Siirry sisältöön

Posts tagged ‘viinisuositus’

Kesälöytö: Llai Llai Pinot Noir (9,95€)

Raikas punaviini Chilestä? Nyt ovat maailmankirjat sekaisin. Tunnustan olevani Chilen viinien suhteen edelleen skeptikko. Kun maahantuoja lähetti pullon Llai Llai Pinot noiria, varoituskellot kilisivät päässäni. Pinot noir, huokea hinta, taustalla suuryritys ja framilla ekologisuus? Hyvän omaatunnon viini niille pannahisille, jotka itsepintaisesti suosivat eettisyyttä nautinnon kustannuksella? Väärässä olin.

Llai Llai ei sorru Chilen tuotannon ylilyönteihin, joita tulee vastaan myös Bio Biosta. Kyseessä on siro ja temppuilematon viini, joka sammuttaa janon. Viini on tyyliltään lähempänä raikasta Beaujolais Villagesia kuin ikoni-Cabernetin reseptillä kokoon keitettyä lattari-Pinotia. Lastuvapaa lankku integroituu kokonaisuuteen onnistuneesti.


Viilennä pullo ennen korkkaamista, yhdistä kanaan tai kalaan. Kympin hintaan kyseessä on löytö.

Trimbachia ja poronsydäntä

Anne Heydt-Trimbach vieraili Suomessa tovi sitten ja kysyi ehdinkö näkemään. Vedimme illallisen Haviksessa ja huuhtelimme sapuskat Trimbachin viineillä, joita löytyy ravintolan valikoimista useampia kappaleita. Listalta löytyy myös poronsydäntä, jota päätin testata tekolappalaisena. Ala-asteen verilättykokemukset eivät toistuneet: sydän osoittautui varsin tiiviiksi ja maukkaaksi raaka-aineeksi. Onnistuin houkuttelemaan Annen maistamaan Petteri Punakuonon sydäntä, joten en suorittanut rötöstäni ilman rikostoveria.

Trimbach tekee viininsä perinteisen tyylin mukaisesti rutikuiviksi. Kysymys siitä, tulisiko pullojen etiketteihin merkitä viinin makeusaste on heille kinkkinen, vaikka informaatio olisikin pullojen parissa pyörivälle kuluttajalle hyödyllinen. Trimbachien mielestä Alsacen viinin kuuluu olla kuivaa (jälkkärityylit pois lukien) ja olisi suotavaa, että tuottajat ratkaisisivat dilemman hillitsemällä sokerikeekoiluansa ja palaamalla ruotuun. Ellen aivan erehdy, myös Hugelilla ajatellaan asiasta samoin.

Trimbachin Cuvée Frédéric Emile 2004 on suitsuttamisen väärti. Kyseessä on tarkkapiirteinen ja tyylikäs Riesling, jonka kahdeksan gramman hapot tasapainottavat kypsän hedelmäisyyden; suussa runsas hapokkuus maastoutuu kokonaisuuteen ja tuottaa varsin fokusoituneen ja moni-ilmeisen lopputuloksen. Hain jokunen kuukausi sitten kaappiini myös muutaman Trimbachin Riesling Réserven. Availen niitä silloin tällöin ja tarkkailen millä tavalla viini kehittyy. Harva viinityyli pärjää herkullisuusmittelöissä kypsään ikään ehtineelle Rieslingille.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ridge Vineyards: Kalifornian viinejä, jotka kolisevat

Eräs aurinkoisen Kalifornian legendaarisimmista viinitiloista, Paul Draperin luotsaama Ridge Vineyards, vieraili taannoin Helsingissä. Kävin maistelemassa vinkkuja dinnerin verran (ja totesin, että tovi sitten startannut Kitchen g18 paistaa kukaties kaupungin parhaan entrecôten). Koska olen ollut laiska, posti jumiutui bittiavaruuden sijasta sisäiseen eetteriini, mutta korjataan asia tältä istumalta: Ridgen viinit nimittäin ansaitsevat osakseen seremoniallisen hiljaisuuden lisäksi avointa mekkalointia.

Jään kohtuu usein koleaksi Kalifornian hehkuteimmille viineille, mutta Ridgen viineistä pidän kovastikin. Tilan ykkösnyrkki, Monte Bello, nautti kulttiasemasta jo ennen ryöstökalastetun kategorian keksimistä. Viini lukeutuu USA:n pitkäikäisimpien viinien joukkoon; nimittävätpä jotkut jopa pitkäikäisimmäksi. 1970-luvun Bellot ovat yhä hyvässä iskussa. Vuosikerralla 1994 on vielä runsaasti aikaa edessään.

Monte Bellojen matala volttitaso yllättää Napan lukuihin tottuneen: 1994 on 12,7% ja 1999 sekä 2006 tasan 13%, mitä voi pitää yhtä merkittävänä kuin merkillisenä näinä ilmastonmuutoksen ja kypsyyden metsästyksen aikoina, joina Bordeaux’kin tuottaa 14 volttisia viinejä ja Sonoma yli 15 prosenttisia, Napa-laaksosta puhumattakaan.

Alkoholin maltillisuus ei ole ainoa asia, minkä vuoksi Ridgen viinejä voi nimitellä eurooppalaistyylisiksi, vaikka moinen ei varsinainen myyntivaltti maakunnassa olekaan (”eurooppalaiset hienostelevat ja tekevät virheellistä viiniä, joka haisee takapuolelta, mitä elostelevat eurooppalaiset rakastavat”). Viinien teossa karsastetaan voimaa, mikä tekee niistä vaikeasti lähestyttäviä konsentraatioon hurahtaneille jenkkikriitikoille, jotka ovat harhautuneet hyvän viinin poluilta ja etsivät maakunnan Caberneteista rusinasoppaan taittavia ylikypsyyden merkkejä, marsun aggressiivisuutta ja tanniineja, jotka sopisivat paremmin kukkakoristeiseen teekuppiin kuin viinilasiin.

Osa Ridgen tarhoista sijaitsee kalkkipohjaisilla maaperällä, minkälaista on tarjolla Kaliforniassa niukalti. Kuulin saapasmaassa suoraan hevosen suusta väitteen, jonka todenmukaisuutta en ole kyennyt vahvistamaan, jonka mukaan 80% maailman kalkkipitoisista maista sijaitsisi vanhalla mantereella. Mene ja tiedä. Se selittäisi, miksi klassisia eurooppalaisia tyylejä on ollut historiallisesti vaikea kopioida ilmastoissa, joiden olosuhteet ovat paperilla liki identtisiä rypäleiden historiallisten kotikontujen kanssa (”Mutta emmehän me halua tehdä eurooppalaisen tyylistä viiniä”, huutavat australialaiset ja argentiinalaiset yhteen ääneen! ”Vaikka haluaisitte, ette voisi”, vastaa eurooppalainen). Eräät Napan Cabernetit näyttävät muodostavan poikkeuksen.

Monte Bello on hieno vinkku sekä rakenteeltaan että hedelmältään, mutta koska olen kyllästynyt Bordeauxin viineihin (en pelkästään hinnoittelun vuoksi, vaikka pankkiirien ahneutta tavoitteleva hinnoittelu lisääkin tympääntymistäni), en syttynyt Monte Bellosta yhtä paljon kuin tilan Geyservillestä, jota olen hehkuttanut blogissa aikaisemminkin. Se on makuhermot rullalle potkaiseva viini, jossa on sekä runsautta, rakennetta että raikkautta.

Geyserville on Zinfandel-vetoinen blendi, jossa on yleisimmin tukipatteristona Carignania ja Petit sirahia. Zinfandelia ei varsinaisesti arvosteta Kaliforniassa, vaikka se onkin alueen ”oma rypäle” (käsikirjan mukaan kulttiviinin pitää olla tammessa uitettu ja Cabernet-vetoinen), minkä vuoksi Geyservillen pyyntihinta jää alle kolmannekseen Monte Bellon vastaavasta. Koska Geyserville on mielestäni jopa Monte Belloa parempi viini, olen taipuvainen uskomaan, että se on hintaansa nähden poikkeuksellisen hyvä ostos.

Mistä sitä saa? Ei ainakaan Alkosta. Jos haluat testata vinkun, käy juomassa pullollinen Kitchen g18:ssa (63€/pullo, hintakerroin 2 maahantuojan hinnasta). Tilaa pöytään symboliikkaa täyteen ladattu kombinaatio: entrecôte ja Geyserville. Yhdistelmä sijoittuu kulttuurin arvohierarkkiassa naudan sisäfileen ja kultti-Cabernetin alapuolelle, mutta tuottaa nautinnon, joka nousee Pirun kirjoissa niiden ohi.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Disclaimer: maahantuoja piffasi pihvit

Ca’ Grande, Sangiovesea Toscanan ulkopuolelta

Edellisen postauksen Toscanasta päästään sulavasti viereiseen maakuntaan. Sangiovese-lajikekin pysyy matkassa. Emilia-Romagna tunnetaan parmesaanin, balsamicon ja parmankinkun kotina. Maakunnassa tehdään myös viiniä, kuten tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata asioidessaan Alkossa. Umberto Cesarin Ca’ Grande Superiore (9,61€) ilmestyi valikoimiin alkuvuodesta.

Tuottaja pistäytyi hetki sitten Helsingissä, jolloin päädyin maistelemaan pullotteet läpi löpinöiden lomassa. Viinit ovat tyyliltään kohtuullisen pehmeitä, hedelmäisiä ja kulauteltavia. Alkon hyllyillä keikkuva Ca’ Grande on tammesta vapaa viini, joka on parhaimmillaan aavistuksen viilennettynä saapasmaan sapuskan rinnalla, kuten arvata saattaa. Onko Ca’ Grandeen tungettu yhtä hyvää Sangiovesea kuin naapuripitäjän maailmankuuluihin chianti classicoihin? Ei aivan, mutta se puolustaa silti paikkaansa suoraviivaisena ja simppelinä viininä. Alle kympin jäävä hinta varmistaa, että panostukselle on tarjolla vastinetta.

Italia on muuttunut kolmessa sukupolvessa. Gianmaria Cesarin isoisän aloittaessa viininvalmistuksen, hän ei ajan eetokselle ominaiseen tapaan juurikaan piitannut laadusta. Pojasta polvi parani. Hän totesi, että koska maakunnan viiniskeneä hallinneet osuuskunnat pystyivät polkemaan hinnat yksittäistä peluria alemmaksi, painopiste tulisi siirtää määrästä laatuun. Isoisän mukaan poika oli pahempi kuin raemyrsky, koska myrsky jätti sentään jäljelle jotain. Tällä hän viittasi vihreään sadonkorjuuseen, missä osa rypäleistä nypitään puskista raakoina, jotta jäljelle jäävät kypsyisivät tasaisemmin ja konsentroituisivat suuremmin. Todennäköisesti vanhus olisi silti tyytyväinen nykytilanteeseen, sillä hänen pieni viinipalstansa on paisunut 250 hehtaarin ja parin miljoonan pullon kokoiseksi operaatioksi.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Chianti Classicoa Firenzessa

Lennähdin Firenzeen Italian Toskanaan juomaan Chianti classicoa, jota kaadettiin laseihin yli sadan tuottajan voimin jokavuotisilla Chianti Collection -messuilla. Mitä jäi päälimmäiseksi mieleen viiden tunnin maistelurupeaman jälkeen? Tieto siitä, että classicon tulevaisuus on hyvissä käsissä: ylenpalttisia ylilyöntejä ei tullut vastaan kuin pari hassua ja yleisesti laatu oli varsin korkealla.

Huonoimmillaan Chianti classico näyttää olevan silloin, kun rypäleitä on työstetty liikaa; hedelmäisyys on ylikorostunut, ekstraktio pakotettua, tammitus ylenpalttista ja suutuntuma pyöreä. Parhaimmillaan viini on ryhdikäs olematta raskas sekä puhdas ja tarkka olematta ohut tai yksioikoinen. Sellaisena Chianti classico nousee Pirun suosikkityylien kärkikahinoihin.

Chiantin kukkohan se siinä

Borgo Salcetinolla kikatettiin nuorille tytöille

Hylätty juna-asema heräsi eloon messujen ajaksi

Linssit Caparsan viinien takana

Caparsan Doccio a Matteo Riservaa saa muuten yhä Alkon tilausvalikoimasta, vieläpä vuosikerralta -97

Oikeassa laidassa Fontodin kulttikamaa. Hyvin tehty viini, jolla on poikkeuksellinen suutuntuma ja pitkä makuprofiili, joskin parin vuoden lankutus hieman hämäsi.

Yksi suosikeistani parin sadan viinin joukosta: Querciabellan Camartina 2008

Poggerinon mainio viinintekijä, jonka nimen unohdin ja käyntikortin hukkasin

Jarkko Peräsen Chiantit tekivät kauppansa. Uusi La Misse kannattaa katsastaa.

Rentennanoa on saatava kaappiin ja sassiin. Ettei vaan olisi ollut messujen paras viini?

Italialaiset eivät pelleile ruokansa kanssa. Annoskateus on väistämätön.

Tsekkaa video (1:20min) eventistä ja sitä seuranneista päivistä klikkaamalla yläpuolen kuvaketta.

Marcel Lapierre kuollut

Natural wine liikkeen epävirallinen isähahmo, beaujolaisista tunnettu Marcel Lapierre menehtyi maanantain vastaisena yönä melanomaan. Marcel toimi ennenkaikkea vastavoimana teolliselle viininteolla, mitä hänen kotikulmiensa beaujolais nouveau edustaa kukaties kaikkein pahimmassa muodossa. Tsekkaa NY Timesin Asimovin juttu aiheesta klikkaamalla tätä!

ps. Lapierren suoraviivaista, puhdaspiirteistä ja kulauteltavaa vinoa saa myös Alkon tilausvalikoimasta. Raisins gauloisille tulee hintaa 15€ pullo, 12 laatikossa.

Kulautettu: Lan Rioja Gran Reserva 2003

Viinipiru on Espanjan Riojan ystävä, mutta huomaa syttyvänsä modernien pullotteiden kohdalla kalliimpia ja arvostetumpia Gran Reservoja useammin nuorista Crianzoista, joissa on toisinaan kaikki se, mitä herkullisuuteen tarvitaan ilman ylenpalttista uuttamista ja tammikäsittelyä. Jos Gran Reserva on tehty malttia ja varovaisuutta arvostaen, valitsen ruokapöytääni kernaasti sen, mutta valitettavan usein tammen määrän kasvaessa vaakakuppiin päätyy raskaamman hinnan lisäksi ylipainosta kärsivä maku.

Lan Gran Reservan tuoksu on kuin lämmin tuulahdus Marrakechin basaarista: tarjolla on kanelitankoa, lakritsijuurta ja viikunaa. Kellot alkavat kilistä päässä, kun mieleen nousee muistoja jouluisasta luumukiisselistä. Myös alkoholi nousee snadisti nokkaan.

Viinin maku on täyteläinen, taatelinen, samettisen pehmeä ja hapoiltaan pureskeltava. Pyöristyneet tanniinit tuovat kokonaisuuteen ryhtiä, eikä tyyliin kuuluva runsas tammitus häiriköi paletilla. Makumaailma on paahteinen ja jopa aavistuksen makea.

Seitsemässä vuodessa viini on kehittynyt yllättävän maltillisesti: komponentit ovat integroituneet, mutta Kafkamaiset muodonmuutokset kannattaa unohtaa suosiolla. Ekstraktion suhteen mennään niillä rajoilla, onko kyseessä jo liian täyteen ladattu hedelmäpommi. Itse tyytyisin vähempäänkin.

Miten tämän vetäisi yhteen? Lan Gran Reserva on laadukas Rioja, joka flirttailee onnistuneesti kansainvälisen tyylin kanssa. Viinin hinta-laatu on kohdillaan. Samettista sulavuutta ei häiritse edes sliipatun oloinen särmikkyyden puute; viini pysyy pystyssä horjumatta.

Toisinaan vähemmän on kuitenkin enemmän. Tästä syystä Viinipiru valitsee Lan Gran Reservaa mieluummin ruokapöytäänsä hieman rustiikkisemman, suuta kuivattavamman pullotteen Riojan kuuluisalta punkkualueelta. Piru ei kuitenkaan esitä vaadetta lopulliseen totuuteen, joten maista ja päätä itse, voiko karheus olla hiton sijasta hienous, joka on toisinaan tavoittelemisen väärti.

Kulautettu: pussiviini Le Cop (17,50€)

Kun pyörälähetti kiikutti ovelleni alumiinipussiin pakatun puolentoistalitran punaviinin, jonka kyljessä komeili isolla sekä teksti Bio dynamic että Ideal for picnic, valmistauduin kesäisen puistoherkuttelun sijasta saamaan niskaani ämpärillisen kylmää vettä. Tilannetta ei helpottanut se, että viinin maahantuojana toimii eräs alan paisuneimmista toimijoista, Pernod-Ricard, jonka liittäminen Biodynaamisuuteen kalskahtaa samalta kuin ruotsalaisen käsityöperinteen liittäminen Ikeaan.

En kuitenkaan olisi kummoinen viinikirjoittaja, jos en pyrkisi törmäyttämään ennakkoluulojani todellisuuden kanssa kun mahdollisuus tarjoutuu. Ihminen on nimittäin siinä määrin surkea otus, että unohtaa rajallisuutensa, jos ei kolistele päätänsä kaltereita vasten säännöllisesti. Jokainen viini ansaitsee oikeudenmukaisen retuutuksen Pirun pihdeissä, sillä jos dogmit määrittelevät mielipiteen viinistä jo ennen kuin sitä on maistettu, puuhun on kavuttu takapuoli edellä. Tätäkin on liikkeellä, uskokaa pois.

Cazes Le Cop tulee Etelä-Ranskan Roussillonista, maan suurimmalta biodynaamiselta tilalta, joka on tätä nykyä osa Advini-korporaatiota. Keitos koostuu Syrahista, Merlotista, Black grenachesta, Cabernet sauvignonista ja Carignanista.

Viinin tuoksussa on napakkaa punaherukkaa, kypsää karpaloa, aavistus nokisuutta, ripaus valkopippuria, lyijykynää ja taustalla jotain vegetaalista. Mukiinmenevä, joskin geneerinen tuoksu, joka muistuttaa Bordeauxin alueen edukkaimmista viineistä.

Maku on keskitäyteläinen, raikas, hapokas, linjakas ja loppua kohden rustiikkisen tanniininen. Rypäleitä ei ole vedetty ylikypsiksi: hillomaisuuden sijasta viini etenee suussa rakenne edellä. Mikä mukavinta, viini ei yritä olla mitään muuta kuin sen, mitä on: maukas pöytäviini. Ennen kaikkea se on raikas.

Tällaisia viinejä on tarjolla tätä nykyä kohtuuttoman niukalti, koska suurin osa halpisviineistä yrittää olla hedelmäisen täyteläisiä ja suklaisen tammisia, mikä johtaa Pirun kirjoissa yhdeksän kertaa kymmenessä ojasta allikkoon. Le Cop ei sorru tähän sudenkuoppaan.

Ennakkoluulot kannattaa siis nakata roskiin, pussiviini Le Cop täyttää arkisen ruokaviinin paikan hienosti. Sen etuna on ekologisen ja kevyesti kulkevan pakkauksen lisäksi suht onnistunut hinnoittelu. Tämän lisäksi viini säilyy avattuna hyvin: puolentoista litran pussi pysyy iskussa kuusi viikkoa korkkauspäivästä. Ei lainkaan huono suoritus viiniltä, jota epäilin hetken verran paraatiesimerkiksi viinimaailman mädännäisyydestä! Tätä voi ostaa toistekin.

Kulautettu: Triade Bianco della Campania 9,99€

Italian Campaniasta tulee tätä nykyä rutkasti mielenkiintoisia valkkareita. Tällä kertaa ruuvipenkissä on tuliperäiseltä maalta ponnistava Triade, joka koostuu paikallisista rypäleylpeyksistä: Fianosta, Grecosta ja Falanghinasta, joista tehtyjä viinejä Ikuisen kaupungin keisarit perimätiedon mukaan kulauttelivat ennen kuin Vesuvius teki tienoille temput. Hiivasakan kanssa kypstytetty valkkari tuo kaivattua lisäpotkua monopolin valikoimaan.


Triaden tuoksussa on greippiä, päärynää, yrttisyyttä, hentoa tammisuutta ja mineraalisuutta. Maku on suuntäyttävä, mutta napakka ilman tammista tukkoisuutta. Hapokkuutta on tarjolla täyslaidallinen, mutta se ei ole laadultaan terävää, vaan jäntevää ja integroitunutta. Kyseessä on antava ja raikas valkoviini, joka kannattaa juoda muutama aste lämpimämpänä, kuin viinikaanonin sumputtama intuitio olettaisi. Mainio ostos tähän hintaan.

Kulautettu: Jacopo Biondi-Santi Sassoalloro 2006

Suoraan ensin asiaan ja vasta mutkan kautta blogin perinteitä kunnioittavaan epämääräiseen rönsyilyyn.

Tammiset aromit hallitsevat tuoksua: tummaa suklaata, tuoretta lakritsaa, tummaa marjaa, valkopippuria ja hentoa kukkaisuutta. Paletilla pyörii luumua, hapankirsikkaa ja itämaihin taittavaa mausteisuutta. Maku on täyteläinen ja tanakka, tekstuuri samettinen. Tanniinit ovat robustit, mutta hienojakoiset.

Kuulostaa paperilla maittavalta paketilta, mutta onko siinä nautiskelijan hakemaa esoteerista kulautuskarismaa (sitä jotain, mikä käskee ottamaan uuden kulauksen)? Valitettavasti ei. Viini on ennalta-arvattava yllätyksettömyyteen saakka. Kun ottaa huomioon Biondi-Santi -kytköksen yhteen maan legendaarisempaan viiniin, tämä kirvoittaa pettymyksen tunteen.

Mistä kenkä puristaa? Vaikka viini on teknisesti taitavasti tehty, siitä puuttuu eloisuutta. Kyseessä on valuvika, joka tuntuu vaivaavan yllättävän monia supertoskanalaisia. Tavoiteltaessa paksua suutuntumaa pesuveden mukana lentää toisinaan myös asioita, joista ei kannattaisi luopua, kuten hedelmän puhtautta, raikkautta ja vivahteikkuutta. Uusi tammi latistaa rypäleen oman soinnin pahimmillaan geneeriseksi hissimusiikiksi, jonka kiinnostavuus ei kasva toiseen potenssiin, vaikka volume-nappi käännettäisiin kaakkoon. Mitä hienoviritteisempi rypäle, sitä suurempi mahdollinen halla. Sassoalloro on ollut 14 kuukautta paahtamattomissa tynnyreissä. Siinä maistuu muutama liikaa makuuni.

Viini ei tehnyt minuun vaikutusta, mutta todettakoon ääneen: Sassoalloro ei ole kehno esitys. Jos olet perso korskean tyylin toskanalaisille (ja hulluna esimerkiksi Alkon valikoiman Cabreo il Borgoon), Sassoalloro tarjoaa kelvollista settiä monia ubertoskanalaisia maltillisemmalla kukkaron kevennyksellä. Pullo lähtee Superioresta juuri nyt sopuhintaan 16,95,-.