli kokeilla. Lienee siis selvää, että pisteytys on täysin subjektiivista myös siksi, että skaalaa – eikä vain viinejä – luetaan täysin omannäköisesti.
100 pisteen asteikko perustuu Parkerilla viinin eri osa-alueiden erilliselle pisteyttämiselle. Ensin läiskäistään 50 pistettä muuten vaan, sitten enintään 5 väristä ja ulkonäöstä, 15 tuoksusta, 20 mausta ja kestosta ja 10 yleisestä laadusta ja kypsytyspotentiaalista eli esim. 82 pistettä voi koostua seuraavasti 50+4+10+13+5=82. Tässä näkyy kieltämättä Parkerin pisteytyksen hienoin puoli eli juomakelvotonkin viini on lähtökohtaisesti jo 50 pisteen arvoista, kun se nyt kuitenkin on viiniä. Viininystävän lähestymistapa.
On kuitenkin vaikea tietää turvautuuko yksittäinen arvioija yllä kuvattuun pisteyttämismalliin. Ja joskus törmääkin kommentteihin, että viinin tuoksu oli 87 pisteen luokkaa mutta maku enemmänkin 88. Tällöin on selvää, että arvioijalla on käytössään jonkinlainen erilainen lähestymistapa. Eikä siinä toki mitään vikaa ole, mutta yleistettävyydestä 100 pisteen skaalan käyttäjien välillä on vain entistä hankalampi puhua.
Loppujen lopuksi, jos siis tunnet arvioijan tavan antaa pisteitä ja tiedät melko tarkkaan, mistä hän pitää, alkaa pisteiden lukeminen helpottua ja informaatioarvo kasvaa. Muutoin väitän, että satunnaisen arvioijan 82 pistettä kertoo erittäin vähän viinistä.
Ja vielä latorin kommenttia kompaten, viinien pisteyttämisen suurin hyöty ja informaatio onkin varmasti juuri arvioijalle itselleen, kun arvosteluperiaatteita ja makumieltymyksiä ei tarvitse arvailla.
Reduktionistisen lähestymistavan ongelma on se, että viiniä juovat tunnistavat intuitiivisesti wanhan wiisauden, että hyvä kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Hyvän viinin hyvyyttä ei voi palauttaa sen osiin ilman että tehdään vääryyttä kohteelle.
Toiseksi, epäilen vahvasti, että Parker kaunistelee ”mittaustuloksiaan”, jos ne eivät vastaa hänen käsitystään maistellusta viinistä. Jos vaikkapa Margaux -03:n nokka on sulkeutunut arvioinnin aikana ja pisteiksi näyttäisi tulevan vain 89, Parker epäilemättä tuunaa tulosta. Hän juo viinit avoimesti ja loppupiste merkitsee enemmän kuin osien yhteenlaskettu summa, mikä tekee ”mittauksen” metodologiasta kyseenalaisen.
Kaikki eivät tosiaan lähesty satasen pisteytystä reduktionistisesti, vaan holistisesti, jolloin pisteyttäminen menee jotakuinkin näin: ”musta tuntuu, oman kokemukseeni ja ammattitaitooni pohjaten, että kyseessä on 92 pisteen viini”.
Kuten Aave totesi, silloin on kyse eri lajista. Vähän kuin tuomittaisiin krikettiä jalkapallon säännöillä vain siksi, että molemmissa on keskiössä pallo ja kentällä liuta pelaajia. Skaala itsessään kuitenkin antaa ymmärtää, että kyseessä olisi sama laji (metri on sata senttiä, vaikka asiaa miten kääntelisi ja kilo painaa 1000 grammaa).
Tämä tekee pisteytyksistä lähtökohtaisesti epäluotettavia. Pisteytysfilosofia pitäisi avata perin pohin, ennen kuin tuloksista voi olla mieltä suuntaan tai toiseen. Avaamisen jälkeen pitäisi vielä arvioida, onko valitusta filosofiasta mihinkään.
Asiasta kukkaruukkuun, en vastusta viinien pisteyttämistä. Omassa käytössä ne toimivat hyvänä referenssinä sille, mistä on tullut tykättyä aikaisemmin. Ne ovat arvokasta dataa harrastuksen hakiessa uusia suuntia.
otinko mä simaa?
Ja edellinen kommentti olkoon opiksi kaikille, jotka jättävät selaimen auki työpaikallaan (vaikken tähän nyt mitenkään edes ollut kirjautuneena).
Viidakon sanonta kuuluu: skype on vaarallinen väline vaarattoman miehen käsissä, jos sitä osaa käyttää väärin.
Mitä sitten, jos Margaux-03 on sulkeutunut mutta saa pari pistettä lisää sen vuoksi, että on MARGAUX?
Se maistaa joka kerta viinit eri tavalla, mitään konsistenssia ei ole, ja silloinkin sumuttaa että on kalkuloinut tulokset millin tarkasti kuin mikäkin miestalousvaaka, vaikka kyse onkin vain ”saamari, Margaux! -efektistä”.
Mutta hitto, kyllä mä ymmärrän että Margaux on sen verran vaikuttava, että pelkälle instituutiolle voi antaa 92 pistettä. Vähän lisää rehellisyyttä toimintaan, niin mä olen ihan messissä haukkomassa henkeäni tyhjän tai kiinni olevan pullon huimaavien aromien edessä.