Léon Beyer ja vanhan kaartin Alsace

Ensin tunnustus. Saadessani lasiini herkullista alsacelaista, muistutan itselleni, että minun tulisi juoda Alsacen viinejä useammin, mistä ei kuitenkaan seuraa minkäänlaisia toimenpiteitä. Soimaan itseäni laiminlyönnistä ja unohdan asian välittömästi. Kyllä vain, Alsace on yksi näistä alueista minulle.

Syitä on monia, joista osa on järkeviä ja osa ei, enkä niitä lähde tässä kohden seikkaperäisesti erittelemään, mutta totean silti, etten muista, koska olisin ostanut pullon esimerkiksi Alsacen Pinot grisia. Ei siksi, etteikö Pinot grisista voisi valmistaa erinomaisia viinejä, kuten Ostertag osoitti viime vuoden puolella. Enemmänkin siksi, etten tunne Alsacen tuottajia pintaraapaisua paremmin ja aivokuoreni suorittaman empiriaan pohjaavan riskikartoituksen mukaan tuntemattoman tuottajan pinot gris -pullon kohdalla todennäköisyys pettymykselle on yli 50 prosenttia. Se on liikaa. Jos lasiin päätyy hapoiltaan lahnana makeilevaa viiniä, muutun huonoksi illallisseuraksi.

Tätä perimmäistä pelkoa vasten on ilo kertoa, että sain tänään lasiini todella maistuvaa Alsacea. Ja toisin kuin kaikilla edellisillä kerroilla, aion muistaa nimen myös vastaisuudessa. Varmistan asian toistamalla sen tässä kohden kolmasti: Léon Beyer, Léon Beyer, Léon Beyer.

Hyvä, mennään asiaan. En ehtinyt osallistua Helsingissä järjestetuille Alsace-messuille, mutta maahantuoja ehdotti tapaamista Léon Beyerin omistaja Marc Beyerin kanssa seuraavalle aamulle. Siis tälle aamulle, koska maistan viinin edelleen suussani. Joka tapauksessa, koska kyseessä on Alsacen parhaimmistoon lukeutuva tila, jonka tuotannolla on maine gastronomisina viineinä, ehdotukseen oli helppo suostua.

Jututtaessani Marcia, ei kestänyt kauan äkätä, että hän kuuluu Alsacen vanhaan kaartiin. Beyerin kuivat viinit ovat oikeasti kuivia, kuten perinteet velvoittavat. Jopa talon Gewurztraminer on ensi sijaisesti hillitty ja raikas, ei aromaattinen ja öljyinen. Beyer ei valmista lainkaan grand cru -pulloja, vaikka tarhat oikeuttaisivat siihen. ”Kaupallisin intressein rakennettu järjestelmä”, Marc toteaa. Nykyajan kotkotuksia. Tämän lisäksi hän ei valmista huippuviinejään, Les Comtes d’Eguisheim -pullotteita, lainkaan välttävinä vuosina. Samaan aikaan naapurit paukuttanevat menemään keskinkertaisia grand cru -viinejä, joten vuosikertasamppanjalta pontta lainaavaa tiukkaa linjaa voi pitää kunnioitettavana.

Talon tyyli on puhdas, fokusoitunut ja hapokkuuden kannattelema alusta loppuun. Viinit alkavat heleinä, mutta päättyvät hitaasti kasvavaan hapokkuuteen, joka jää soimaan suuhun kuin sinfoniaorkesterin symbaali, jota joku on juuri hutkaissut astalolla. Gastronomisia viinejä, ei epäilystäkään.

Léon Beyer Riesling löytyy Alkon valikoimasta ja se suljetaan kierrekorkin alle erityisesti Suomea varten, mikä on vuodesta 1580 asti toimineelle viinitalolle suht tuore juttu. Viini osoittautui poikkeuksellisen herkulliseksi hintaansa nähden (huom. maistoin 2011:n, Alkossa näyttää jo olevan 2012).

Talon tyyli säilyy tunnistettavana läpi linjan. 40€ hinta Les Comtes d’Eguisheimeista tuntuu oikeutetulta, etenkin koska tilausvalikoimasta löytyvät pullot ovat saaneet ikääntyä jo tovin ennen myyntiin laittamista. Nämä viinit ikääntyvät tarvittaessa vuosikymmeniä. Suosittelen kokeilemaan tyylikkään Les Comtes d’Eguisheim Gewurztraminer 2003:n tai burgundimaisia herkkusieniä tuoksussaan kantavan Les Comtes d’Eguisheim Pinot gris 2007:n, vasta kukaties sen jälkeen Les Comtes d’Eguisheim Riesling 2005:n. Perusvalikoiman Riesling-pottu on niin maistuva, että pääset sillä jo pitkälle.