Kracher Helsingissä

Itävaltalainen Gerhard Kracher on käymässä kaupungissa. Sumuisen Neusiedl-järven rannalta (joka on vaihtunut Unkarista Itävallaksi ja takaisin pari kertaa) löytyvä Kracherin viinitalo on erikoistunut jalohomeisiin viineihin ja on niissä yksi maailman parhaista. Vierailin Gerhardin luona joskus seitsemän vuotta sitten ja muistan keikasta lähinnä sen, että kellotimme viinien makujen pituuksia iPhonella kuin urheilukilpailussa konsanaan. Jälkimaut olivat tavattoman pitkiä ja tanssivat kielellä kolmatta minuuttia. Sellaisia viinejä maistamme juuri nyt Vindirektin byroolla. Päivittelen tätä postausta samalla, kun maistelen.

Pöydällä on 11 viiniä, katsotaan, jos saisin kirjoitettua parista tastingnoutit.

– Jalohome syntyy tarhoille, koska olosuhteet ovat sille poikkeuksellisen otolliset. Makeinta tyyliä, trockenbeerenauslesea, valmistetaan joka vuosi. Se tekee alueesta poikkeuksen, jopa muiden Euroopan jalohomeesta tunnettujen alueiden, Sauternesin, Tokajin ja Moselin, joukossa, Gerhard kertoo.

zweigelt on harvoin mielenkiintoista, tässä Kracherin napakassa versiossa on muutakin kuin primäärihedelmää, kuten kivikomponentista muistuttavaa mineraalista aromaattisuutta. Hyvä viini hennosti laktisesta tuoksusta, josta en yleensä välitä, huolimatta.

Hienostunut, hennon marjaisa, mausteinen, mutta jollain tapaa raikas tuoksu. Tyylikäs, hunajaisen kirsikkainen ja paahtovanukkaan mausta muistuttava viini, jonka 97 grammaa jäännössokeria eivät estä viiniä putsaamasta palettia. Hinta 18,05€ tekee siitä poikkeuksellisen suositeltavan ostoksen.

Grüner, Scheurebe ja Welschriesling. Poikkeuksellisen paksuna juokseva tekstuuri, mutta jälleen raikas vaikutelma. Trooppisia hedelmiä ja mausteita piisaa. Suurilla mauilla ladattu viini ei tuki palettia. Nämä ovat kyllä erinomaisia viinejä.

Jo hieman kehittynyt, trooppinen ja paahdetun sokerin tuoksuinen 2010 on paperilla melkoinen poikkeusvuosikerran monsteri: happoja 9,4 grammaa litralta ja 204 grammaa jäännössokeria. Vaikutelma on tahmea ja syntinen, maku uskomattoman pitkä. Jalohomeisesta karaktääristä huolimatta, Eiswein 2012 vie voiton pienellä marginaalilla.

Meripihkan värinen 2000 on tuoksussa jollain tapaa syksyinen; se muistuttaa metsästä, jonka lehdet ovat juuri pudonneet. Appelsiinimarmeladia, tilliä ja kuivattuja hedelmiä, tämä on tastingin vaikuttavin viini.

Ps. Kracher Traminer Auslese 2011 löytyy Alkon perusvalikoimasta.

Itävallan parhaita valkoviinejä – Erste Lage

Matkustin kahdeksi päiväksi Itävaltaan maistelemaan Erste Lage viinit vuosikerralta 2013. Vuosikerta on hapokkaista, mutta jäntevistä Grüner veltlinereistä pitävän toiveiden täyttymys. Öljyistä suutuntumaa ja runsasta hedelmäisyyttä etsivien kannattaa suosia ennemmin esimerkiski vuosikertaa 2012.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ensin faktat tiskiin. Erste Lage on Kamptalin, Kremstalin, Wagramin ja Traisentalin alueiden tuottajien vuonna 1992 perustama epävirallinen parhaiden viljelypalstojen luokittelu, joka koostuu 62:sta palstasta. Luokitus otettiin käyttöön vasta vuonna 2010, joten kyseessä on suhteellisen nuori hanke. Erste lage on konseptina Hieman kuin Burgundin cru -luokittelu. Se keskittyy tarhoihin, mikä tekee erottaa sen esimerkiksi Bordeauxista, jonka hierarkkia perustuu tuottajiin. Erste Lageiksi on kelpuutettu noin 15 prosenttia alueiden tarhoista. Sallittujen lajikkeiden kirjo on hallitun suppea, Grüner veltlinerillä ja Rieslingillä mennään.

Mikä sitten on Erste Lagen ja grand crun ero, ovatko ne kenties hiukan sama asia? Hyvä, että kysyin tyhmän kysymyksen, koska asetelma on mielenkiintoinen. Lyhyesti sanottuna, Erste Laget eivät ole grand cruita, mutta sisältävät mahdolliset grand crut. Niitä vain ei ole vielä olemassakaan, edes paperilla.

Ikonisen Schloss Gobelsburgin Michael Moosbrugger on Erste Lage -organisaation primus motor, joten annetaan hänen kertoa mistä on kyse.
– Siinä missä Erste Laget muodostuvat 15 prosentista tarhoja, grand cru-tason tarhoja on 2-5 prosenttia, mutta niitä ei ole vielä paikannettu nykyisten palstojen joukosta. Erste Lage -luokittelu otettiin käyttöön vasta 2010, eikä sitä ole vielä kirjattu Itävallan virallisiin viinilakeihin. Menee vielä pitkän aikaa ennen kuin homma on saatu pakettiin, koska haluamme tehdä tämän oikein, Michael toteaa, mutta ei osaa tarkentaa puhutaanko nyt kymmenestä vai kolmestakymmenestä vuodesta.
Aika näyttää.

Puhutaan sitten vuosikerrasta 2013, jonka houkuttelemana lensin Itävaltaan saakka. 2013 on varsin erilainen kuin sitä edeltänyt 2012. Kasvukausi oli viileä ja haastava, sadot keskimääräistä matalampia. Kun ollaan lähtökohtaisesti viileäksi luokitellun alueen kylmässä vuosikerrassa ja puhutaan toisinaan liialliseen öljyisyyteen taipuvasta Grüner veltlinerista, päädytään jännän äärelle. Vuosikerran viineissä on tavallista runsaammin hapokkuutta, joten jos pelkäät viineissä kirkkaana raikaavaa hapokkuutta, tämä tuskin on vuosikertasi. Jos taas olet happofriikki, kuten minä, saatat huomata rakastuvasi vuosikerran puhdaspiirteisiin Erste lagen Grünereihin.

Grüner on myöhään kypsyvä lajike, joka menettää nopeasti hapokkuuttaan kypsymisen loppusuoralla. Etenkin lämpiminä vuosina Erste lagen Grünerit ovat taipuvaisia kypsään persikkaisuuteen, jopa trooppiseen hedelmäisyyteen, öljyiseen viskositeettiin, kookokseen taittavaan mausteisuuteen, runsaaseen alkoholiin sekä hentoon kukkaisuuteen. Osittain kyse on liian myöhäisestä sadonkorjuusta, koska joidenkin tuottajien mielissä elää edelleen ajatus, että laadukkaimmissa rypäleissä pitäisi olla tavanomaista enemmän sokeria, mutta kaikki tyynni luetellut ominaisuudet kuuluvat niihin, joista en syty.

Minulle täydellisessä Grünerissa on kypsiä melonisia aromeja, mutta kokonaisuutta kannattelee sitrushedelmäisyys, ei kypsä persikkaisuus puhumattakaan papaijasta tai litsista. Lajikkeelle tyypillinen yrttisyys on tervetullutta, mutta annosteltuna pipetillä kauhan sijasta. Edullisimmille Grünereille suht yleistä valkopippurisuutta en löytänyt yhdestäkään esimerkistä viimeisten 25 vuoden ajalta, joten voitaneen todeta, ettei pippurisuus kuulu Erste Lage -tason viineihin. Floraalisuutta voidaan hyväksyä hentona mandariininkuoren aromina, mutta kedon kukkaset pysykööt Muscateissa ja Gewürztraminereissa. Tuorepuristetun limetin makumaailma kypsempien makujen komppaamana, taustalla hento mausteisuus, tekstuuri jäntevä olematta läski, siinä täydellisen Grünerin ydin.

Tarjolla olevan hedelmän tulee silti olla runsaanpuoleista, sillä täydellisessä Grünerissa hedelmä ja rakenne ovat yhtä tärkeitä. Hedelmä ei sen sijaan saa olla makeilevaa, mikä liittyy kypsyyden lisäksi alkoholiin: kokemukseni mukaan toisinaan 14 prosenttikin on liikaa. Hedelmä ei myöskään saa olla kuivaa tai neutraalia, joten tasapainon löytämiseen tarvitaan suotuisten säiden lisäksi taitoa. Täydellinen Grüner puhdistaa paletin mennessään alas olematta kuitenkaan kireä. Hapokkuus integroituu runkoon, eikä maistu päälleliimatulta ja kipristele kielellä kuin limonadi, kuten toisinaan tapahtuu edullisten Grünerien kanssa. Rakastan rapeaksi paistettua wienerschnitzelia ja sen yhdistämistä Grüneriin, mutta yksi öljyinen kerros kitalaessa riittää. Täydellinen Grüner on gastronominen viini: sen hapot leikkaavat rasvaa, eikä tekstuurin viskositeetti vuoraa suuta.

Siinäpä se, täydellinen Erste Lagen Grüner veltliner minulle, happoja rakastavalle viinikirjoittajalle. Kuvatun kaltaisia ryhdikkäitä, jänteviä, mutta silti soljuvia viinejä on vuosikerta 2013:n joukossa runsaasti. Mikä parasta, ne ovat täysin juotavia jo nyt, mikä yllätti minut. Ne tarjoavat makunautintoa mittaansa enemmän suoraan pakasta vedettynä, mutta ikääntyvät haluttaessa 15 vuotta tyylikkäästi.

Keskustelin vuosikerrasta Fred Loimerin kanssa ja hän oli samaa mieltä: 2013 on Grüner veltlinerin vuosi. Rieslingin kanssa en voi suitsuttaa vuosikerran viinejä kuten Grünerien kohdalla, sillä viileä vuosikerta ilmenee luontaisesti terävimmissä Rieslingeissä hetkittäin liiallisena piukkuutena, hermostuneena kireytenä ja hedelmän ohuutena, siinä missä Grünereissa ongelmasta kärsi vain pari tuottajaa monesta kymmenestä. Toisaalta on huomattava, että Itävallan Rieslingit karkaavat kypsempinä vuosina painavaan päärynäisyyteen, liialliseen yrttisyyteen ja tuntuvaan kukkaisuuteen, joten vuosikerran 2013 parhaat Rieslingit lienevät muiden vuosien huippuviinejä parempia puhtaan tyylin ystävien suussa ja siten metsästämisen väärtejä. Sokkona ostetun pullon kohdalla on kuitenkin arvioini mukaan noin 30 prosentin riski päätyä juomaan turhan piukkaa tavaraa. Kukaties ikä pehmentää tulokulmaa, mutta ohueen hedelmään sillä ei ole vaikutusta. Tästä huolimatta, rieslingeissä kuitenkin etenkin Birgit Eichinger ja Proidl tekivät vaikutuksen jo nuorina. Virtaa ja voimaa kuin pienessä kylässä pakattuna kompaktiin, virtaviivaiseen muotoon.

Lopuksi vielä lista tuottajista, jotka onnistuivat täyttämään melko kohtuuttomat vaatimukseni täydellisestä Grüner veltlinerista. Näitä viinejä tulen juomaan paitsi unissani, toivottavasti myös valveilla. Hyviä tuottajia on parhaimpien hännillä monia, eivätkö erot ole suuria. Monien kohdalla kyse on puhtaasti henkilökohtaisista preferenssistä, ei laatuerosta. Näiden joukkoon lukeutuvat myös Suomessa suositut Schloss Gobelsburg, Malat ja Loimer. 

Alkon perusvalikoimassa on yksi Erste lage Grüner veltliner, alla mainitun Sepp Moserin Grüner Veltliner Gebling, mutta se on epäonnisesti vuosikertaa 2012. Toivottavasti saamme tuoreemman vuosikerran valikoimiin myöhemmin.

Parhaat Erste Lage -tuottajat vuosikerrassa 2013

Bernard Ott
Johann Topf
Franz Proidl
Bründlmeyer
Jurtschitsch
Sepp Moser
Mantlerhof
Birgit Eichinger
Rainer Wess 

Disclaimer: Olin tapahtumassa Traditionsweingüterin kutsumana ja kustantamana. 

pps. The story in English here!

Kolme kertaa kiellon päälle

Valitsen hieman toisenlaisen näkökulman. Listaan kolme viiniä, jotka edustavat poikkeusta kaltaiseni uusia uria uusien urien nimissä etsivän löytöretkeilijän ostoskäyttäytymisessä, nimittäin viinejä, jotka haipuvat ajatuksina hitaasti ja joiden kirvoittama mielenkiinto säilyy, vaikka olen maistanut ne useita kertoja.

Pullot osuvat hintahaarukassa Alkon sweet spotiin, välille 12-20 euroa, hintaluokkaan, jonka terävin kärki tarjoaa kuluttajalle nähdäkseni monopolin parhaimman hinta-laatu-suhteen, kuten olen joskus aiemminkin todennut. Viinejä yhdistää se, että ne tulevat alueilta, joiden mittava viinihistoria ylittää pituudellaan niiden painoarvon, asiansa osaavan kuluttajan eduksi. Onneksi maailmassa on vielä Gattinaroja, Chinoneita ja Kamptaleja.

Viinin arvoa ei tule nähdäkseni määritellä ensimmäisessä kulauksessa, vaan enemmänkin viimeisessä. Hyvä viini jaksaa ihastuttaa tai vähintäänkin sammuttaa janon ja raikastaa suun, mikä on enemmän kuin monen nykytyyliin tehdyn viinin kohdalla voi toivoa. Alla olevat viinit ovat osoittautuneet kulautuskestäviksi, mikä on seikka, josta ei puhuta tarpeeksi. Tämä artikkeli olkoon yritys nostaa aihetta takaisin keskustelujen agendalle.

Rabl Blauer Zweigelt Vinum Optimum (13,98€)

Viini, joka maistuu viinirypäleiltä. Siihen ei paljon tarvitse lisätä. Paitsi kehottaa ostamaan. Hieman viilennettynä enemmän kuin mukiinmenevä. Eloisa.

Travaglini Gattinara (19,88€)

Mausteista marjaa mehevillä tanniineilla. Vallan mainio töräytys vuodesta toiseen. Hinta-laatu kauniisti kohdillaan. Papukaijamerkin arvoinen happorakenne. Eloisa.

Marc Brédif Chinon (16,49€)

Hallitun rustiikki Cab franc, joka on sekä riittävän kypsä että alueelle uskollinen hennon paprikaisine flavoreineen. Ei chinonien parhaimmistoa, mutta oikein kelpo esitys ja ennen kaikkea raikas poikkeus tunkkaisessa valikoimassa. Eloisa.

Tuntosarvet esiin

Laatuviinin takaa paljastuu terroir, jonka ainutlaatuisuus siirtyy suoraan tarhalta pulloon, kunhan vain viinintekijä ei sotkeennu prosessiin liikaa. Viinintekijä, tuo tarhojen välttämätön pakollinen hitto, työjuhta, toimii korkeintaan luonnon kätilönä. Mitä sivummalla apupoika seisoo, sen parempi…

Osaava viinintekijä nojailee keppiinsä ja antaa luonnon tehdä valinnat

Ei, ei ja ei. Uskokaa pois, laatuviinin tekemiseen tarvitaan muutakin kuin terroir ja kiva sää.

Päätin kirjoittaa tämän postauksen, koska huomasin havaitsevani Itävallan kierroksellani jonkinmoisen kaavan, epämääräisen toistuvuuden tekstuurissa, joka kiehtoo minua ja pyrkii ulos aivoituksistani paperille siinä määrin, että aloitin tämän postin kirjoittamisen paluulennolla. Ei vähiten siksi, että olisin kukaties ollut eri mieltä itseni kanssa aiemmin, jos ylipäätään olin ajatellut koko asiaa. Havaintoni on simppeli: vaikka viinintekijät ovat monesta puusta veistettyjä, herkullisimpien viinien takaa löytyy liki poikkeuksetta ihminen, jonka ajatuksenjuoksu käy notkeana, jonka läsnäolossa on tarkkaavainen ulottuvuus ja jonka katse on sellaisella tavalla piirtävä, että se ei jätä epäilykselle sijaa. Fiksu ihminen. Mokoma.

Toimivat hoksottimet ovat näppärä työväline viiniä tehtäessä, siinä missä intohimokin. Jos molemmat piirteet ovat samassa henkilössä, vielä parempi, sillä järki ja tunne eivät poissulje toisiaan millään muotoa. Väärinkäsitys juurtui länsimaiseen eetokseen antiikin Kreikan myyttien muodossa ja on nivoutunut kulttuurin perusviritykseen eräänlaisena esipureskeltuna protoajatuksena. Totuudenjuurta viritelmässä lienee yhtä paljon kuin aikakauden anatomian käsityksissä.

Mutta takaisin viinintekijöihin. Huipulla tuulee, niin myös viinimaailmassa, mutta harvemmin läpi korvien. Huippulaadun tekeminen vaatii pähkäilyä. Vuosikertavaihtelut pakottavat valintoihin, jotka joko torpedoivat rypäleet tai auttavat niitä muuntumaan parhaaksi mahdolliseksi viiniksi. Työpäivä kellarissa sisältää liudan pieniä päätöksiä, mitättömän tuntuisia ja vähäpätöisen oloisia. Ne ovat tippoja, joista kertyy puroja, joista kasvaa jokia ja meriä, joiden laineilla lopputuote seilaa viininystävän luokse ja päätyy hänen kurkustaan alas. Tyypillisessä kellarissa kypsyy useasta rypäleestä valmistettuja viinejä, eri tyylisiä viinejä ja useampia vuosikertoja, jolloin hallittavien muuttujien määrä kasvaa melkoiseksi. Jos viinintekijällä on vaikeuksia hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, syy-seuraus-suhteita ja laajempia kokonaisuuksia, viinin laatu mitä todennäköisemmin heittelee vuodesta toiseen enemmän kuin sään heittelyt antaisivat osviittaa.

Parhaan mahdollisen viinin tekeminen vaatii käsitteellistä ajattelua. Jos sallitte, monimutkaistan sinänsä simppeliä prosessia, jossa sokeripitoiset rypäleet muuntuvat alkoholipitoiseksi viiniksi. Viinin valmistaminen on uskoakseni kaksisuuntainen prosessi, joka kulkee samanaikaisesti konkreettisesta abstraktiksi (rypäleistä ideaksi) ja abstraktista konkreettiseksi (ideasta viiniksi). Viinintekijällä on visio, ajatus siitä mihin hän pyrkii, jo ennen kuin rypäleet pääsevät kellariin saakka; viini on käsitteellistetty jo ennen kuin rypäleet ilmestyvät köynnöksiin. Lopputulos saattaa olla erilainen kuin alkuperäinen visio, mutta jos laatu on kohdillaan, huippuviinin idea toteutuu varsin konkreettisella tavalla. Samalla lopputuote on enemmän kuin pelkkä alkoholipitoinen juoma; se on pala kulttuuria, satojen sukupolvien jatkumo, heijaste jostain, jolla on syvät juuret sekä historiassa että meissä. Myytti itsessään.

Joten, mitä oikein yritän sanoa? Keskinkertaisen viinin tekeminen ei ole vaikeaa, mutta huippuviinin paukuttaminen vuosikerrasta toiseen on osoitus terävästä mielestä. Se vaatii oikeiden valintojen sarjoja. Kunnia siis oikeaan osoitteeseen, lahjakkaille viinintekijöille, jotka jäävät terroirin ikeessä lapsipuolen asemaan. Etenkin, jos he tekevät sellaisia viinejä, joita satun itse rakastamaan (kiitokset vaan). Ensi kerralla kun juot hyvää viiniä, anna ajatus ihmiselle viinin takana. Hän on takuulla ansainnut sen.

Roland Velich diggaa Tom Waitsista (Weingut Moric)

Tiistaina jälleen maistatusta

Tervetuloa maistelemaan Alppimaan viinejä Ahjo Wine Bariin ensi tiistaina kello 19. Viime kerralla oli varsin mukavata, joten rohkeasti mukaan vaan.

Itävallan viineistä on piisannut paljon puhetta. Tule selvittämään omakohtaisesti mistä maan puhutuissa viineissä on kyse! Pitkäpiimäisiä kalvosulkeisista ei ole pelkoa sen enempää kuin ryppyotsaisesta lasin pyörittelystä; tarjolla on leppoisaa tunnelmaa ja uusia viinielämyksiä. Sinun ei tarvitse olla vihkiytynyt viinitietäjä, riittää että janosi on kova.

Tasting kustantaa 35 euroa
ja Sisältää 5 herkullista viiniä:

Loimer GV Kamptal
Wieninger Gemischter Satz
Heinrich RED
Loimer Fred Zweigelt
Sattlerhof Welchriesling

Ilmoittautuminen Nina.Paananen@klauskhotel.com

Nähdään Ahjossa!

Itävallan viinejä tiistaina Ahjossa, tervetuloa

Tervetuloa maistelemaan Alppimaan viinejä Ahjo Wine Bariin ensi tiistaina kello 19 Viinipirun johdolla.

Itävallan viineistä on piisannut viime aikoina kosolti puhetta eri puolella palloa. Tule selvittämään omakohtaisesti mistä maan puhutuissa viineissä oikein on kyse! Maistelemme illan aikana sekä valkkareita että punkkuja, muun muassa Heinrichilta ja Loimerilta. Pitkäpiimäisiä kalvosulkeisista ei ole pelkoa sen enempää kuin ryppyotsaisesta lasin pyörittelystä; niiden sijasta tarjolla on leppoisaa tunnelmaa ja uusia viinielämyksiä! Sinun ei tarvitse olla vihkiytynyt viinitietäjä, riittää että sinua janottaa.

Tasting kustantaa 35 euroa
ja Sisältää 4 – 5 herkullista viiniä.

Ilmoittautuminen Nina.Paananen@klauskhotel.com

Nähdään Ahjossa!

Tiistain tasting on ensimmäinen sarjassaan: Itävallan viinejä maistellaan Ahjossa joka tiistai, mikäli kiinnostuneita viininystäviä riittää, joten ilmoittautukaa mukaan ja nykäiskää kaverit messiin.

Osoite

Ahjo
Bulevardi 2 / 4
00120 Helsinki
Puh. 020 770 4711

Itävalta, homeinen valkkaripullo, erikoinen kakku ja Karhu

Making some natural wine @ Muhr Van Der Niepoort

Moni kakku päältä kaunis

Lits, läts

Viinintekijät ja viininjuoja

Pakkasen puraisemia Grünereita korjuuvalmiina

Gernot Heinrich @ Weingut Heinrich

Maisemia Brundlmayerin tarhoilta

Vanhempaa Grüneria ja Schloss Gobelsburgin Michael

M. Malat ja yhdeksän sukupolvea viinintekoa

Grüner-yliannostus ja Born Digital wine awards

Istun tällä hetkellä wieniläisessä kuppilassa. Edessäni on lautasen reunat ylittävä wienerschnitzel. Kirjoitan, koska nukuin aamulla pommiin, enkä ehtinyt bussiin, joka olisi kuskannut minut Wienviertaliin poimimaan rypäleitä. Käy se näinkin. Poimikoon joku muu rypäleet.

Maisteltuani pari päivää Itävallan viinejä sarjatulella, huomaan syttyväni niistä aikaisempaa enemmän. Etenkin Blaufränkishia ja Zweigeltia yhdistelevät punaviinit ovat kolisseet. Pannobilen tuottajat, kuten Heinrich ja Preisinger, tekevät todella hyvää viiniä. Käyn parin päivän päästä pyörähtämässä Heinrichilla, joten luvassa on juttua aiheen tiimoilta joko Viinipirussa tai ViiniTV:n puolella.

Mitä tulee Itävallan kuningasrypäleeseen, Grüner veltlineriin, sen kanssa en ole vieläkään täysin sinut. Olen maistanut kuluneina päivinä liian monta Grüneria, jonka tuoksussa on hiivainen aromi, joka muistuttaa valkohomejuustoa. Samoin lasiini on päätynyt täyteläisiä Grünereita, joiden hapokkuus on tuntunut siinä määrin päälleliimatulta, että hetken on voinut kuvitella juovansa hiilihapollista kukkavettä.

Parhaimmillaan Grüner on puhdaspiirteinen, raikas ja aromeiltaan hillitty. Jos lasiin sattuu hyvä Grüner, ei tarvitse ihmetellä miksi 30 % Itävaltaan istutetuista köynnöksistä on Grüneria. Jos haluat testata pidätkö Grünerista, kipaise Alkosta Meinklangin pullo. Se on hintaansa nähden löytö. Käyn tiistaina tai keskiviikkona (en ole kartalla ohjelmasta, tiedän vain että tiloja on monta) moikkaamassa viineistä vastaavaa Verneriä. Katsotaan jos saisin räpsäistyä kuvan kellarin betoniastioista, jotka muistuttavat erehdyttävästi dinosauruksen munia.

Se Grünerista, syy postin kirjoittamiselle on toinen. Tänään päättyvän EWBC:n taustapirut, Catavinon Gabriella ja Ryan, julkistivat konfertenssissa uuden hankken, joka kantaa nimeä Born Digital. Kyseessä on digitaalisen viinijournalismin vuosittain jaettava palkinto, joka on ensimmäinen laatuaan. Tuomaristossa istuu muun muassa Jancis Robinson ja kilpailuun voi ottaa osaa kuka tahansa, joka julkaisee tekstejään netissä. Muita rajoituksia ei ole: osallistuja voi olla journalisti tai bloggaaja ja mistä tahansa puolelta palloa, millä tahansa kielellä. Juttua aiheesta löytyy muun muassa Jim Buddin blogista, EWBC:n osanottaja hänkin. Eilen paljastettiin myös missä seuraava Euroopan viinibloggarien konferenssi pidetään. 2011 pääkallopaikkana toimii italialainen kuplivistaan tunnettu Franciacorta.

Jos haluat seurata Twitterissä, mitä EWBC:n ympärillä puhutaan, pistä hakuun #EWBC. Samalla voit ihmetellä Sirénin Ilkan lukemattomia päivityksiä, joissa ei ole tolkun häivää.

Kohti Itävaltaa, mars

Huomenna Viinipiru suuntaa Wieniin, jossa starttaa järjestyksessään kolmas EWBC, johon otan osaa keltanokkana. Paikalle odotetaan bloggareita, viinintuottajia ja alan huseeraajia parin sadan kappaleen laumassa. Tapahtuman agenda sisältää kaksi tiiviiksi pakattua päivää luentoja Interwebin ihmeellisestä maailmasta (ja kaksi iltaa viinin kippaamista) unohtamatta eksursiota Weinvierteliin, jossa käyn nyppimässä maltillisen osuuteni maan Grüner veltliner-tuotannosta, jotta ensimmäinen EWBC-viini saadaan toteutettua.

Schloss Schoenbrunnina tunnettu vanha rotisko toimii EWBC:n pääkallopaikkana

Konfrenssin kaatuessa lopulta omaan mahdottomuuteensa ja tuoreen viikon startatessa, hinautan itseni ja matkatavarani Muhr Van Niepoortille, joka on portviineistä tunnetumman portugalilaistalon syrjähyppy Itävallassa. Siellä tallon rypäleitä varpaillani pari päivää tai kunnes minut heitetään ulos kelvottomana työntekijänä.

Sen jälkeen kalenteriin on polttomerkitty kaksi päivää ja kymmenen viinitilaa sisältävä tappotahtinen ohjelma Austrian Wine Marketing Boardin vieraana. Siksakkia ympäri maata. Luvassa siis epämääräisiä päivityksiä tien päältä, sivuhuomioita ja asiattomuuksia. Toivon mukaan miellyttävästä rutistuksesta jää käteen astetta tuoreempaa näkökulmaa viiniin, uusia ystäviä ja jotain viinilöytöjä…

Vuoden takaisin Itävalta-reissun kirvoittamia pohdintoja voi lukea tästä ja tästä ja tästä.

Biodynaamisen oluen vierestä

Toisinaan sitä huomaa ajautuneensa samaan nurkkaan writer’s blockina tunnetun ilmiön kanssa. Vaikka kyseessä on varsin hahmoton käsite, sen tunnistaa jokainen, joka kirjoittaa paljon. Vitsaus hiipii varkain, eikä sitä tunnista ennen kuin on liian myöhäistä. Se ei kumpua tympääntymisestä aihepiiriin, vaan enemmänkin jonkin sortin kielellisestä tyhjentymisestä, joka tuntuu siltä kuin sanavarasto olisi hetkellisesti kulautettu loppuun kuin jägermeister-shotti. Tällöin ajatus seuraavasta postista muistuttaa lähinnä lankun pureskelua.

Koska vitsaus on sinnitellyt jo useamman viikon, kokeilen lääkkeeksi peittelemätöntä huonoutta. Palaan ainakin tämän tekstin ajaksi takaisin posteihin, jotka kirjoitetaan 10 minuutissa, ja julkaistaan samalla istumalla ilman selkeää punaista lankaa, viestiä tai muitakaan ylellisyyksiä, joita laadukkaista teksteistä kyllääntyvät lukijat ovat tottuneet vaatimaan. Pahoittelen, mutta pyydän kestämään, sillä rönsyilyn viedessä ytimekkyyttä, se saattaa tuoda mukanaan ilmavuutta ja kukaties rivien välissä on ajatuksen alkioita, joita en ehdi pureskella itse loppuun.

Tämän periaatteen nimissä ohitan lukemattomat vastaantulleet mielenkiintoiset viinit, viinitapahtumat ja viini-ihmiset ja kirjoitan otsikossa mainitusta biodynaamisesta oluesta, koska sellainen sattuu olemaan par’aikaa kädessäni.

Ensin kuitenkin huomio viinimonopolista ja löytöretkeilystä viinin parissa, tarkemmin sanottuna ensimmäisen köyhdyttävästä vaikutuksesta jälkimmäiseen. Ymmärryksen kasvaessa monopoli nimittäin tekee löytöretkeilystä yhtä kiehtovaa kuin eksotiikan etsimisestä Itäkeskuksen kiinalaisesta ravintolasta. Ikävää, mutta totta. Onni onnettomuudessa, oluiden suhteen valinnanvapautta ei tukahduteta kuten viineissä, mikäli vain pysytellään keppanavahvuuksissa.

Takaisin kuitenkin vielä pariksi lauseeksi viinin pariin, koska tarvitsen köykäisen aasinsillan biodynaamisen oluen maailmaan. Viininlipittelijät tuntevat itävaltalaisen Meinklangin lehmäetiketillä varustetun Grüner veltlinerin, joka ilmestyi Alkoon tovi sitten. Biodynaamista kuuhulluutta pullossa, varsin onnistuneessa muodossa.

Meinklang on monella tapaa inspiroiva itävaltalainen viinitila/ omavarainen farmi/ hippikommuuni/ ydintuhonjälkeinen-turvapaikka-numero-yksi, jossa kävin viime vuoden puolella ihmettelemässä Wernerin betonisia dinosauruksen munia (joissa viinin energiat virtaavat pyörteinä, kuten roomalaisissa amforoissa), kotitekoista gulassia ja ehtymätöntä viinivarastoa. Olutta en tuolloin maistanut, vaikka siiderin taisinkin testata.

Liki tasan vuosi myöhemmin, tarkemmin sanottuna tänään, huomasin Krunikan Rauhankadun K-Extran hyllyssä Meinklangin oluen, jonka etikettiä koristaa tutun lehmän kuva. Yllätyin iloisesti ja putsasin hyllyn kahdesta pullosta. Kyseessä on tinkimätön biodynaaminen olut. Sen panemiseen käytetään spelttiä sekä vanhan ajan viljalajikkeita, joita teollinen viljantuontanto hylkii.

Miltä se maistui? Oikein kulauteltavaa bisseä. Join sen iloisena, vaikka se ei noussut kirjoissani tilan viinien tasolle.

Mutta mikä tämän päättömän jutun pointti on? Kukaties se, että löytöretkeillessä makujen maailmassa, matka on lopulta usein tärkeämpi kuin päämäärä, jos moista koskaan saavutetaan. Jokaisen uuden maun ei tarvitse olla paras, mutta jokainen maku on uusi. Se on löytöretkeilyn idea.

Siinä missä Meinklangin olut voi tulla vastaan uinuvan kaupunginosan pikkukaupassa, viinin suhteen valinnat tehdään puolestasi: jokaisessa Alkossa on likimain sama valikoima ja muutamasta uutuudesta tiedotetaan kuukauden etunojalla. Jos asiaa katsotaan vapauden näkökulmasta, monopoli näyttää panttaavan viininystävän mahdollisuuden löytöretkeilyyn yhtä tehokkaasti kuin Itäkeskuksen friteerattu banaani kokemuksen kaukomaista.

Turhautuminen on keskimääräistä parempi muusa kirjoittamiselle ja vaikka virsi on kuultu, se on tarpeeksi tärkeä, jotta viestiä kannattaa toistaa. Jos viinimonopolille ei ole painavia perusteita, se tulisi purkaa. Samalla valehtelin, tähän postiin upposi yli 20 minuuttia, mutta tästä se taas käynnistyy.