Viinibloggaus – vallankumous, jota ei koskaan tapahtunut

Sain mahdollisuuden kirjoittaa Harpers-lehteen jutun ja tartuin tietenkin tilaisuuteen. Kehitin aiheen kolmessa minuutissa ja koska olen oppinut viime vuosina luottamaan vaistooni, en problematisoinut ideointiprosessin helppoutta. Jos jokin pyrkii aivoituksista pintaan, siihen pitää tarttua ja siima pitää keriä loppuun saakka, huolimatta siitä ymmärränkö itse miksi näin tapahtuu tai mihin prosessi pyrkii. Näin tuppaa syntymään tuotoksia, joissa on vapaasti rakentuvaa kerroksellisuutta ja parhaimillaan jäävuorelta muotonsa lainaava syvärakenne. Moisesta on harvemmin haittaa kirjoitettaessa, kunhan valittu tekotapa ei ole pois rakenteen ymmärrettävyydestä tai ajatuksenjuoksun kirkkaudesta. Joka tapauksessa, Medium is not the message, huomaan ajattelevani. Implikaatiot ovat ilmeiset.

Viinibloggaus on kuollut, kauan eläköön viinibloggaus!

Hyväksikäyttääkö THL tieteen arvovaltaa?

Panimoliiton tilaama riippumaton raportti Viinanko viemät? kannattaa lukea ajatuksella läpi. Tämä on kovaa tavaraa. Se vahvistaa, ettei Suomessa ole perusteita puhua erityisestä alkoholiongelmasta verrattuna muihin Euroopan tai maailman maihin. Raportti antaa vahvaa viitteellistä tukea epäilyille, ettei Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ole kaikki niinkuin pitäisi. Laitoksen tieteellisestä toiminnasta piirtyy melko epämääräinen kuva. Mikä on laitoksen tieteenteon moraali? Ei kai asiantuntijalaitos saattaisi tehdä tilastoinnilla politiikkaa?

”2011 Britanniassa kirjattiin 8.748 alkoholikuolemaa. Jos luku pitää paikkansa, se vastaisi väkilukuun suhteutettuna noin 800 kuolemaa Suomessa. Mutta voiko Yhdistyneen Kuningaskunnan alkoholikuolleisuus olla alle puolet Suomen tasosta, jos se WHO:n tilastossa kuuluu samaan luokkaan Suomen kanssa?

Sen sijaan alkoholipaniikkia ylläpitävä järjestö Alcohol Concern kertoo, että vuodessa kuoleekin viinaan 33.000 brittiä. Tämä vastaisi THL:n maksimiarviota Suomen alkoholikuolleisuudesta.  (…) Järjestön edustajat väittävät, että alkoholiperäiset sairaudet ja onnettomuudet romahduttavat koko terveydenhoitojärjestelmän.”

Viinipirun viinikoulu

Viime perjantaina alkoi tuore saagani Huomenta Suomessa, nimeltä Viinipirun viinikoulu. Kyseessä on 21 osainen minikokoisista kurmotuspalasista koostuva pläjäys, joka jatkuu aina ystävänpäivästä juhannukseen ja pitää sisällään monenmoista virpomista viinin ihmeellisestä maailmasta. Viinikoulun sanoma on, jos yksi sellainen täytyy nimetä, että viini ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Ja ehkä toinen, että viinikulttuuri on parhaimmillaan iloista. Olisi näitä helppo listata myös kolmas ja neljäs, mutta selventämättä paras. Lyhyesti sanottuna, meininki on sitä itseään. Tsekkaa alla olevasta klipistä, niin et jää paitsi kotimaisen viinikulttuurin uskottavuuden julkisesta polttouhrauksesta.

Nyt-liitteen tuplaukotus

Tällaista meininkiä oli tänään Nyt-liitteen artikkelia varten kasatussa maistelussa, jonka tarkoituksena oli selvittää erottavatko asiantuntijat halpaa kalliista. Ei muuta kuin umpeen teipatut uimalasit silmille ja maistelemaan, sylkemään viiniä lasten hiekkaämpäriin ja latelemaan valistuneita arvauksia viinin arvosta. Tulokset lävähtävät ihmisten ilmoille ensi viikon perjantain Nyt-liitteessä. Poikkeuksellisen haastava maistelu varmasti kaikille osallistujille, mutta hauskaa oli.

Kuva: T. Meriluoto

Ps. Huomenna luvassa livebloggausta osoitettaan historiallisempaan vaihtaneen Olon esiavajaisdinneriltä tasan kello 18 alkaen. Päivitän artikkeliin kuvia ruoasta ja miljööstä ja ihmisistä sitä mukaa kun otan niitä. Miksi? Tällaisessa bloggaamisessa tuntuu olevan tyrkyllä lisäarvoa.

Olutajatus torstain ratoksi

Olut on ollut suomalaisten ruokavaliossa ilmeisesti jo ainakin 3000:n vuoden ajan. Ongelmaksi se muodostui muun alkoholin mukana 1900-luvun alussa, raittiusliikkeen tultua muotiin ensin Yhdysvalloissa ja sittemmin vanhalla mantereella. Yhteiskunnan ykkösviholliseksi etanoli nousi vasta kieltolain myötä. Muinaisista ajoista asti nautitusta oluesta tuli yksi merkittävistä maalitauluista. Olutkulttuuri ajettiin alas järjestelmällisesti. Samalla tuhoutui nauttimiskulttuuri.

Tapahtumat seurasivat samaa polkua kuin Yhdysvalloissa. Elävä ja rikas olutkulttuuri katosi panimoiden myötä. Pitkä historia likipitäen pyyhittiin pois. Kun epäsuosittu kieltolaki vihdoin päättyi, vuosisatojen saatossa karttunut rikkaus ei palautunut ennalleen. Kansa siirtyi teolliseen lageriin. Side perintöön oli katkaistu.

Kotimainen pienpanimokulttuuri on virkistynyt todenteolla vasta 2000-luvulla ja joutuu edelleen työskentelemään valtiovallan mitätöimänä poikkeustoimialana, joka ei saa harjoittaa liiketoimintaansa normaaliin ja hyväksihavaittuun tapaan. Panimo ei saa esimerkiksi myydä olutta suoraan asiakkaille. Tämä olisi ongelmallista jo sellaisenaan, mutta katastrofalista, koska Alko ei saa ottaa valikoimiin montaakaan kotimaista tuotetta, koska EU:n tiukassa monopolilainsäädännössä moinen nähtäisiin kotimaisen suosimisena (mitä se tietenkin olisikin, monopoli ja EU eivät muodosta järkiavioliittoa). Koska marketit eivät saa myydä oluttyylejä, joiden koostumukseen kuuluu keppanaa vahvempi alkoholitilavuus, asetelma on vähintäänkin yhtä haasteellinen kuin järjetön.

Kieltolain murheellisesta politiikasta versoaa niin sanottu suomalainen juomatapa, joka on perinteisesti siunannut humalassasikailun ja ohjaa juojaa keskittymään laadun sijasta määrään, aivan kuin kyseessä olisi edelleen pimeä pullo. Nämä ovat kieltolakipolitiikan mätiä omenia. Umpihumalasta tuli nimittäin kieltolain myötä vastarinnan symboli, joka siirtyy sukupolvelta seuraavalle, vaikka epäonnistuneesta kieltolaista on kulunut jo kymmeniä vuosia. Kieltolakipolitiikan liennytetty versio, nykyinen holhouspolitiikka, varmistaa epäterveiden kulttuuristen piirteiden jatkuvuuden muuttuneessakin maailmassa.

Tästä ajatusketjusta sikisi idea: pitäisikö meidän unohtaa koko viime vuosisadan epäonninen tempoilu ja palata takaisin siihen luontevaan ”alkoholipolitiikkaan”, joka meillä oli 2900:n vuoden ajan ennen kieltolakia? Hei hei Alko.

Kuten niin usein, se on helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi toinen sanonta antaa sivustatukea muistuttamalla meitä, ettei Roomaakaan rakennettu päivässä. Jaettu näkemys suunnasta, tässä tapauksessa paluusta Suomen kulttuurisille juurille, on jo merkittävä askel pyrkimyksessä purkaa Suomen radikalisoitunut alkoholipolitiikka piirun verran maltillisemmaksi. Toivottavasti mahdollisimman monella on intoa ottaa osaa talkoisiin.

Lue Edellinen postaukseni aiheesta
Ja sitä edeltänyt postaus
Ja vielä edeltänyttä edellisempi
Ja vielä sitä edellisempääkin edeltänyttä edellisempi
Ja vielä sitä edellisempääkin edeltänyttä edellisempää edeltänyt

Kuukauden luontokuva

Nämä pienet kalat uivat haaviin A21 Diningissa Helsingin Kalevankadulla. Vedet herahtavat kielelle herkemmästäkin. Ruoka oli maistuvaa. Voidaan todeta turvallisin mielin, että uuden kameran hommaaminen oli oikea veto. Hyvältä näyttää. Kolmesta seitsemään annokseen venyvä Järvitaival-menu on tarjolla kevään ajan. Jos käyt testaamassa, ota cocktail-paketti kylkeen.

Kansanäänestys monopolin tulevaisuudesta

Petri Viglionen käynnistämä kampanja Alkon monopoliaseman asettamisesta kansanäänestykseen mietojen juomien saralla käynnistyi eilen Kolmen sepän patsaalla. Itse aloitteen, jonka ytimessä on ajatus vähittäismyyntimonopolin tulevaisuuden ratkaisemisesta demokratian keinoin, löydät täältä. Nimien keräys päättyy 15.4.2013. Aikaisemmin tämän kaltaiset kansalaisilta lähtevät aloitteet eivät olleet mahdollisia, joten Viglione näyttäisi olevan pioneeri aloitteensa kanssa useammallakin tavalla.

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä alkoholilain perusteiden tarkistamiseksi. Kansanäänestyksessä ehdotetaan kysyttävän “Tuleeko mietojen alkoholijuomien vähittäismyynti vapauttaa kilpailulle?” ja äänestäjille tarjotaan kaksi vastausvaihtoehtoa; “kyllä” ja “ei”.

Kansanäänestys ehdotetaan järjestettäväksi europarlamenttivaalien yhteydessä 8.6.2014. Ehdotettu laki, jolla äänestyksesä säädetään, on tarkoitettu tulemaan voimaan 1 päivänä lokakuuta 2013.

Tuen kampanjan tavoitetta avoimesti.

Jyrkkien rinteiden rypäleet

– Tuossa suunnassa on Italia, sisilialainen Giuseppe Brancatelli sanoo ja viittoo kädellään kohti horisontissa siintävää merta. Sisilialainen asennoituminen emämaata kohtaan ei jää epäselväksi.

Toljotan avautuvaa näkymää hikisenä. Olen juuri kiivennyt useamman sata metriä jyrkkää rinnettä ylös Monte Ilicen viinitarhan huipulle, mikä on omiaan tuottamaan korkeanpaikan kammoa sekä puuskutusta, jotka ovat luonteva seuraus tarhaa halkovan serpentiinipolun tarpomisesta kolmenkymmenen asteen kuumuudessa. Vini Biondi-viinitilan omistaja on pistänyt viinikirjoittajan hikoikemaan hyvästä syystä.

Äkkijyrkkälle tarhalle ei ole rakennettu kivettyjä terasseja, joten ylhäältä sattumalta liikkeelle potkaistu kivenmurikka vierii pomppien huolestuttavan pitkään alas rinnettä ja katoaa lopulta näkyvistä. Viinintekijä kertoo kipuavansa reitin kaksi pari kolme päivässä ja tekee sen näkemäni perusteella kevyesti loikkien kuin vuoristokauris.

Monte Ilicen viinitarha syntyi kuten kukkula muutoinkin, Etnan muinaisen purkauksen seurauksena. Se kätkee sisäänsä kraaterin, jonka rinteillä kasvatettiin viiniä ilmeisesti jo antiikin aikaan.

– Maanvyöryjä ei juurikaan tapahdu, koska irtonainen maa ei pakkaudu, Giuseppe Braccatelli kertoo.
Tarhat hehkuvat ruskanpunaisina. Tällä kertaa syynä ei ole kuitenkaan syksy, vaan jatkuva kuivuus.

Punaiset ja valkoiset lajikkeet kasvavat tarhalla sekaisin ja ovat juuriensa osalta ungrafted, kuten viinikielessä sanotaan; niitä ei ole tarvinnut varttaa amerikkalaiseen juurakkoon.  Euroopan viinitarhat 1800-luvun lopussa tuhonnut phylloxera-kirva ei ole purrut Etnan tarhoihin, mikä tekee alueesta poikkeuksellisen. Kirvat eivät viihdy hiekkaisessa tulivuorimaassa.

Oudoissa paikoissa kasvavien hedelmäpuiden ja valtoimenaan rehottavien pusikoiden kanssa menestyvät köynnökset kuvastavat osuvasti koko Sisiliaa. Köynnösten seassa makaa mätäneviä luumuja ja persimoneja, aivan kuin muovijätettä ja muuta roskaa paikallisten teiden varsilla. Tunnelma on samaan aikaan poikkeuksellisen elinvoimainen ja jollain tapaa kuriton.

Maasta puskee esiin öljyisiä yrttejä, kuten villiä minttua, rosmariinia ja oreganoa, joiden eteeriset tuoksut muistuttavat itsestään vielä pitkään sen jälkeen, kun poimija on heittänyt ne pois kädestään. Käytin yhden iltapäivän hämmästellen villiyrttien tuoksujen ja makujen intensiteettiä. En ole koskaan nähnyt viinitarhoja, joiden aluskasvillisuus koostuu pitkälti syötävistä villiyrteistä, jotka ovat laadultaan kuin toiselta planeetalta verrattuna ruukuissa myytäviin kotimaisiin vastineisiinsa. Yrtit eivät ole tarhojen ainoa omituisuus.

– Katsopa tätä, Giuseppe Bracatelli sanoo ja poimii yrttien seasta mustan kivenmurikan, jonka laittaa käteeni.
Kivi on laavakiveä. Laava on kädessä kevyen tuntuista ja rakenteeltaan haperoa. Tulivuori on sylkäissyt sen tarhalle.
– Se on ilmestynyt tarhalle kuluneen kuukauden sisään. Pinnasta näkee. Samoin tuo. Tuo taas on jo muutaman vuoden ikäinen.
Tulivuori ei selvästikään nuku.

Etna on Euroopan aktiivisin tulivuori. Se sylkee kiveä ja tuhkaa ihmisten niskaan ennalta-arvaamattoman arvattavasti. Suurimmat näkemäni murikat olivat halkaisijaltaan puolitoistametrisiä. Sellaisia ei toki nähdä ilmassa kuin merkittävien purkausten aikana, mutta mahdollisuus moiseen on alati läsnä. Braccatelli puhuu asiasta aivan kuin olisi normaalia, että taivaalta sataa veden lisäksi raamatullista tulikiveä. Tulivuoreen tottuu, paikalliset sanovat, vain turistit jaksavat hämmästellä sitä. Se on totta. En kyllästy Etnan ihmettelyyn viidessäkään päivässä, vaikka vietän aikani sen rinteillä, sen huipulla ja milloin missäkin.

Jyrkillä tarhoilla ei voi käyttää koneita, mikä tekee työskentelystä sekä kallista että aikaavievää. Koska kuivuuden keskellä sinnittelevät köynnökset tuottavat minimaalisen pientä satoa, on ilmeistä, etteivät rinteen tarhat ole omistajilleen rahasampoja. Lähinnä mafiasta tunnetulla saarella ei ole aina helppoa tuottaa laatuviiniä. Hyvät Sisilialaiset ravintolat eivät myy Etnan viinejä. Kuten eivät huonotkaan. Suurin osa tuotannosta menee vientiin. Sisilialainen juttu, Braccatelli kertoo avaamatta ajatusta pidemmälle.
– Kerro ihmisille, että haluamme tehdä Etnan viinejä näin jatkossakin, mutta  että se on vaikeaa, Braccatelli pyytää lopuksi.
Kerrotaan, kerrotaan.

Etnan tuottavat ovat vaikeuksissa, koska Sisilian viineiltä ei varsinaisesti odoteta laatua. Enemmistö saaren tuotannosta on halpaa, täyteläistä ja mitäänsanomatonta viiniä. Etnan pullojen hinnat kipuavat kuitenkin tuotantolosuhteiden vuoksi tasolle, jossa ne kilpailevat chianti classicojen ja barbarescojen kanssa hyllytilasta. Se ei ole helppo markkinapaikka, etenkin ilman tunnettuutta.

Maineen puute johtuu ensisijaisesti laadun nuoruudesta. Vaikka alueen köynnökset ovat poikkeuksellisen vanhoja, nykyaikainen viinituotanto on uutta. Vielä 80-luvulla monet tuottajat valmistivat viininsä palmentolla, esihistoriallisella tammen rungosta ja satoja kiloja painavasta kivestä koostuvalla puristimella, joka näyttää lähinnä rooman imperiumin heittokoneelta. Muutos tämän päivän terästankkeihin vastannee hyppyä aikakoneella.

– Vanhassa maailmassa ei ole enää mitään löydettävää, mutta paljon uudelleenlöydettävää, Ciro Biondi toteaa. Hän on riitaantunut Giuseppe Braccatellin kanssa viime vuonna, lopettanut viinin valmistuksen Vini Biondilla ja perustanut lähes saman nimisen viinitilansa Etnan eteläpuolelle. Vaikka kumpikaan osapuoli ei kerro mistä todella on kysymys, välirikko vaikuttaa kuumaverisen sisilialaiselta kuviolta.

Puhutaanpa hetki vielä Etnan valkoviineistä, jotka muodostavat pienen osan tuotannosta, mutta ovat sellaisenaan laulun arvoisia. Etenkin päälajikkeen virkaa toimittava Carricante kykenee välittämään tulivuorimaan tiiviiksi pakatun mineraalisuuden kauniisti. Kreikan Santorinin makuhermoja hapoilla kutkuttavat Assyrtiklt tulevat väistämättä maistelijan mieleen. Tulivuorimaalta nekin.

– Kyse on sekä lajikkeesta, että maaperästä, mutta myös poikkeuksellisesta mesoilmastosta, Ciro sanoo ja selittää asian.
– Afrikasta puhaltava Sirocco-tuuli tulee merta pitkin, minkä vuoksi Sisiliassa on usein tukalankin kuuma. Kuuma ilma puskee Etnan rinnettä pitkin ylös, jolloin kylmä ilma pakenee alas. Yöt ovat varsin viileitä, hän lisää.
Totta, vaikka lämpötila kohoaa syyskuussakin 30:n asteeseen, öisin pelkkä t-paita on epäonnistunut valinta, huomaan palellessani Sisiliassa jo toistamiseen.

Lähtiessäni jään ihmettelemään Etnan viinien tulevaisuutta. Taloudelliset realiteetit ovat sitä kovemmat, mitä enemmän viininvalmistus kustantaa ja jos köynnökset sijaitsevat vaikeakulkuisissa paikoissa yli kilometrin korkeudessa tai liki pystysuorassa rinteessä, asetelma on haastava. Puhumattakaan siitä, että ikivanha köynnös, joita Etnassa on aivan riittämiin, tuottaa vain kilon rypäleitä. Se on naurettavan vähän. Onneksi maakunnassa on paljon aikaansaavia viinintekijöitä, joiden nuoret iät asettuvat kontrastiin muinaisten köynnösten kanssa. Mikäpä siinä puuhastellessa: luonto on suonut Etnalle erinomaisen maaperän, ilmaston ja lajikkeet.

Alla lista tuottajista, joiden viinejä suosittelen testaamaan:

Girolamo Russo
Passopisciaro
Vini Biondi
Ciro Biondi
Quantico
Graci
Tenuta di Fessina
Patria
Fattorie Romello del Castorie

Disclaimer: Etnan tuottajayhdistys maksoi osan matkakuluistani sekä ylläpitoni reissun aikana.

Sisilian salaisuus? Etnan viinit

Kiipesin aamulla Etna-tulivuoren päälle kolmeen kilometriin. Tai no, en varsinaisesti kiivennyt, koska maastoauton sisällä oli mukavampaa, mutta köpöttelin kyllä viimeiset sata metriä. Koska olen turisti, tein sen sortseissa, vaikka huipulla on silmin nähden lunta, minkä näkee kyllä kilometrien päästäkin, jos vain käyttää silmiään, aivojaan tai molempia, mitä en tietenkään tehnyt. Valokuvia, viiniä, kaksi tuntia tuulessa ja pois palemasta. Viinin kulauttelu lämmitti kohmeista kirjoittajaa alhaalla.

Etnan viinit ovat yksi Euroopan viimeisistä salaisuuksista. Ne ovat kuin Sisilian barbarescoja, pitkäikäisiä ja rakenteeltaan jämäköitä, miellyttävän kevyitä, mineraalisia ja parhaimmillaan varsin fokusoituneita.

Tästä on kiittäminen tuliperäisen maaperän lisäksi Nerello mascalesea, pienirypäleistä ja tiukoissa kimpuissa kasvavaa lajiketta, joka on sopeutunut Sisilian kuumuuteen hämmästyttävän hyvin. Lajike kypsyy myöhään: se poimitaan toisinaan vasta marraskuussa. Vastaan on tullut paljonkin viinejä, jotka ovat alkoholitilavuudeltaan maltilliset 12,5%.

Makuprofiilissa korostuvat raikkaus ja hapot, eivät viskositeetti ja hedelmän kypsyys. Aivan kuin luonto pyrkisi tuottamaan tulivuoren rinteillä tasapainoisia viinejä, missä onnistuu vuosisatojen suomalla varmuudella, vaikka luonto ei viiniä tuotakaan, jos tarkkoja ollaan, mutta siitä viis.

Joka tapauksessa ja siitä huolimatta, verrattuna muualla Sisiliassa yleiseen rusinaiseen Nero D’Avolaan, Etnan viinintuottajilla on käynyt melkoinen tuuri lajikkeensa kanssa.

Nerello mascalese on hedelmältään hieman kuin Sisilian toinen oma lajike Frappato, mutta profiililtaan kompleksisempi, vähemmän primäärinen ja rakenteeltaan raamikkaampi, hienojakoisissa tanniineissaan kuin raikkaampi versio Nebbiolosta, herkkusienimäisessä tuoksussaan ja silkkisessä suuruntumassaan kuin mikäkin Välimeren burgundi.

Nerello mascalese on eloisassa persoonassaan poikkeus maailman punaisten lajikkeiden kirjoissa. Siitä tuotetut viinit ovat parhaimmillaan pitkäikäisiä: alla olevassa kuvassa näkyvä viini vuodelta 1996 oli yksi maisteluiden parhaimmista. Olen melko lailla hullaantunut näihin viineihin, jos totta puhutaan.

Osa Etnan köynnöksistä on sata vuotiaita, vanhin vastaantullut käsittämättömät 250-vuotta. Näin vanhat köynnökset tuottavat niukasti rypäleitä, vain kilon köynnökseltä. Yhdestä köynnöksestä saadaan yksi pullo viiniä. Ei ihme että pullojen keskihinta liikkuu viidessätoista eurossa Italiassa (ja olisi varmastikin 25-35 euroa Suomen markkinoilla).

Etnan rinteellä sijaitsee myös Italian korkein tarha, joka löytyy luonnonpuiston reunalta ja peittyy usein tulivuoren pölläyttämään tuhkaan. Viimeksi vuori päästi laavavirrat valloilleen 2001, mutta pienempiä purkautumisia sattuu koko ajan. Esimerkiksi aamuinen kiipeilyni meinattiin perua, koska tulivuori on osoittanut viime päivinä elon merkkejä. Sen uumenista nousee valkoista uhkaavaa savua tälläkin hetkellä.

Ottaen huomioon Etnan viinien mineraalisen persoonallisuuden ja taustalla vaikuttavan tulivuoritarinan, pidän kohtuullisen hämmästyttävänä, etteivät Etnan viinit ole vielä nousseet uusia laatuviinejä alati etsivien sommelierien lemmikeiksi. Pidän todennäköisenä, että ne nousevat.

Disclaimer: Etnan tuottajayhdistys maksoi osan matkakuluistani sekä ylläpitoni reissun aikana.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Päivitin Koskelo On Wineen postauksen asiasta, joka on ihmetyttänyt minua jonkin aikaa. Viinimaailmassa yksi jos toinenkin asia haisee kalalta, kuten amerikan serkku sanoisi. Tämäkin taulukko on melkoinen lautakasa. Sopii kysyä mitä virkaa keskiarvolla on, jos sitä ei edes yritetä laittaa keskelle?