Kupliva konferenssi Franciacortassa

Istun par’aikaa lentokoneessa matkalla Milanosta Helsinkiin, syön pähkinöitä, juon olutta, naputtelen tätä tekstiä ja mutustelen (kirjoittamisen avulla) kuluneiden päivien antia. Takana on muutama päivä Italian Lombardiassa, Brescian kaupungissa, Franciacortan kuohuvien sydänmailla. Otin osaa toista kertaa EWBC-nimellä kulkevaan konferenssiin, joka järjestettiin tänä vuonna neljättä kertaa. Koska kyseessä on viinibloggaajien kokoontumisajo, ei ole yllättävää, että viini oli sekä keskustelujen keskipiste, toiminnan päämäärä että myöhäisten kellonaikojen tekoväline, riippuen näkökulmasta, josta asiaa katsoo.

Jos inspiroituneesta mielentilastani voi päätellä jotain, konferenssi oli onnistunut. EWBC on käsittämättömän ammattimaisesti järjestetty tapahtuma (ja lienee Italiassa vuoden ainoa, jossa busseissakin toimii laajakaista). Suurin syyni osallistua EWBC:n löytyy kuitenkin virallisen ohjelman ulkopuolelta; vastaavia tilaisuuksia tavata useita ystäviä samaan aikaan ei ole juurikaan tarjolla. Hinaan matkalaukkuni paikalle myös tutustuakseni ihmisiin, joiden twitter-nimet ja Facebook-kuvakkeet ovat odottaneet lihallistumista kohtaamisen muodossa parhaimmillaan vuosia. Oli mukava tavata viimein Texasin lahja kitaransoitolle, Jeremy Parzen, sälli Do Bianchin takaa.

Sosiaalisessa mediassa aktiivisimpien viinivaikuttajien kokoontuminen samaan tilaan toimii eräänlaisena kollektiivisena pulssin mittauksena. Mitä viinikirjoittamisen maailmassa tapahtuu? Eräs teema tuntui toistuvan: viinibloggaajien painoarvo on kasvanut vuodessa. Käynnissä oleva teknologiavetoinen vallankumous muuttaa pelin sääntöjen lisäksi itse pelilaudan. Muutos ei ole mennyt viinintuottajamailta ohi.

Teema toistui myös konkarijournalisti George M. Taberin keynote-puheessa. Hän otti aikoinaan osaa legendaariseen Judgement of Paris -maistatukseen, joka sysäsi viinimaailman mannerlaatat pois paikoiltaan (ei vähiten hänen Time-lehteen kirjoittaman artikkelin vuoksi: George oli ainoa paikalla ollut toimittaja). Taber tokaisi yllättävän suorasukaisesti, että Robert Parker ja suurimmat viinilehdet ovat korruptoituneita ja että muutos vallitsevaan status quohon on sekä tarpeellinen että välttämätön (mikä ei kylläkään kerro mitään viiniblogien korruptoituneisuudesta tai korruptoimattomuudesta). Joka tapauksessa, Taber haastatteli myös Beatlesia jokunen vuosi ennen bändin suurta läpimurtoa, minkä vuoksi olen rehvastellut olevani yhden kättelyn päässä John Lennonista, mikä ei näytä herättävän hurmoshenkisiä tuntemuksia muissa kuin minussa.

Konferenssiin osallistuminen tarjosi tilaisuuden maistaa likipitäen kaikkien Franciacortan tuottajien pullot läpi, joten pari riviä siitä. Mistä Franciacortassa on kyse? Lyhyesti sanottuna samppanjametodilla työstetystä kuplivasta, joka valmistetaan Chardonnaysta, Pinot nerosta ja Pinot blancista. Kyseessä on nuori tyyli, joka täyttää tänä vuonna 50-vuotta. Pahojen kielien mielestä tekemällä tehty, mutta jostainhan se on aloitettava.

Nostetaan kissa pöydälle: pärjääkö Franciacorta samppanjalle? Ei pärjää, vaikka yritys onkin hyvä. Laadun vaihtelu tuottajasta toiseen on kohtuullisen suurta.

Liian usein lasiin päätyy viini, joka tuoksuu hiivataikinalta, on korostetun terävän hapokas, makumaailmaltaan neutraali, jälkimaultaan kitkerä (kuin raakoja rypäleen siemeniä pureskelisi) ja hinnaltaan tyyris.

Parhaat tuottajat sen sijaan takovat kellareissaan puhdaspiirteisiä ja raikkaita viinejä, jotka onnistuvat viihdyttämään pirullisen vaativaakin palettia. Vuosikertapullot osoittavat, että viini ikääntyy hyvin (jopa 20-vuotta, jos tuottajalla on homma hallussa). Alla pari suositusta tuottajien joukosta. Franciacortassa suuruus ei ole haitta; joukossa on kaksi taloa, jotka mahtuvat kolmen suurimman joukkoon.

Guido Berlucchi (huom. eri kuin Fratelli Berlucchi) – Rose, Satèn (”blanc de blancs”) ja Brut
Azienda Agricola Il Mosnel – Etenkin Satèn, mutta myös Brut
Ca` del Bosco – Rose ja Brut, Satèn

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.