The point of no return in wine business
Erään Italian tunnetuimman viinikirjoittajan, Franco Zilianin, Vino Wire on viiniblogi, jota arvostan suuresti. Tässä Italian viiniskeneä käsittelevässä blogissa julkaistiin Barbera Meeting 2010-tapahtumaa sivuava mielenkiintoinen postaus. Piemonten punaisen ympärille järjestetty eventti oli uraauurtava monella tapaa. Paikalle kutsutut median edustajat olivat bloggaajia, jotka kirjoittivat tapahtumien kulusta liki reaaliajassa sekä omiin blogeihinsa että tapahtuman ympärille perustettuun sateenvarjoblogiin. Lukijan kannalta ilahduttavinta oli se, etteivät bloggaajat sortuneet sanoman siloitteluun, vaan puhuivat suunsa puhtaaksi, mikäli tarvetta ilmeni. Ja sitähän ilmeni!
Ziliani kirjoittaa blogissaan tapahtuman vaikutuksista:
”the innovation and novelty introduced at Barbera Meeting marks a point of no return. (…)
To not invite them along with journalists who publish in the print media and guides and to maintain that “they’re just bloggers” would not only be stupid. It would show that organizers of such events haven’t understood that times are a changing. The wine-loving public that surfs the web knows the difference between wheat and weeds. They are more likely to believe writers who publish unhindered than conventional information, often immobilized and mitigated, like that found in magazines and wine guides. They are more likely to trust in immovable winebloggers who freely express their ideas, tastes, and distastes.” -Vino Wire
Hear, hear Franco. Jo niinä kuluneena parina vuotena, jona Viinipiru-blogi on ollut olemassa, asetelman muutoksia on tullut paljon ja muutokset ovat olleet yllättävän ripeitä. Toisin kuin kaksi vuotta sitten, enää ei ole epäselvää, että printtimedian kohtalona on lipsahtaa digin heittämään, liki auringon pimentävään, varjoon. Printin hidas luisu relevanssin rinteillä ei tarkoita, että itsenäiset viinibloggaajat jakaisivat syntyneen potin keskenään. Ei suinkaan. Näin käy ainoastaan siinä tapauksessa, jos perinteiset printtimediat päättävät jatkaa sillä harmaaselkäisellä linjalla, jolla ovat juuri nyt.
Perinteisen viinijournalistin ammattitaito (jos kirjoittajalla sitä on), säilyttää arvonsa, vaikka pelikentän painopiste siirtyy verkkoon. Erästä asiaa ei silti voi painottaa liikaa: jos olet ammattimainen viinikirjoittaja, etkä ole verkossa bloggaamassa omalla nimelläsi, muutut pian kuriositeetiksi. Jos et ole verkossa, et pian ole edes olemassa.
Viinipiru - Arto Koskelon blogi nautiskelusta 
Näin perinteisessä printtimediassa sekä osittain netissä toimivana kirjoittajana en ole vieläkään keksinyt missä piilee bloggaamisen bisnes. Viinikirjoittaminen ei ylipäätäänkään ole erityisen tuottoisaa puuhaa, ja Suomessakin valtaosa kirjoittajista tienaa pääosan leivästään jollakin muulla kuin kirjoittamisella. Vai onko ajatuksesi juuri se, että viinikirjoittaminen/bloggaaminen on harrastus, josta ei ole tarkoitustakaan saada elantoansa? Tottahan toki isolla kielialueella voi saada hyvällä sisällöllä niin paljon lukijoita, että sisällön voi muuttaa maksulliseksi, ja joku on valmis siitä pulittamaankin (kuten Peter Liemin tapauksessa). Mitä nyt olen viinialan ihmisten kanssa jutellut, niin yllättävän harva ammattilainenkaan tilaa esim. Jancis Robinsonin Purple Pagesia tai muita maksullisia nettipalveluita. Mainosrahoitus ei näytä toimivan kovin hyvin, sillä esim. Iltalehti Online teki ensimmäisen kerran voittoa vasta suunnilleen kymmenentenä toimintavuotenaan, ja siellä niitä bannereita piisaa. Jos taas ajattelet Vaynerchukin mallia, jossa bloggaajasta itsestään tehdään brändi, joka jakaa aluksi itseään ja palvelujaan ilmaiseksi ja alkaa myöhemmin nostaa hintaa, se ei vain toimi. Kun asiakas on tottunut ilmaiseen tarjontaan on todella vaikea alkaa myöhemmin maksamaan siitä. Vaynerchukin mukaan iso joukko bloggaajia voi päästä siedettäviin tuloihin, kun vain parhaat pääsevät miljonäärikerhoon. Niinpä niin, Amerikassa on myös enemmän lukijoita, ja muuallakin osataan englantia. Olikos Suomessa peräti yksi bloggaaja joka eli sillä, vai edes sitäkään?
Työn merkitys muuttuu, kukaties enemmän kuin muissa ammateissa, journalismissa. En ota kantaa siihen, onko kyseessä hyvä vai huono asia, mutta pidän muutosta kohtuu väistämättömänä.
Perinteisesti journalistille maksetaan sanamäärän mukaan liksa. Esimerkiksi Iltalehden ”bloggaajat” eivät kommentoi saamaansa palautetta, koska heille ei makseta siitä (mikä tekee uudistuksesta kosmeettisen, mutta yritä nyt opettaa Mattieskolle 2.0-ajatuksia:). Lähitulevaisuudessa itsensä edustaminen verkossa on osa elämänpolitiikkaa, siinä missä puhelimen käyttely.
Uskon, että journalistilta aletaan odottaa netin murroksen myötä tarkempaa fokusta ja syvempää näkemyksellisyyttä aikaisemman tiedon välittämistehtävän lisäksi. Siinä kohtaa blogit on käteviä raapimispuita ja julkisia pöytälaatikoita.
Toimitukset ostavat enemmän ulkopuolelta, jolloin toimituksessa on aikaisempaa vähemmän jengiä. Pian sille jengille maksetaan vähemmän liksaa. Miestä puukotettiin asemalaiturilla -tyylisen artikkelin kirjoittamiseen ei tarvita pian koulutettua journalistia. Uutisten paketointi ja edistyneet artikkelinkirjoitussoftat tekevät lähivuosina kirjoitustaidon ubiikiksi. Siitä ei pian makseta ”akateemista preemiota”. Kysyntä ja tarjonta kohtaa.
Hupsista keikkaa, journalistit lipsahtavat sanatyöproletariaatiksi, jolle maksetaan kuin tulitikkujen pakkaajalle ennen tehtaiden automatisaatiota.
Ellei sisältö ole brändätty. Tästähän Mikael Junger on puhunut Ylen kohdalla.
Jos katsotaan musiikkiteollisuutta, muutos on ollut kaikkea muuta kuin yksiseltteisen myönteinen, vaikka piraattipuolue sanoisi mitä. Muusikoiden tulonmuodustus on viittä vaille kuollut ja paras prosentti kerää miljoonat ylihintaisilla keikkalipuilla.
Ei ole terve tilanne, mutta minkäs teet? Ei tätä Nettiä saa pois päältäkään:)
Ei saa ei, mutta mediatalotkin ovat huomanneet ampuneensa itseään jalkaan jakamalla liikaa sisältöään ilmaiseksi netissä. Se on kuitenkin arvokkainta mitä niillä on.
Ilmoittajat eivät nimittäin koskaan ostaneet ajatusta että bannerista voisi maksaa yhtä paljon kuin kokosivusta hesarissa tai edes pienemmässä mediassa, vaikka ilmoitus on esillä pitemmän aikaa, ja kontaktit ovat paremmin mitattavissa. Maksuhalukkuus meni suunnilleen ilmoituksen pinta-alan mukaan, eli banneri pitäisi saada myyjäisiä tänään -pikkuilmoituksen hintaan.
Hyvä viinikirjoittaminen kuten kaikki muukin erikoisasiantuntijuus vaatii opiskelua ja perehtymistä ja pitkällä kokemuksella sekä matkustelullakin on arvonsa. Jos kirjoittaja panostaa esimerkiksi MW-opintoihin, saattaa tulla mieleen, kannattiko vaivautua, jos hankittua tietoa ja ymmärrystä joutuu jakamaan ilmaiseksi vain sen takia, että naapurin kolli, jolla on mielipiteitä vaan ei substanssia, kirjoittaa samaan hintaan.
Toimituksissa muuten tarvitaan entistä pätevämpää porukkaa, sillä kun sitä on vähemmän, julkaisukelpoista tekstiä tulee vähemmän, ja sitä enemmän täytyy tekstiä editoida. Freelancer on yleensä myös yrittäjä, joka pyrkii maksimituloihin pienimmällä mahdollisella vaivalla, eli jutut sisään ja lasku perään, ja mitä nopeammin, sen parempi. Ja mitä vähemmän jutuista maksetaan, sitä vähemmän niiden eteen kannattaa nähdä vaivaa.
Uskon, että toimituksessa työskentelevä hyvä ja nopea ediittori on yhä palkkansa väärti, muutenhan se kura, mikä keskustelupalstoilla loiskuu, tahrisi myös lehdenlukijan näpit aamukahvipöydässä.
(edit. 16.50)
”Uskon, että toimituksessa työskentelevä hyvä ja nopea ediittori on yhä palkkansa väärti”
Samaa mieltä. Hyvät pärjää aina. Kriisiä silti pukkaa ja moni päätyy kilometritehtaalle tulevina vuosina.
News corpin Murdoch aloittaa lehtiensä digimyynnin pian. Jos se menee kuluttajien päässä läpi, suomalaiset talot seuraa nopeesti perässä. Joka tapauksessa, painotus siirtyy Interwebin maailmaan, joten siellä kannattaa olla jo nyt.