Haastattelu Olutpostissa

Viinikoulu Iltalehdessä

Käy tsekkaamassa Viinipirun viinikoulu Iltalehden Pippuri.fi -ruokaosiossa. Viinikoulun idiksenä on vastata mutkattomasti ja ymmärrettävästi kysymyksiin, jotka voivat vaivata harjaantumatonta viinisieppoa viinin kiehtovassa maailmassa. Käy lukaisemassa ensimmäiset viinikoulut täältä. Voit myös lukaista aikasi kuluksi haastattelun, jossa valotan nautintomyönteistä tulokulmaani viinin arvioimiseen.

ps. lasissa on runsaalla vedellä laimennettua valpolicellaa. Se näytti paremmalta kuvissa kuin miltä maistui.

Iltalehden uusi viinikriitikko

Otin vastaan pestin Iltalehden viinikriitikkona ja -kirjoittajana. Olen pestistä enemmän kuin iloinen, koska se avaa uusia mahdollisuuksia saada viini-ilo leviämään entistä laajemmalle!

Uutena juttuna, tulen antamaan viineille myös arvosanoja kansakoulusta tutulla asteikolla. Tiedän, olen ollut kriittinen suhteessani numeraalisiin viiniarvioihin ja totta puhuen olen edelleen. Halusin silti kokeilla suomalaisille tuttua asteikkoa erottaakseni sisällön kiiltäväpintaisista lehdistä tutuista viinisuositteluista, jotka ovat toisinaan siinä määrin höyhenenkevyitä, että erottautumiselle on tarvetta.

Arvioni perustuvat ajatukseeni sofistikoituneesta subjektiivisuudesta. Se tarkoittaa, että antamani arviot kuvaavat minun suhdettani viiniin yhtä paljon kuin itse viiniä. En yleensä syty aromaattisista Muscat-viineistä tai lämpimimpien alueiden tammisista punaviineistä, mikä näkyy arvioissani naamioimattomana. Sen sijaan arvostan viinissä raikkautta, hapokkuutta ja puhdaspiirteisyyttä.

Suosin mahdollisuuksien mukaan pientuotantoa ja luonnonmukaista tuotantoa. Erityisen arvokkaita viinejä en usko arvioivani usein, koska haluan sisällön säilyttävän relevanssinsa kohderyhmän parissa. Hintatason suhteen toivon voivani auttaa mahdollisimman monia ylittämään kymmenen euron kipurajan, sillä nykyisessä hinnoitteluilmapiirissä viinien herkullisuus alkaa usein vasta kymmenen euron hujakoilla.

Kuuntele ”Alkoholipolitiikka – sata vuotta rämpimistä suossa”!

”Tervetuloa mukaan Yle Puheen taajuudelle suoraan lähetykseen, tänään puhumme alkoholipolitiikasta. Aihe on näytellyt ylikorostunutta roolia Suomessa jo yli sadan vuoden ajan. Suomalaiselle keskustelulle on tyypillistä, että puheenvuoroja käyttävät lähinnä verorahoin tuettujen alkoholivastaisten lobbausjärjestöjen edustajat tai samanmieliset mielipiteenmuokkaajat valtion tutkimuslaitoksista, joiden mielestä kaikki kehitys on osoitus siitä, että valtion harjoittama keppipolitiikka toimii ja kaikki todisteet kallellaan siihen suuntaan, että keppiä tarvitaan lisää.

Tässä ohjelmassa teemme asiat toisin ja avaamme tuuletusräppänät maailmalle. Studiossa on kaksi herraa, jotka paitsi ylläpitävät eurooppalaisia pientuotantoperinteitä laatutuotteiden valmistuksessa, ovat myös kunnostautuneita alkoholipoliittisina keskustelijoina. Heitetään kukkahatut nurkkaan, lopetetaan valtion suulla puhuminen ja puhutaan asioista kerrankin niiden oikeilla nimillä.”

5 yötä jouluun… Yle Puheella!

Yle Puheen ohjelma Arto Koskelo alkaa 22.12. kello 17 ja sotkeutuu joulun tematiikkaan munaskuitaan myöten.

Ekassa jaksossa 22. kello 17 ovat vieraana ravintola Juuren Ilja Björs, jonka kanssa suoritan ruumiinavauksen jouluruoille sekä ravintola Sunnin Mirka Olin, jonka kanssa keskustellaan vääränlaisesta joulusta ravintolan suojissa.

Tokassa jaksossa 23. kello 17 ronkitaan glögin sielunmaisemaa kohtuullisen sekopäisen drinkkimestari Niko Autin kanssa ja keskustellaan joulupukin painoindeksistä Sari Savikon kanssa.

Jouluaaton jaksossa 24. kello 17 juodaan Pyynikin käsityöläispanimon kaljaa Veikko Sorvaniemen kanssa hartaissa tunnelmissa ja keskustellaan uskonnon viinipainotteisesta sanomasta pastori Ulla Oinosen kanssa.

Tervetuloa mukaan!

ps. Kuten aina, kaikki palaute otetaan kiitollisena vastaan Viinipirun Facebook-sivuilla (joista on muodostunut jonkinlainen solmukohta viiniaiheiselle keskustelulle). Ilman vuorovaikutusta media on ontto.

Tulossa pian: Arto Koskelo – keskusteluohjelma Yle Puheella

Hivuttaudun tuntemattomille vesille työnsaralla joulukuussa. Nimelläni kulkeva ohjelma alkaa Yle Puheella 22.12. kello 17 ja jatkaa samaan kellonaikaan myös aatonaattona ja jouluaattona.

Sesonkispesiaalina starttaavan shown teema on ’erilainen joulu’. Siinä poraudutaan joulun mielekkyyteen ja mielettömyyteen vaihtuvien vieraiden kanssa. Paljastamatta liikaa, studiossa mutustellaan pääkallopipareita ja ronkitaan vuoden tärkeintä pyhää alan miesten ja naisten kanssa, pienpanimotyypistä ravintololaihmisiin, glöginsekoittelijaan ja pappiin.

Tammikuun 14. ohjelma aloittaa vakiopaikalla keskiviikkoisin kello 13, jolloin fokus on ruoassa ja juomassa, siis kulttuurissa.

Käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa ”Alkoholipolitiikka – 100 vuotta rämpimistä suossa”, ”Mitä ne meistä ajattelee? – ulkomaalaisen näkökulma suomalaiseen ruokaan?”, ”Miksi huippukokkien joukossa on niin vähän naisia?” ja ”Mitä kauppalasku kertoo ihmisestä? – Voiko kuitista tulkita yhteiskuntaluokkaa?” ja sen sellaista.

Jos alkoholipolitiikka kiinnostaa, kannattaa virittäytyä kuulolle kevään avausohjelmaan, ensimmäiseen suoraan lähetykseen, 14.1. kello 13, jolloin studiossa on kaksi varsin mielenkiintoista vierasta.

Viiniristeily kuvina

Orastavissa perjantaitunnelmissa on hyvä palata hetkeksi takaisin Viinipirun viiniristeilyyn, jonka tapahtumapaikkana toimi Viking Linen lippulaiva Grace. Pidin osallistujille luennon viinin historian innovaatioista ja murroskohdista pikakelattuna esihistoriasta tähän päivään ja maistatin nousevien alueiden viinejä, joilloin käväistiin Bierzossa, Alentejossa, Korsikalla ja Limarissa, muun muassa.

Kaiken kaikkiaan mainio vuorokausi, josta jäi päälimmäiseksi mieleen välitön tunnelma sekä mukavat osanottajat. Pisteet myös Viking Linen henkilökunnalle; ammattitaitoisesti järjestetty tapahtuma alusta loppuun. Sanoisin, että Gracelle kannattaa mennä jo Oscar-ravintolan tarjoaman ruoan ja viinin vuoksi, joista jälkimmäisiä voi ostaa ravintolasta kotiinviemisiksi kuin vapaassa maailmassa konsanaan.

Bocuse d’Or – 120 päivää matkaa

Matti Jämsen seisoo kokintakki päällä ravintola G.W. Sundmansin salissa ja kertoo miten valmistautuminen kokkaamisen maailmanmestaruuskilpailuihin sujuu. Kuulijat nauravat hänen jutuilleen, jotka ovat sekoitus ilmeistä päämäärätietoisuutta ja lupsakkaa tilannekomiikkaa. Stressi ei näy miehen olemuksessa. Se on hieman yllättävää, jos totta puhutaan. Finaaliin on matkaa 120 päivää ja moni asia on yhä ratkaisematta; toista pääraaka-ainettakaan ei ole paljastettu. Kuudesti viikossa harjoitteleva kokki viettää seuraavat kuukaudet gastronomisessa painekattilassa, elää ja hengittää viiden tunnin kisasuoritusta varten, todennäköisesti myös unissaan. Siinä hän silti jutustelee hyväntuulisena mukavia. Erikoinen mies, tämä Jämsen, huomaan ajattelevani.



Matti Jämsenillä on maine teknisenä taiturina, joka treenaa hulluntarmolla ja jaksaa hioa yksityiskohtia, toisinaan silloinkin, kun olisi kukaties järkevää jo lopettaa. Yhdistelmä poikkeuksellista osaamista ja sinnikkyyttä toi Suomelle vuonna 2011 Bocuse d’Orin viidennen sijan, mikä on melkoinen suoritus maalta, jonka gastronomiset traditiot ovat kallellaan talonpoikaiseen. Hahmona Jämsen on silti jäänyt suurelle yleisölle vieraaksi.

Kalju, ruumiinrakenteeltaan vanttera Jämsen näyttää kokin takissa enemmän teurastajalta kuin teoreetikolta, mutta mitä enemmän hänen jutusteluaan kuuntelee, sitä vaivattomampi hänen käteensä on sovittaa lihakirveen lisäksi paksu opus ja nenälle lukulasit. Miehellä on terävän veitsen lisäksi terävä pää. Sille on käyttöä Bocuse d’Orin kaltaisessa kisassa, jonka voittamiseen tarvitaan käsityötaitojen lisäksi laajempaa näkemystä. Eräänlaista pelisilmää, tarvittaessa jopa politikointia kulisseissa.

Olisiko tässä mies, joka kykenee vakuuttamaan Bocuse d’Orin parikymmenhenkisen tuomariston yhdistämällä tekniikan onnistuneesti taktiikkaan? Emme vielä tiedä kuinka hänelle käy, mutta eräästä asiasta ei ole epäselvyyttä: Jämsen on lähdössä hakemaan pokaalin kotiin, eikä kilpailuvietti todennäköisesti salli edes toisesta sijasta iloitsemista.

Bocuse d’Orin voittamista verrataan usein urheilumaailman kirkkaimpiin mitaleihin. Voitto merkitsee kokille katapulttausta kulinaaristen tähtien joukkoon. Jämsenin viimeyrityksellä muut pohjoismaat kiilasivat Suomen edelle, kuten myös isäntämaa Ranska. Mikä meni pieleen vuonna 2011? Sen kun tietäisi. Kilpailijat eivät saa tuomaristolta palautetta, joten käytännössä näkemys onnistumisista ja puutteista on muodostettava omin voimin.

– Olen varma, että 2015 suoritus saadaan hiottua niin valmiiksi kuin se on mahdollista hioa, enkä ole huolissani toteutuksesta kisatilanteessa, mutta uskoakseni viimeinen ripaus annosten makuihin ja kisasuoritukseen tulee siitä, että me muistetaan itse nauttia kokemuksesta. Rentouden puute oli viimeksi heikkouteni. Tällä kertaa treenausta on paljon, mutta ei hampaat irvessä. Me ei haluta olla Lukkarisen kanssa ylikunnossa finaalipäivänä, Jämsen toteaa ja viittaa vieressään seisovaan Antti ”Anakonda” Lukkariin.

Vasta 21-vuotiaalla Lukkarilla on isot saappaat täytettävänä. Vaikka Jämsen on operaation kasvot, kyse on ryhmätyöstä. Joukkueella on lisäksi valmentaja, Eero Vottonen, jonka rooli on ilmeisesti ennen kaikkea tsempata joukkuetta pahoissa paikoissa ja toimia neuvonantajana. Edellinen valmentaja Pekka Terävä toimittaa Suomen Bocusen presidentin virkaa, joten taustavoimat vaikuttaisivat olevan kunnossa.

Puhutaanpa sitten hieman rahasta, kun tilaisuus tarjoutuu. Bocuse d’Or ei kuulemma ole välineurheilua, mutta rahasta tuppaa olemaan hyötyä. Suomen joukkueen satsaus kahden vuoden valmistautumiseen on puolen miljoonan euron luokkaa, mikä on merkittävä parannus aiempiin vuosiin. Summa kalpenee kuitenkin muiden pohjoismaiden rinnalla. Ruotsin summa on Jämsenin mukaan puolitoista miljoonaa euroa ja Norjan huikeat neljä. Lisäksi muut pohjoismaat ovat valjastaneet kuninkaallisensa tekemään pr-työtä joukkueiden hyväksi. Suomen korkea-arvoisin edustaja Lyonissa lienee virkamies ministeriöstä, joten se siitä. Pelilauta viettää pääoman suuntaan, mutta mikäli kaikki palaset loksahtavat paikoilleen, pääpotin voinee napata kuka tahansa.

Aiempaa suurempien resurssien lisäksi moni muukin asia on eri tavalla kuin 2011.
– Pystyn keskittymään tähän nyt kuusi päivää viikossa. Tää on mun päivätyö. Lisäksi olen oppinut viime kerrasta. Silloin muun muassa treenasimme Valion maitotuotteilla. Sitten kun ajoimme kisapaikalle, siellä oli käytössä ranskalaiset tuotteet, joissa on ihan eri rasvamäärät. Ammattilaiset tietävät, mitä siitä seuraa. Niin tosiaan, viimeksi pakattiin tarvikkeet rekkaan ja ajoin sen itse Ranskaan. Melkoinen härdelli. Rekalla-ajaminen ei tällä kertaa välttämättä houkuta, joten ehkä lennämme paikalle. Nämäkin kuviot ovat vielä aivan auki, hän sanoo.

Menu on tarjottu pöytään ja syöty. Jämsen lähtee harjoittelemaan helmikanan kypsentämistä treenikeittiöön, vaikka on juuri kokannut sitä kolmellekymmenelle. Pähkähullua touhua, jonkin sortin gastronomista gladiaattorimeininkiä, huomaan ajattelevani, mutta mies itse selvästi nauttii hommasta. Jämsenin uusi, aiempaa pakottamattomampi ote harjoitteluun tullaan huomaamaan myös Lyonissa. Tämänpäiväisen perusteella on helppo uskoa, että Suomen mahdollisuudet kärkikolmikkoon tai jopa pystiin ovat tammikuussa herkullisen hyvät.

120 päivää Bocuseen menu on tarjolla G.W. Sundmansilla 29.9. alkaen. Pääruokana on, yllätys yllätys, helmikanaa. Annos edustaa kisa-annoksen tämän hetkistä versiota, joten voit käydä omakohtaisesti puntaroimassa Matin ja joukkueen voittomahdollisuuksia. Jos käyt testaamassa menun, palaa kertomaan miten se toimi!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Disclaimer: Viinipiru on Bocuse d’Orin yhteistyökumppani. Lisää juttua Matin valmistautumisesta pukkaa myöhemmin.

Chile ei ole valmis

”Nuo? Ne ovat vain kukkuloita”, oppaanani toimiva Susana toteaa ja osoittaa sormella Santiagon miljoonakaupunkia reunustavia ja yli kahteen kilometriin kohoavia lumihuippuja samalla kun vaihtaa kaistaa moottoritiellä liiemmin peileihin katsomatta tai vilkkua käyttämättä. 

Asiat ovat suhteellisia: liikennekulttuurit, vuoret ja vuodenajat. Huimaa. Liikaa kahvia ja liian kehnoa unta. Vuorokausi sitten olin helteisessä Helsingissä, mutta talvisessa Santiagossa se tuntuu epämääräiseltä, melkein mahdottomalta. Nukuin koneessa koiranunta Atlantin ylitse, havahtuen vain hetkittäin konetta ravistelleeseen turbulenssiin, joka muistutti minua Air Francen lennon kohtalosta. Yritin olla miettimättä asiaa ja etsiä asennon, joka ei jumittaisi niskaani.

Nälkä kurnii vatsanpohjassa, koska en syönyt lentokoneessa. Avasin kyllä annoksen foliokannen, mutta rohkeuteni suli kun näin annoksen. Tyydyin tökkimään lihapullia haarukalla laittamatta niitä suuhuni. Syöminen saa silti odottaa, sillä tänne asti ei tultu turhan takia. Tulin maistelemaan viiniä.

Laama hengaa Montesilla

Näissä tunnelmissa alkoi ensimmäinen matkani Chileen, joka on juuri päättymässä. Vastoin ennakko-oletuksiani, huomasin inspiroituvani reissun aikana useasti. Jokin Chilen tilanteessa sai aivoni hyrräämään, minkä vuoksi olen käyttänyt kuluneet päivät paitsi oppien uutta maan viineistä, myös pyrkien ymmärtämään omaa reaktiotani. Nyt, istuessani Santiagon lentokentällä, tuntemukseni ovat seitsemän päivän päätteeksi yllättävän kirkkaat. Näkemykseni Chilen viineistä on löytänyt uomansa.

Olenko kokemani jälkeen Chilen viinien vannoutunut puolestapuhuja? En ole, en ainakaan vielä. Annan esimerkkejä. En syty liekkeihin Chilen arvostetuimmasta viinityylistäni, Maipo-laakson tuhdista ja minttuisesta Cabernet sauvignonista. Enkä edelleenkään pidä Carmenere-lajiketta kovinkaan mielenkiintoisena, vaikka se onkin parhaimmillaan suuntäyttävä ja mehevä (ja kohtuu usein vapaa paprikamaisista pyratsiini-aromeista, mikäli sadonkorjuu tehdään vasta toukokuussa).

Lisäksi pidän harmillisena, että useat tasokkaatkin tilat tuottavat keskikelvotonta laatikkoviiniä pohjoismaiden monopolien tarpeisiin. Edullisten viinien valmistaminen viinikauppojen alahyllyille ei ole tuottajille mikään rahasampo, sillä voittomarginaalit ovat liki olemattomia kovan kilpailun ikeessä. Samalla volyymibisnes nakertaa nurkasta Chile-brandin arvoa, tehden laatukehityksen jalkauttamisesta kuluttajien mieliin vaikeaa.

Monet viinitalot tuottavat varsin kaupallisen tyylisiä viinejä, osin suotta. Tämä ei tarkoita, että he valmistaisivat parhaita mahdollisia viinejä tarjolla olevasta rypälemateriaalista, vaan enemmänkin, että he valmistavat siitä viinejä, joka eivät ärsytä edes sellaista kuluttajaa, jolla on kehno maku. Koska kaikkien miellyttäminen ei ole mahdollista, paatuneimmat viiniharrastajat jäävät useimmiten sormenlämpöisiksi pehmeän, pyöreän ja makeilevan lopputuloksen edessä (pisteet Vina Maipolle siitä, että heidän edullisimmatkin punaviinit ovat kuivia). Pahimmillaan kyse on raaka-aineen turmelemisesta kellarissa. Tankkinäyte voi olla kohtuullisen puhdaspiirteinen ja maistuva, mutta lopputulos vaatimaton.

Arestin punaista maata Curicossa

Jotta Chile voi nousta laatulupauksensa kanssa seuraavalle tasolle, sen täytyy irtautua oman imagonsa painovoimasta. Muutoksen viimeiset avaimet ovat kuluttajien käsissä, sillä viiniala on lopulta markkinoiden panttivanki siinä missä muutkin hyödykemarkkinoilla toimivat yritykset. Selvää on, että talot pystyisivät tuottamaan yhä enemmän laatuviinejä, mikäli kuluttajat suostuisivat siihen. Kyse on voittopuolisesti tuottajien itse itselleen aiheuttamasta asiantolasta, mutta se ei tarkoita, että aikoinaan tehty valinta lähestyä markkinoita hinta edellä olisi yhä tänään perusteltua.

Toisaalta on tärkeää kysyä, suhtaudunko Chilen viineihin yhä yhtä skeptisesti kuin pakatessani Santiagon talveen soveltuvia vaatteita matkalaukkuuni viikko sitten? En lainkaan. Oivalsin päivien aikana, että konkistadoreista asti juontuvasta viinihistoriasta huolimatta Chilen viinikulttuuri on ennen kaikkea tavattoman nuorta. Viiniteollisuuden merkittävimmät askeleet ovat tuskin 20 vuotta vanhoja. Se on lyhyt aika verrattuna moniin muihin viiniä tuottaviin maihin ja merkitsee Chilen kohdalla erityisyyttä. Nuoruus on epävarmuutta, hahmottomuutta, äänen etsimistä ja häivähdyksiä hämärän tulevaisuuden mahdollisesta kirkkaudesta. Mitä nuoruus on, ellei keskeneräisyyttä, mutta myös siitä kumpuavia mahdollisuuksia?

Chilen viinikulttuurin nuoresta iästä kertovat minua taitavammin muun muassa seuraavat anekdootit. Kun ikoniviinien valmistus yleistyi 1990-luvun loppupuolella, tuottajat eivät säästäneet pulloja omiin kirjastoihinsa, kuten on yleisesti tapana. Se ei kait juolahtanut kenenkään mieleen, koska ihmiset olivat iloisia, että jotkut halusivat ostaa pullot viimeistä myöten, vieläpä hyvään hintaan. Tämä johti hullunkuriseen asetelmaan. Kuohuvista tunnettu, mutta myös laadukkaita puna- ja valkoviinejä tuottava Valdivieso joutui ostamaan ikoniviiniään, solero-ajatuksella valmistettua, jopa 15:sta vuosikerrasta rakentuvaa Caballo locoa jälleenmyyjiltä markkinahintaan. Asetelma on absurdi. Ensin tuottaja valmistaa viinin ja myy sen hyvällä voitolla jälleenmyyjille. Sitten hän tuhlaa voitot ostamalla pulloja takaisin myyntihintaa kalliimmalla.

Cono Surin etiketeistä tutuilla pyörillä voi ajella viinitarhoilla

Toinen esimerkki viiniteollisuuden kasvupyrähdyksestä. Cono Surin lahjakas viinintekijä Matia Rios kertoi, että ennen vuotta 1999 ja Cono Surin aloittamaa Pinot-mullistusta chileläinen Pinot noir valmistettiin Cabernet sauvignonin reseptillä. Pinotin herkkää luonnetta ei ymmärretty. Se tarkoitti pyrkimystä maksimaaliseen uutokseen; tummaan väriin ja täyteläiseen suutuntumaan. Lopputuloksena syntyi viiniä, joka ei maistunut Pinot noirille, vaan enemmänkin sipulihillolle. Sittemmin Chile on oppinut valmistamaan lajiketta sen kaipaamalla kevyellä kosketuksella, mistä toimivat esimerkkeinä muun muassa Cono Surin mainio 20 Barrels Pinot noir sekä käsityönä alusta loppuun valmistettu Ocio. Se on suuntäyttävä, mutta ilmava, tarkkapiirteinen viini, joka leijailee paletin poikki jättäen jälkeensä hennon ikenien kiristelyn, mikä toimii katkerana muistutuksena siitä, että kulaus meni jo.

On huomattava, että vaikka jotkut edelleen valmistavat  ylikypsää, tummanpuhuvaa ja hillomaista Pinot noiria, oikein valmistetusta Pinotista on tullut ilmiö. Muutoksen nopeudesta kertoo se, että ennen Pinot valmistettiin kuin tuhti Cabernet, mutta nyt monet valmistavat myös Syrahin Pinotin nykytyylillä.

Kehitys näkyy selkeästi muun muassa Castillo de Molinan puhdaspiirteisissä ja kulauteltavissa pinot noireissa, jotka ovat niittäneet suosiota myös Suomessa. Lämpimästä Curicosta ponnistavaa Molinaa mielenkiintoisempi tuottaja on kuitenkin Maycas Del Limari, joka on osa Concha y Toron kaikkialle rönsyilevää pörssiyritystä. Kyseessä on premium-laatuun keskittynyt viinitila, joka tuottaa vuosittain vain 20.000 laatikollista viiniä.

Vina San Pedron jättitarhan rypäleet kasvavat uskomattomassa paikassa

Paikallistin neljä muutosvoimaa, jotka muovaavat Chilen viiniteollisuutta tällä hetkellä ja tekevät Chilestä viinihullulle mielenkiintoisen maan. Maycas del Limarissa kiteytyvät ne kaikki, joten esittelen ne heidän kauttaan.

1. Sadonkorjuun aikaistuminen

Viinintekijä Marcelo Papan mukaan Maycasin tyyli on kehittynyt Limarin alueen mukana, mikä on johtanut Limarin tunnistettavan tyylin syntyyn. Vuonna 2007 Maycasin viinit edustivat kypsempää tyyliä, mutta samaa ei voi sanoa vuosikerrasta 2013. Chardonnay kerättiin aiemmin maaliskuun ensimmäisellä viikolla, mutta nyt helmikuun puolessa välissä. Sanon asian vielä selvemmin: kyse on sadonkorjuun aikaistamisesta kolmella viikolla muutamassa vuodessa. Tällä on luonnollisesti melko radikaaleja vaikutuksia viinien tyyliin. Se tarkoittaa raikkautta sekä runsaampaa, kirkkaampana soivaa hapokkuutta ja hillitympää, vähemmän kypsää hedelmää. Toisin sanoen rakenteen lisäämistä hedelmän kustannuksella, mikä tarkoittaa Chilen tapauksessa tasapainon löytymistä tai vielä selvemmin sanottuna, parempaa viiniä. On melko kuvaavaa, että Maycasin Sumaq Chardonnay 2013 on lähempänä tuorepuristetun limetin makumaailmaa kuin trooppista hedelmäisyyttä, mutta keikkuu kielellä silti sekä jäntevänä että tarkkapiirteisenä.

Maycas del Limarin Sumaq Pinot noir 2013 on heleä ja hapokas Pinot noir, jonka hinta olisi monopolivalikoimassa ilmeisesti naurettavat 11 euroa. Näin hyvää pinotia ei saa oman rajallisen kokemukseni perusteella kympillä oikein mistään. Ranskalainen Pinot on lähtökohtaisesti arvokkaampi burgundissa, Alsacessa sekä Loiressa, kalifornialainen Pinot tuohon hintaan soppamaista ja uusiseelantilainen toisinaan greippimäistä, mistä tulee mieleen steroideja napsinut saksalainen Spätburgunder, jota ei sitäkään löydä Suomen ilmastossa kymmenellä eurolla.

2. Tammenkäytön vähentäminen

Muistan maistaneeni Maycas del Limarin aiempia vuosikertoja kotimaan kamaralla ja havainneeni etenkin Chardonnayt laadukkaiksi viineiksi. Kynnyskysymykseksi muodostui trooppisuuden kanssa flirttailleen hedelmän lisäksi tammenkäyttö, joka veti maton laadukkaiden viinien alta. Tilanne on muuttunut, sillä tammen makua ei enää pidetä itseisarvoisena osana makumaailmaa. Chile on siirtynyt viininvalmistuksessaan pykälän verran kohti Vanhaa maailmaa, mikä on mielestäni oikea suunta. Maycasin kalleimmissa viineissä tammi maistuu edelleen, mikä on yleinen ongelma kehittyvillä viinialueilla. Muutoksen suunta herättää silti minussa orastavaa riemua, etenkin tietäen, että pian markkinoille tupsahtava vuosikerta 2013 oli Limarissa tavanomaistakin viileämpi.

Vikin uudenkarheat viininvalmistusfasiliteetit tekevät vaikutuksen vaudetehtuurillaan

3. Lajikkeiden istuttaminen niille sopiville paikkoihin

2000-luvun alussa Chilen köynnökset istutettiin lähinnä markkinavetoisesti: jos kuluttajat olivat janoisia Pinot noirille, sitä istutettiin paikkoihin, joissa oli vain hetkeä aiemmin kasvanut Merlotia. Lopputulokset on helppo arvata. Valtameren viilentämän Limarin maaperä on kalkkipitoinen, sää muuta Chileä pilvisempi etenkin aamuisin ja ilmasto niin viileä, ettei Merlot kypsy siellä. Maycas kasvattaa alueella vain Chardonnayta, Pinot noiria ja hieman Syrahia (joka ei tuota mielestäni yhtä innostavia tuloksia kuin kaksi edellistä). Suunta on silti selvä: markkinavetoisesta valintatavasta laatulähtöiseen ja lajikevetoiseen.

4. Uusien viinialueiden löytäminen

Valtaosa Chilen viinistä kasvaa maan keskiosan tasangoilla, joilla rypäleet kypsyvät käytännössä ongelmitta vuodesta toiseen. Viljelyn helppous ei useimmiten käänny juojan nautinnoksi, sillä lievän stressin pauloissa ponnisteleva köynnös tuottaa laadukkaampia lopputuloksia kuin holhoamisen laitostama serkkunsa. Laatua metsästävät tuottajat ovat toki huomanneet tämän jo pitkän aikaa sitten ja alkaneet kartoittamaan uusia viljelyalueita. Me saamme nauttia tänään lopputuloksista. Yhteistä uusille alueille on niiden viileys, mikä tarkoittaa Chilen tapauksessa siirtymistä lähemmäksi valtamerta tai vaihtoehtoisesti korkeammalle meren pinnasta, käytännössä useimmiten Andien vuoriston juurelle.

Montesilla on mielenkiintoinen sarja eri puolilta Chileä tulevia pienen skaalan viinejä, joita yhdistää Outer limits –nimike. Kyse on osittain kokeellisesta uusien huippualueiden löytämisestä. D.O. Zapallarin alueella tuotettua Sauvignon blanc teki vaikutuksen. Siinä missä hittialue Leydan Sauvignon blanc maistuu ja tuoksuu samankaltaiselta kuin Uuden Seelannin Marlboroughin viinit, Zapallarin Sauvignon blanc on kalkkinen, piukea, hillitty ja pitkääkin pidempi. Se muistuttaa itseasiassa Sancerren parhaimmistoa ja tuntuu ilmentävän maaperäänsä, siinä missä Leydan alueella tuotettu Sauvignon blanc perustuu lähinnä lajikkeelle tyypilliseen primäärihedelmään.

Uusien alueiden kategoriassa on mainittava on myös norjalaisen pörssikeinottelijan tyhjästä rakennuttama Vik, joka hakee kunnianhimossa vertaansa. Millahaussa sijaitsevat liki neljän sadan hehtaarin ensimmäiset tarhat istutettiin vuonnav vasta 2007. Vikin vaatimaton päämäärä on tuottaa maailman parasta viiniä. Bordeauxin suuntaan nyökkäävä punaviini onnistuukin siinä missä monet chileläiset ikoniviinit eivät: se on kaikessa mahtailevuudessaan tasapainoinen super premium -viini. Jään odottamaan miten amerikkalainen lehdistö ottaa sadan euron hintalapulla varustetun viinin vastaan, jahka se lanseerataan heille myöhemmin Vikin tarkkaan suunnitellun strategian mukaisesti.

Chilestä ei kannata vuonna 2014 kirjoittaa mainitsematta MOVIa, itsenäisistä pientuottajista koostuvaa järjestöä, joka kerää par aikaa paljon huomiota kansainvälisessä keskustelussa. Unohda keinokastelu, suuret satomäärät tai massoja miellyttävä makumaailma. MOVI vastaa 0.05%:a Chilen viinien viennistä, mutta toimii kiehtovana kurkistusreikänä sille, mitä chileläinen viini voi myös olla. Liikkeen saama huomio on ymmärrettävä, sillä juuri MOVIn kaltaista ruohonjuuriliikehdintää Chile kaipaa uudistuakseen myös kaupallisella tasolla.

Chilen viiniskenen tunnelma on omalaatuinen yhdistelmä valtavaa mittakaavaa ja poikkeuksellista maanläheisyyttä. Viinintekijät puhuvat asioista ihailtavan suoraan toimittajalle.

Neljän muutosvoiman kourissa Chilestä tullaan näkemään tulevaisuudessa yhä enemmän mielenkiintoista viiniä, joka elähdyttää myös vaativampaa viininlipittelijää. Kyseessä ei silti ole taikasauva, jonka heilautus voi tehdä vaatimattomasta viinistä mielenkiintoista. Siinä missä sadonkorjuuta voi aikaistaa, tammenkäyttöä parantaa, lajikkeita istuttaa niille sopiviin paikkoihin ja uusia alueita löytää, kaikkein tärkeimpään asiaan niillä ei ole vaikutusta. Jos köynnökset kasvavat maaperällä, jolla ei ole rahkeita kantaa mielenkiintoista hedelmää, lopputulos on vaillinainen.

On perusteltua kysyä, tarvitseeko Chilen tulevaisuudessa valmistaa yhtä paljon viiniä kuin tänään? Kukaties viidentoista vuoden päästä eräillä nykyisillä palstoilla kasvaa viiniköynnösten sijasta peruna, eikä kukkaan puhjenneiden laatualueiden tyyleistä innostunut viinimaailma enää muista aikaa, jolloin Chile tunnettiin lähinnä edullisista viineistä?

Chile ei ole vielä valmis ja se on hyvä asia. Se ei ole kehittynyt kypsäksi, vaan hakee yhä muotoaan. Eräs asia on selvä: chileläiset viinintuottajat eivät aio jäädä historiankirjoihin massaviinintuottajina. Siihen heillä on aivan liikaa lahjakkuutta, kunnianhimoa ja luonnon suomia mahdollisuuksia. Tämän vuoksi Chilen sijaintia massaviinin ja laatuviinin rajapinnalla ei ole tarvetta alleviivata permanent-tussilla, sillä keskeneräisyys tarkoittaa Chilen tapauksessa ennen kaikkea kartoittamattomia ja käyttämättömiä mahdollisuuksia, joilla tulee olemaan perusteellisia vaikutuksia viinien laatuun. Jos nykyisyys katsotaan parhaaksi ennusteeksi tulevalle, Chilen viinien tilanne näyttää valoisalta.

Lentokentän kuulutuksesta päätellen minun on aika hyvästellä Chilen talvi ja suunnata takaisin kesäiseen Eurooppaan. Kuten tämä yhtenä ryöpytyksenä syntynyt artikkeli omalta osaltaan osoittaa, olen matkan varrella paitsi inspiroitunut, myös imenyt itseeni hieman ymmärrystä ja pureskellut tuota tietoa uuteen muotoon. Sain Chileltä ajatuksilleni itseasiassa enemmän virikkeitä kuin osasin odottaa tässä kohden viinikirjoittajan taipalettani, mikä ilahduttaa minua mittaansa enemmän. Tulen seuraamaan Chilen kehitystä jatkossa tarkalla silmällä, toiselta puolelta maapalloa, uudenlaisen innostuksen siivittämänä.

Click this for an English version of the article

Safkaa ja vinkkua -julkkarit

Tänään juhlittiin Safkaa ja vinkkua oppaan julkkareita ravintola Maxillissa, mikä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: se on kirjakaupoissa tuotapikaa (sekä ostettavissa tietenkin nettikaupasta). Opuksen pari kuukautta kestänyt syntyprosessi oli poikkeuksellisen mainio: kokoonnuimme työryhmän kanssa aamutuimaan Jääkärinkadulle avaamaan kymmeniä Alkon valikoiman viinejä, puhumaan niistä antaumuksella sekä tietenkin yhdistelemään niitä ruokaan. Syntyneet teesit naulattiin kirkon oveen oppaan muodossa.

Kirjallinen tekele pelaa kahdella tasolla: se toimii itsenäisesti Alkon maistuvimpien viinien ostoslistana ja antaa juomasuositukset Safkaa-kirjojen resepteille. Tekijöiden toive on, että se löytäisi tiensä mahdollisimman monen ihmisen povitaskuun tai laukkuun ja helpottaisi Alkon hyllyjen välissä suoritettua hapuilua. Kippis ja kulaus!