Selväpäinen näkökulma viinikulttuuriin

Virallisen Suomen alkoholikannanotot suivaannuttavat minut säännöllisesti. Esillä ovat voittopuolisesti alkoholivastaiset kontrollipoliittiset näkökulmat, jotka keskittyvät kokonaiskulutustilastoihin, joita luetaan kuolleisuustilastoja vasten kuin piru raamattua. Äänessä ovat ennenkaikkea taantumukselliset tahot, kuten THL:n ja Alkon Pekka Puska tai ministerit Päivi Räsänen ja Maria Guzenina-Richardson, jotka pyrkivät muuttamaan alkoholikulttuuria lähinnä tarjoamalla markkinoille keppiä ja haalimalla yksilöille kuuluvaa vastuuta jo ennestään turvonneelle valtiolle.

Mikäli jaat näkemykseni julkisen keskustelun tolasta ja asianlaita tuottaa sinulle ahdistusta, suosittelen lukaisemaan mitä Euroopan komission Suomen-edustustolla on sanottavanaan artikkelissa Kieltolaki vesitti ravintolakulttuurin. Virkakoneisto osaa puhua myös toisenlaisilla äänenpainoilla ja nostaa esiin maltillisia näkökulmia, jotka sitovat viimeisten vuosikymmenten alkoholinkulutuksen muutokset laajempaan kulttuuriseen murrokseen, jonka voisi tulkita kait muitakin myönteisiä muutoksia mukanaantuoneen globalisaatiokehityksen aikaansaannokseksi.

Emme elä enää Impivaarassa. Alkoholi on osa länsimaista sivityskulttuuria. Mikäli perjantaikossujen siirtyminen arkiseksi viininkulutukseksi nostaa kulutustilastoja, taputan mieluummin käsiäni kuin huudan apuun verotuksen kiristystä, mainonnan kieltoja, aukioloaikojen tiukennuksia tai oluen laimentamista.

”– Emme ole sen humalahakuisempia kuin muutkaan. Suomalaisten muita rajumpi juopottelu on pelkkä myytti, Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori Matti Peltonen toteaa.

– Väkevistä juomista ollaan pikku hiljaa siirtymässä miedompiin. Elämys ja juomien laatu ovat korvaamassa humalahakuisuutta. (…) juomakulttuurin muutos on Suomessa sukupolvikysymys.”