Torjunta-ainejäämiä suosikkiviineissä

Soittelivat STT:ltä ja kysyivät miten suhtaudun tietoon siitä, että eräistä ruotsalaisista laatikkoviineistä on löytynyt torjunta-ainejäämiä. Ei ole minun osaamisalaani, myönnetään, mutta pidän lähtökohtaisesti mielekkäänä, että elintarvikkeiden valmistuksen saralla noudatetaan lakia ja säädöksiä. Totesin, että löytö kuulostaa huolestuttavalta, koska se kertoo todennäköisesti laiminlyönneistä.

Mainittakoon, että tuholaistentorjunta-aineissa ei ole kyse viininvalmistuksessa sallituista apu- tai lisäaineista, kuten rikkidioksiidista, tammesta tai bentoniitista, vaan tarhoilla käytetyistä myrkyistä, joiden tarkoitus on muun muassa tappaa hyönteisiä ja jotka ovat karsinogeenisia suuremmissa pitoisuuksissa, mikäli olen oikein ymmärtänyt.

Kyseisten kemiallisten yhdisteiden löytyminen suurissa pitoisuuksissa elintarvikkeista lienee yhtä perusteltua kuin asbestin löytyminen rakennuksesta, tai noh, juomalasista.

”Alkon mukaan ruotsalaislöydöksistä ei tarvitse huolestua.

– Ei todellakaan tarvitse. Kyllä se alkoholi kaikkein pahin yhdiste on, sanoo laadunvalvonnan päällikkö Risto Sairanen.” – IL

Viinipiru koeajaa: samppanja jäillä

Katkaistaan helteilta siivet rysäyttämällä lomakauden aikana pölyttyneen sorvin ääreen hetkeksi. Kynä on terassisesongin jäljiltä tylsässä kunnossa, ei niinkään käytöstä, vaan enemmänkin sen puuttesta johtuen, mutta kulmahampaat ovat terävinä grillikauden jatkuessa vielä muutaman entrecôten verran. Blogielämä on mielekästä käynnistää jääkylmällä samppanjalla, etenkin kun hyisevä kielikuva ei petä: Moët & Chandon on nimittäin julkaissut maailman ensimmäisenä samppanjan, joka kiskaistaan suuripesäisestä punkkulasista jääpalojen kanssa.

Moët & Chandon Ice Imperial
Pinot Noir 40–50%, Pinot Meunier 30–40% ja Chardonnay 10–20%.

Tuoksussa on ananasta, litsiä ja muita trooppisten leveysasteiden hedelmiä. Näin Karibian tunnelmissa samppanja ei ole ollu Pirun paletilla koskaan. Paahteisuutta ei ole, mutta jokin hiivaleipämäinen komponentti hedelmäkoktailin joukosta erottuu hentona, mutta hähmäisenä.

Laitetaan suuripesäiseen lasiin ohjeistuksen mukaisesti jäitä. Juoksutetaan pullonkaula lasin reunaa kohden,  ja kaadetaan.

Hiilihappokuplat kuolevat nopeasti jäiden myötä pois. Lasiin jää melko vähäkuplainen janonsammuttaja, jonka hapokkuutta pehmittää tikkunekkumaisena makeutena paletilla tuntuva dosage, joka on noin 45 grammaa. Makean puolelle lipsutaan, vaikkei kesäkuumalla ole edes liukasta.

Maku on alkuun raikas ja lopuksi tahmea, aivan kuten Saint Tropeziin parkkeeratun jahdin kannella tarjotun drinkin kuuluukin olla. Onko kyseessä hyvä viini? Ei valitettavasti ole.

Säröllä ei ole väliä. Moët & Chandonin haarukoimassa kohderyhmässä haluttaneen nautiskella samppanjan prestiisistä ilman samppanjalle ominaista hermotupissa tuntuvaa hapokkuutta.  Tätä alleviivatakseen tuottaja ohjeistaa, että lasiin sopii pudotella viinin ja jäiden lisäksi kurkunpaloja ja sitrushedelmiä. Todennäköisesti melkein mikä tahansa mieleen juolahtava kelpaa; kenttä on avoin loppukäyttäjän luovuudelle, jos kellarimestarin valmistama kokonaisuus ei syystä tai toisesta miellytä. Ja eihän se miellytä.

Moët & Chandon Ice Imperial lanseerattiin muun muassa plastiikkakirurgiasta ja hillitystä charmista tunnetussa St. Tropezissa, jossa viini sai Moëtin mukaan hyvän vastaanoton.

Viini on osoitus Moët & Chandonin markkinointikoneen kyvystä tahkota; Sinisen meren strategiaa hyödynnetään onnistuneesti. Nykyisten asiakkaiden kulutuksen lisääminen ei ole ainoa tyrkyllä oleva kasvustrategia, jos myyntiin halutaan pontta.  Sitä voi lähteä merta edemmäs kalaan, apajille, joilla markkinoiden saturaatiopistettä ei ole vielä määritetty, niiden pariin, jotka eivät juo viiniä.

Moët & Chandon Ice Imperial on tarjolla valikoiduissa ravintoloissa kesäkauden ajan

Niin… Miltä viini maistui ilman jäitä? Keitetyiltä trooppisilta hedelmiltä, jotka yhdistyvät paletilla taltutettuun hapokkuuteen ja hentoon jälkibitterisyyteen. Sokeriliemimäinen makukokemus on valitettavan tunkkainen. Maku on kohtuullisen pitkä, mutta kokonaisuus jättää kaipaamaan päräyttävämpää kokemusta, mihin Moëtin kaltaisen legendaarisen talon pitäisi pystyä ilman ponnisteluja.

ps. Pullo oli journalistinäyte. Näin joudutaan Moëtin mustalla listalle.

Viikon yllättäjä ja pettymys

Huitelen tämän viikon Bierzossa Espanjassa, jossa kuokin maata, pyörittelen tynnyreitä ja katsastan paikalliset viininäkymät. Alla viimeisen viikon aikana vastaan tulleet yllätykset ja pettymykset!

Viikon yllättäjä

Chapoutier Saint-Péray Les Tanneurs (17,89€)

Tuoksussa pihkaa, luumua ja yrttisyyttä; rakuunaa. Maku on runsaan mineraalinen, pähkinäinen ja lihaisa. Viini kiepsahtaa mineraalisen kihelmöinnin kautta makuun, joka muistuttaa paletillani umamia, jonka saa tuta jamon ibericoa pureskellessa. Pitkä lopetus. Liki viiden plussan viini, jossa on rutkasti persoonaa. Benchmark: Nicolas Jolyn Chenin blancit.

++++/+++++

Viikon pettymys

Tüzkö Traminer (14,17€)

Unkarilaisen Traminerin tyyli on aromaattinen, mutta hähmäinen kuin liian vanha kukkavesi. Raikkausosastolla uupuu. Yrttiset vibat ja siedettävä hapokkuus eivät onnistu muuttamaan tilannetta: viinin perusmaku, pohjavire, punainen lanka tai miksi sitä haluaa kutsua, ei ole kovin maukas.

+/+++++

Viini, johon ei kannata uhrata aikaa

Toisinaan sitä pettyy viiniin. Pettymyksen määrä riippuu odotuksista. Carmin (11,98€) kohdalle odotukset virittäytyivät korkealle kuin varkain. Kyseessä on Douron laakson luomupunaviini. Hintakaan ei ole mahdoton, eikä viininteosta vastaa monikansallinen korporaatio.

Valitettavasti tarjolla on yllätyksetön, suoraviivaisen kulauteltava pöytäviini, joka voisi olla kotoisin mistä tahansa. Koska viinin hedelmä ei ole erityisen puhdaspiirteinen ja sen maku on lyhyenläntä, olen pettynyt. Tästä viinistä ei kannata maksaa yli kymmentä euroa. Jos et usko, kokeile itse.

++/+++++

Kulautettu: Pirineos Moristel Garnacha (7,19€)

Lasissa pitkästä aikaa kohtuuhintainen espanjalainen. Nappasin viinin matkaani Alkosta huomattuani, että keitoksessa on käytetty harvinaisempaa Moristel-rypälettä. Näin meitä kokeilunhaluisia viini-intoilijoita viedään.

Pirineoksen marjaisassa tuoksussa on runsaasti jugurttisuutta, taustalla mausteisuutta, kuten kanelitankoa ja lakritsin juurta. Maku on notkea, karpaloinen ja kirsikkainen, tanniinit varsin maltilliset. Tuoksun laktinen viba toistuu myös jälkimaussa, joka on melko mitään sanomaton. Kaiken kaikkiaan käpälöidyn oloinen viini, joka on sielukas, kuin Goethen Faust vaihtokaupan jälkeen.

Jos satut jostain syystä ostamaan pullollisen, lipittele viilennettynä sellaisenaan tai yhdistä kanaruokiin.

+/+++++

Uusi Tong ja pettymyksen tuottanut viini

Tong-lehti, josta kirjoitin aikaisemmin, tipahti tänään tuoreimman numeron muodossa eteiseni lattialle. Lehden 3. numero keskittyy Espanjaan, tarkemmin sanottuna Espanjan viinien tulevaisuuteen. Kirjoittajina häärii joukko tunnettuja nimiä Portugalin Douron laakson Dirk Niepoortista Espanjan lounaiskulmissa viinejä tekevään Rafael Palaciokseen. Temparanilloa potkitaan kuin vierasta koiraa. Päräyättävä numero, joka tuotti minulle yhdellä istumalla nautintoa keskihintaisen Bordeaux-viinin edestä…

Mistä päästäänkin otsikossa mainitsemaani viinipettymykseen. Kuten blogia seuranneet saattavat olla huomanneet, tartun kohtuullisen mielelläni tuntemattomien alueiden pullotteisiin, jos aprikoin, että nimen takaa saattaisi löytyä potentiaalia. Kukaties kyltymätön haluni valita pulloja sokkona on vain epätoivoinen yritys päästä käsiksi huippuviineihin halvemmalla (mikä on paikka paikoin onnistunut), kukaties kyllästyneisyyttä tunnetuimpiin kolkkiin, mutta myönnän auliisti, ettei keittiönpöydälle päädy ainoastaan voittajapulloja.

Tällä kertaa pettymyksen tuotti Bordeauxin tuoreen satelliitti-appelaation, Montravelin, alueelta ponnistava viini: Terre de Pique Segue ”Anima Vitis” 2002 (24,90€). Jännittävään nimeen ja kohtuullisen korkeaan hintaan nähden tarjolla oli yllätyksetön Merlot-vetoinen viini, jonka nokka on luumuinen, seetrinen ja hieman paprikainen Merlotille tyypilliseen tapaan. Maku on suoraviivainen, painavakin, mutta hedelmältään ohut ja kokonaisuutena hivenen ryhditön. Keskivaihe on ontto ja jälkimakua hallitsee raskas tammisuus ja malolaktinen suutuntuma. Helposti unohtuva viini, jossa ei yksinkertaisesti ole charmia.

Georgialainen pöytäviini, joka riittäisi syyksi sapelin kalistelulle

Viinipiru vieraili viikonloppuna idän imperiumin entisessä pääkaupungissa ja maistoi loiston keskellä viiniä, joka kilpaillee telluksen huonoimman viinin tittelistä tasavertaisena vietnamilaisen kummajaisviinin kanssa.

Viinillä ei ole nimeä tai pulloa; etiketistä puhumattakaan, joten kutsumme sitä tässä paremman puutteessa ’Georgialaiseksi pöytäviiniksi’, vaikkei neutraali nimi teekään oikeutta juoman roistomaiselle luonteelle. Kohtaaminen tämän epämiellyttävän karaktäärin kanssa sattui hämärän laskeutuessa Vladimirski Prospektille, pienen pienessä ravintolassa, jolla ei ollut viinilistallaan Saperavia tai mitään muutakaan kelvollista georgialaista viiniä.

Viinin väri oli kevyen rubiininen. Tuoksu oli esanssisen kirskikkainen ja kukkean parfyyminen, hieman kuin beaujolaisissa, mikä ei olisi ollut huono asia, mikäli sen elkeissä olisi ollut lainkaan säädyllisyyttä, mitä sillä ei ollut. Kupin keikautti nurin epämiellyttävä ammoniakin haju sekä karvasmantelin tuoksu, jotka tekivät tuoksusta pistävän ja luotaantyötävän. Etova maku jatkoi tuoksun linjalla, karvaana sekä vastenmielisenä, ja sai naaman irvistelemään makuprofiilin korventuessa lähtemättömästi uhrin aivokuoreen.

Lopuksi vielä tämän Casus Bellin valmistusohje.

Ota ruukku. Heitä pohjalle cocktail-kirsikoita sekä paketillinen puoliksi pureskeltua Hubba-Bubba -purukumia tuomaan viiniin äitelää aromaattisuutta. Tee tämän jälkeen ruukkuun tarpeesi siten, että se täyttyy aivan piripintaan. Ota pipetti ja lisää syanidia oman maun mukaan. Sekoita huolella. Avot, juoma on valmis kärsittäväksi. Tarjoa huoneen lämpöisenä vihamiehellesi.

Maistettu: Cerquetta Frascati Superiore 2007

Rooman ympäristössä ei juurikaan tuoteta laatuviiniä, vaikka Ikuinen kaupunki lienee Milanon jälkeen saapasmaan suurin laatuviinien kulauttaja. Poikkeuksen muodostaa puolentunnin junamatkan päässä kaupungista sijaitseva Frascatin kylä, joka seisoo kukkulan päällä aikaa uhmaten muistutuksena siitä, että maaseudun romanttinen, kaunis ja pystyynkuollut tunnelma voi ulottua likipitäen suurkaupungin porteille saakka.

Frascati ylitti tovi sitten kansainvälisen uutiskynnyksen epäonnistuneiden putkiliitäntöjen seurauksena, joiden ansiosta erään alueen kylän suihkulähde suihkutti asukkaittensa riemuksi viiniä!

Lasissa on Alkon perusvalikoiman Frascateista toinen, Cerquetta Frascati Superiore (8,20€), joka valitettavasti haihduttaa myönteiset mielikuvat Frascatista nopeammin kuin tulipalo konkurssikypsän kapakan tilitiedot.
Cerquettan väri on oljenkeltainen, sen tuoksussa on vahaista vihreää omenaa, joka peittyy lähes kokonaan soraisuuden ja lyijyvaipan alle. Ajattele vanhojen kolikoiden käsiin jättämää metallista tuoksua ja yhdistä siihen kypsä omena, niin tiedät mistä jäät paitsi, jos noudatat Pirun suositusta olla ostamatta tätä viiniä.

Rautakankea on tarjolla myös viinin pirteähappoisessa maussa, mitä loppumaun karvaus korostaa. Hedelmää on kuitenkin miellyttävän paljon ja se on kypsää. Jos makua hallitseva kolikkotemppu poistettaisiin kuvasta, kyseessä olisi todennäköisesti nautittava viini, mutta jotta tähän ajatukseen voisi päätyä, tulisi uppoutua niin syvälle jossittelun suohon, että erään europarlamentikon kontrafaktualiseen spekulaatioon perustuva väitöskirjakin alkaisi tuntua relevantilta julkaisulta. Frascati kasvaa tuliperäisellä maalla, joten kyseessä on huutomerkin lailla esiin pomppaava esimerkki terroirin ilmenemisestä lasissa. Tällä kertaa tulivuorta olisi voinut olla hiukan Pompeiin kohtaloa kohtuullisemmissa määrissä. Kerro jos olet testannut viinin ja saanut eriävän kokemuksen.

Mikä: Valkoviini ikuisen kaupungin kupeesta, joka ei ole roomalaisen triumfin arvoinen tai tee kunniaa Frascatin pirteille valkoviineille

Kenelle: Kolikoihin kyllästyneelle numismaatikolle

Kenelle ei: Valkoviinin ystävälle, joka arvostaa raikkautta tai juotavuutta

Hinta vs. Laatu:

Amerikan pinotit osa 2: chileläistä premiumia

Amerikkalaisten pinot noirien maistelu jatkuu, tällä kertaa tähtäimessä ovat Latinalaisen Amerikan edustajat. Kuten usein uuden maailman kohdalla, on chileläisten viinien tyylillinen kirjo varsin laaja, mikä on toisinaan virkistävää ja toisinaan kaoottista (voitaisiinkos sopia, että kukin juhlii joulua siihen aikaan vuodesta kun haluaa?). Tällä kertaa kokeilevan otteen lopputuloksena on syntynyt kaksi hyvin eri tyyppistä pinot noir-viiniä, jotka ovat kumpainenkin tyrkyllä Alkon tilausvalikoimassa.

Cono Sur 20 Barrels Pinot Noir 2007 (25€)

Tämä Decanterinkin hehkuttama pinot noir maistuu Pirun suussa pistävältä tuijotukselta. Se on übertäyteläinen, tammessa uitettu ja intensiivinen kuin urheilusukan läpi vedetty rypäleuutos, johon on lisätty pirtua. Rypäleensä edustajaksi sitä ei tunnista laisinkaan, ei sen paremmin väristä, tuoksusta kuin maustakaan. Pahan makuinen se ei ole missään tapauksessa, mutta jollain tapaa keinotekoisen tuima. Kyseessä on esimerkki kansainvälisen konsentraatiobisneksen tuottamasta frankenstein-viinistä, jonka eteen heittäytynee rähmälleen kriitikko jos toinenkin. 20 Barrels pinot noir on kuin steroidiversio tuottajan perus-pinotista ja oiva osoitus siitä, että on olemassa piste, jonka tuolla puolen koko muuttuu siunauksesta kiroukseksi. Kauheinta on, että kyseessä on selvästi viini, josta valmistaja on kovin ylpeä. 20 Barrels Cono Sur jakaa takuulla mielipiteet, joten testaa (punaisesta tähdestä huolimatta) ja jaa kantasi blogin lukijoiden kanssa!

Punto Alto Pinot Noir (18,97€)

Toinen pinot tulee myös Chilestä ja on lähes joka maailmankolkassa häärivän Larochen tuottama. Vaikka Punto Alto on 20 Barrelssin maanmies, ei viinejä yhdistä kovinkaan moni asia. Punto Alto on väriltään keskisyvän rubiini, tekstuuriltaan samettinen, miellyttävän hapokas ja tasapainoinen. Mielenkiintoinen kuriositeetti on, että viinin tuoksussa erottuu varsin selkeästi greippi, joka toistuu vaimeampana myös maussa. Yllättävä tuoksu ei kuitenkaan ole rasite, mikä lienee vielä oudompaa kuin se, että punaviinilasissa ylipäätään törmää sitrushedelmään. Punto Alto päihittää Cono Surin 20 Barrelsin, mutta häviää aiemmin maistetulle Erath Pinot Noirille, jonka fokusoitunutta eleganssia huomaan ikävöiväni siinä määrin, että aion tilata pari pulloa pahan päivän varalle.

Maistettu: Barbera d’Asti Vigna Muntrive 2003

Noin vuosi sitten Piru heittäytyi Pohjois-Italian Piemonten barberojen maailmaan tilaamalla Alkolta kaikki barbera-rypäleestä valmistetut punaviinit, joita löytyi tilausvalikoimista silloin 7 kappaletta. Innostus alkoi Rive barberasta, jonka edellinen vuosikerta oli pitkään Pirun lempiviinejä (tällä hetkellä Alkon hyllyillä notkuu valitettavasti edeltäjäänsä heikkolaatuisempi ja kalliimpi vuosikerta). Tilatuista viineistä on juotu tähän päivään mennessä neljä kappaletta ja nyt vuorossa on katraan hinnakkaampi jäsen.

Alfiero Boffan Barbera d’Asti Vigna Muntriven väri on rubiini. Sen tuoksu on poikkeuksellisen mausteinen: nenään nousee kahvin ja liköörikonvehtin aromi, joka peittää alleen punaviinimarjan tuoksun tavalla, joka on yhtä eleganttia kuin elefantin pukeminen iltapukuun ennen tanssiaisia. Ylilyönti lienee seurausta yligrillattujen tammitynnyrien käytöstä, joka tunnetaan lajina, jossa on helpompi mennä liian pitkälle kuin jättää menemättä.

Viinin keskitäyteläisessä maussa on kirsikkaa ja mustaherukkaa, mutta valitettavasti mausta puuttuu struktuuri: viinin tanniinit eivät ole ryhdikkäät (edes barberaksi), vaikka happoja onkin runsaasti ja maku on jollain tapaa liukas: se poistuu paikalta kuin olisi ajanut suojatietä ylittävän koululaisen yli. Varsinaista jälkimakua ei ole, ellei taannehtivien tanniinien hennon rustiikkista kiristelyä lasketa sellaiseksi. Vaikka tasapainosta ei ole tietoakaan, vetää painovoima tämän viinin tiukasti kiinni maahan.

Kyseessä on varsin arkinen viini, jolla on jostain syystä juhlaviinin hinta. Vaikkei viinissä ole varsinaisia teknisiä vikoja, se ansaitsee punaisen tähden, koska sen hinta-laatu-suhde on poskettoman heikko. Kreikkalaisiin mittasuhteisiin Tragedian kasvattaa toinen kaapista löytyvä Boffan barbera.

Olisiko jonkin sortin katumusharjoitus paikallaan?