Testaamisen väärti valkkari

En enää korkkaa viinejä analysoidakseni niiden aromaattista koostumusta pilkkomalla niitä kielellisesti palasiksi. Koen ne eri tavalla. Lähestyn viinejä omasta kulmastani, en niinkään anglosaksisen paradigman ohjaamana, kukaties siksi, että olen tiedostanut paradigman olemassaolon. Ennusmerkeistä huolimatta tästä ei siltikään tule neuroottisen blogipostaamisen traditiolle kunniaa tekevää vuodatusta, jossa analyyttisyyden taakse piiloutuva kirjoittaja ruotii (usein liian monimutkaista) suhdettaan intohimon kohteeseensa. Sen sijaan tästä tulee postaus, johon on ympätty yhteen kaksi täysin toisiinsa liittymätöntä asiaa, melko lailla mielivaltaisesti. Tietenkin jos rehellisiksi heittäydytään ja miksipä ei heittäydyttäisi, tämä on ilmiselvä neuroottinen postaus.

Balanssi. Viinin tärkein ominaisuus. Viinin subjektiivisin ominaisuus. Termiä voi käyttää kuka tahansa missä tahansa yhteydessä, minkä vuoksi se on lähestulkoon tyhjänpäiväinen käsite, jota on kuitenkin syytä käyttää aina kun tarvetta ilmenee. Tähän, kuten moneen muuhunkaan asiaan, emme voi vaikuttaa.

Viinikirjoittaminen on kumma laji. Kirjoittelun lähtökohtana on sensorinen kömpelyytemme (moni muu nisäkäs olisi kymmeniä kertoja pätevämpi luotaamaan viinejä aistiensa avulla. Meidän hajuaistimme erottelukyky vastaisi parin metrin syvyysnäköä, jos leikitään, että nenä olisikin silmä. Hajuaistia ei voi kehittää; likinäkökään ei parane harjoittelemalla).

Verbaalisuutemme on rajallista. Vedämme toki pidemmän korren eläimiin verrattuna, mutta siitä viis: kykymme viestittää aistiärsykkeistä konstruoimiamme kokemuksia on puutteellinen. Sanoja on kymmenien tuhansien vuosien keksimisenkin jälkeen liian vähän käytössä, eikä yksittäinen ihminen tunne niistä kuin rajallisen osan. Kapasiteettimme riittää vaihtelevasti monimutkaisten asioiden ilmaisemiseen. Esimerkiksi: turvaudun tässäkin kappaleessa lainasanoihin.

Tuoksu- ja makuaistimuksista kirjoittaminen tuottaa 95%:sti semanttista kakofoniaa, jonka informatiivinen arvo seilaa jossain olemattoman ja vähäisen välimaastossa. Laiha lohtu on se, että alan tuottamasta metelistä on kuluttajalle toisinaan aidosti iloa.

Eräät toki uskovat, että harjaantunut mieli kykenee pyydystämään arvioinnin kohteen ominaisuudet minuutensa haudaten kuin zenbuddhalainen munkki ja tuottamaan tieteellisrationaalisen metodin avulla objektiivista luotettavaa tietoa viinin de facto laadullisista ominaisuuksista, mutta en kuulu heihin. Mittarimme ovat kovin karkeita ja informaatio (lue viinin maku) lopulta siinä määrin aivoitustemme tuottamaa, ettei arvioijaa voi erottaa arvionnin kohteesta. Olen avoimesti aistipessimisti, jonkalaisia löytyy viinialalta yllättävän paljon. Alussa mainitsemani anglosaksinen paradigma perustuu vastakkaiseen näkemykseen.

Meillä on käsissämme määritelmiä hellivä, mutta empiriaa pakeneva balanssin käsite. Käytetään sitä. Sassarini CinqueTerre löytyy Alkon valikoimista. Pidän viinistä. Se on balanssissa.

Ligurialainen maastoutuu ensimmäisellä kulauksella tavanomaiseen, mutta toisin kuin keskinkertainen viini, se toimii kuin katua pitkin heitetty kolikko, joka jatkaa pyörimistään pidemmälle kuin sen pitikään. Hedelmältään puhdas, riittävän hapokas, yllättävän mineraalinen, kitalakea vasten levitoiva viini, joka tarjoaa vastinetta panostukselle. Kuin kunnon raaka-aineista kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistettu kotiruoka. Et todennäköisesti saa lihamureketta eteesi Michelin-ravintolassa, mutta oikein valmistettuna se voi olla siinä määrin herkullista, että muu maailma katoaa hetkeksi.

Alussa mainitsemani toinen asia, johon on pitänyt ottaa kantaa jo tovi. Repository of Useless Information. Otto, ei!