Sadan vuoden hairahdus

Suomalaisilla on yli 3000 vuoden perinteet oluen kanssa. Agraariyhteiskunnassa alkoholia käytettiin ilmeisesti päivittäin, mutta sen nauttimista säädeltiin sosiaalisesti. Lähtökohta oli, että itsensä ördäyskuntoon saattava ihminen häpäisi itsensä. Ihminen, joka tuli omin jaloin ruokapöytään, mutta lähti siitä kantamalla, oli nolo. Kuulostaako suorastaan ”eteläeurooppalaiselta”?

Virkavalta päätti sotkeutua asiaan raittiusliikkeen kannustamana. Liikkeen piiristä kummunneet ideat olivat tavattoman kunnianhimoisia. Ne muistuttavat lähinnä totalitääristen yhteiskuntien suurprojekteja. Suomen koko maaseutu päätettiin kuivattaa 1800-luvun loppupuolella, mikä toimi samalla alkusoittona myöhemmin lanseeratulle maanlaajuiselle kieltolaille.

Alkoholin valmistus kiellettiin ja kestikievarit varattiin vain matkustusluvan saaneille. Ei niin, että toimenpiteet olisivat olleet kovin toimivia. Ihmiset eivät nimittäin unohtaneet alkoholin iloja, päin vastoin. Kulutus nousi ja alkoholin kulttuurinen merkitys muuttui. Hitaasti, mutta radikaalisti, jostain mikä oli arkista ja normaalia, tuli epänormaalia ja jännittävää.

Kansankynttilöiden ideoimat kuritoimenpiteet sysäsivät kulutuksen nousuun, mikä ei kait ollut tarkoitus, mutta onnistuivat kyllä eräällä tavalla. Ne tuhosivat perinteikkään juomakulttuurin ja katkaisivat siteet juuriin, jotka elivät sekä maassa että meissä. Agraariyhteiskunnan alkoholinkäyttöä säätelevä perinteinen kulttuuri muuttui ohueksi, kunnes haihtui lopulta kokonaan. Tyhjiö täyttyi uudella kulttuurilla, jota väritti holhoamisen synnyttämä paha olo.

Suomeen kasvoi sukupolvia, joille alkoholi oli kulttuurisesti vierasta, mutta alati läsnä. Se oli yhtäkkiä kiellettyä ja syntistä. Alkoholista tuli asia, jota juotiin saunan takana, ei ruokapöydässä. Juuriltaan irti revittyinä suomalaisten suhde alkoholiin alkoi kasvaa kieroon. Hurmoshenkisestä syyllistämisestä tuli itsensä toteuttava profetia. Kehitimme sankarihumalan ja teimme viinapullosta kapinamme symbolin. Hukkasimme historiamme ja samalla kait itsemme.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanoi presidentti Paasikivi ja taisi olla oikeassa. Niin surullista kuin se onkin, kulttuurinen katkos on todellinen. Tämän ei kuitenkaan kannata antaa masentaa. Vaikka asian korjaaminen vaatii töitä, kokonainen kulttuuri voi tervehtyä kokemistaan vääryyksistä. Se voi löytää uudelleen yhteyden juuriinsa.

Se tapahtuu uskoakseni arvostamalla suomalaista juomakulttuuria, meidän taitoamme valmistaa ja käyttää laadukkaita tuotteita ja sitä todistavaa pitkää historiaa aiheen parissa. Suomessa on jo melkein yhtä monta panimoa kuin sata vuotta sitten ennen terrorin alkua.

Yhteys kadotettuun menneeseen löytynee ruokapöydän kautta. Sille tulee nostaa myös viini, jonka historia suomalaisten janonsammuttajana ulottuu kauemmaksi kuin historiamme perunan tai kahvin kanssa. Me olemme kulttuurisesti rikas kansa, jolla on tavattoman pitkä historia alkoholijuomien käytön kanssa. Tuo historia oli kunniakas, toisin kuin tämä, jonka radikaalit langettivat päällemme kuin rangaistukseksi.

Meitä on kyykytetty jo yli sata vuotta, mutta kampeamme itsemme tästä suonsilmästä takaisin kuivalle maalle. Löydämme yhteyden hukattuihin juuriin ja muutamme maan suunnan tasapainottomasta fanatismista kohti suomalaiskansallista maltillisuutta. Palaamme takaisin hyväksi havaittuun ja perinteiseen sadan vuoden hairahduksen jälkeen. Se on yhteisten etujen mukaista.