Suu makeaksi

Teknologian kehittyminen ja tieteellisen tiedon karttuminen ovat muuttaneet viinimaailmaa viidessä kymmenessä vuodessa enemmän kuin edeltäneinä viitenä satana. Niiden ansiosta tasalaatuisuus ei ole enää onnistuneen arpapelin tai elämänmittaisen tietopääoman kartuttamisen lopputuote, vaan oikeaoppisen valmistusprosessin hallittu lopputulos. Teknisesti virheetöntä viiniä on tarjolla enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Suhteellisen ripeällä kehityksellä on seurauksensa. Kulttuuri laahaa teknologian perässä. Esimerkiksi viinin maistattaminen ravintolassa on tätä nykyä ennen kaikkea menneistä ajoista muistuttava rituaali, joka on tyhjentynyt merkityksestään kuin seuraavaa vappua vartova ilmapallo.

Teknisesti virheellisiä pulloja on liikkeellä monin verroin vähemmän kuin takavuosina. Jokaisen lasillisen erilinen maistattaminen on lähinnä seremoniaan osallistuvien ihmisten ajanhukkaa, jos pahasti sanotaan ja miksipä ei sanottaisi, jos se pitää paikkaansa. Koska viini on kunnossa liki sataprosenttisella todennäköisyydellä, maistattaminen  vertautuu asetelmaan, jossa taksinkuljettajan odotetaan demonstroivan auton jarrujen toiminta ennen jokaisen kyydin alkua. Näytelmän hullunkurisuutta ei ainakaan vähennä se, että enemmistö asiakkaista ei edes tiedä miksi viiniä maistatetaan.

En ole tainnut saada ravintolassa virheellistä viiniä lasiini kahteen vuoteen, vaikka syön ulkona aina kun kerkeän ja vain kehtaan, kuten Facebook-sivujani seuraavat ovat saattaneet huomata. Jos lasiini ilmestyy yllättäen vastenmielisen makuista viiniä, pyydän tarjoilijaa vaihtamaan sen tarpeen ilmetessä. Marssijärjestys on mielestäni melko johdonmukainen; enhän esimaista ruoka-annoksiakaan.

Joka tapauksessa, takaisin aiheeseen viivyttelemättä. Kategoria, jossa viime vuosikymmenten teknologinen kehitys näkyy kukaties kaikkein selvimmiten, on makea viini.

Männävuosina jalohomeisista rypäleistä valmistettuja makeita viinejä saatiin vuodesta toiseen vain muutamasta paikasta maailmassa, joista Ranskan Sauternes on tunnetuin. Muualla jalohometta ilmaantui rypäleisiin joinakin vuosikertoina, jolloin se nähtiin joko vitsauksena tai siunauksena, hieman viinityylistä riippuen. Lähtökohtaisesti jalohomeisista rypäleistä tuotetut makeat viinit olivat harvojen herkkua, koska viinejä tuotettiin kohtuullisen vähän.

Ajat ovat muuttuneet ja käsitykset murtuneet. 2012 kuluttaja voi marssia lähihandelliin ja ostaa kymmenellä eurolla makean viinin, joka on teknisesti virheetön, jopa herkullinen ja valmistettu yllättävässä paikassa.

Darling Cellarsin Premium Noble Late Harvest on tästä Alkon osuvin esimerkki. Se on valmistettu 60% jalohomeisista rypäleistä Atlantin vaikutuspiirin merellisessä ilmastossa, jolle tyypillinen aamukosteus ja syksyn sateet mahdollistavat jalohomeen kehittymisen köynnöksiin kasvukauden loppupuolella.

Koska jalohomeiset viinit eivät ole kovinkaan perinteinen Kapkaupungin lähistön tuotekategoria, pidän mahdollisena, että alkujaan luonnon synnyttämää jalohometta tartutetaan tarhan rypäleisiin, kosteudesta pidetään huolta kastelun avulla ja hometta mahdollisesti ruokitaan jollain tapaa sadonkorjuun lähestyessä, joskin riennän ensimmäisenä lisäämään, ettei minulla oikeasti ole mitään ymmärrystä tämänkaltaisesta botrytis-tekniikasta, joten jorinani voi jättää täysin omaan arvoonsa.

Heitetään silti vähän lisää löylyä kiukaalle, koska ajatus moisesta sattuu miellyttämään minua tätä kirjoittaessani. Rypäleet saattavat vallan hyvin käydä ennen puristusta läpi kryoekstraktiona tunnetun jäädytyskäsittelyn, joka poistaa niistä vettä ja siten konsentroi viiniä nostaen luonnollisesti samalla lopputuotteen sokeritasoa. Tämä täysin sallittu menetelmä on yleistynyt verrattain lyhyessä ajassa siinä määrin rivakasti, että vastaan tulee jo jääviinejä, jotka on valmistettu Espanjan auringon alla kypsyneistä rypäleistä. Siitä voi kait päätellä jotain.

Koska tämän kaltaiset teknologiat rikkovat romanttista mielikuvaamme viinistä, on ymmärrettävää, etteivät viinintuottajat kirjoita etiketteihin kissankokoisin kirjaimin käyttämiään tuoreita teknologioita.

Kryoekstraktion käyttö ei rajoitu uuteen maailmaan tai edulliseen hintatasoon. Myös Sauternesissa käytetään kryoekstraktiota nykyään vähintäänkin huonoina vuosikertoina, kukaties myös parempina. Mualimo muuttuu eskoseni.

Mikäli pidämme viinin makua mittarina, uusien tekniikoiden esiinmarssi on lopulta kuluttajan etu, koska laadukkaita tuotteita pystytään tuottamaan edullisella kulurakenteella. Kuluttaja toki haluaisi ostaa vain sympaattisen pieniltä perhetiloilta tulevia romanttisesti oikeaoppisia tuotteita, mikä johdattelee suuren skaalan viinintuottajat markkinoimaan tuotteitaan ennemmin auringolla ja puhtaalla luonnolla kuin kryoekstraktiolla ja laboratoriolaadulla.

Itse suhtaudun asetelman muutokseen tyylilleni uskollisena ristiriitaisesti, sillä vaikka näen kehityksen hedelmien herkullisuuden, olen toisaalta taipuvainen näkemään taivaanrannassa myös uhkia, jotka saattavat aktualisoitua perinteisten viinien saralla teknologisoitumiskehityksen ja kaupallisuuden ikeessä. Kaltevana pintana tunnetun argumenttivirheen perinteitä kunnioittaen pelkään, että teolliset menetelmät saattavat typistää viinin poikkeuksellista rikkautta levitessään pientenkin tilojen kellareihin. Tämän vuoksi olen penännyt jo pidemmän aikaa viinituotantoon lisää läpinäkyvyyttä ja avoimuutta, mutta se on toinen tarina.

Ambivalenteista aatoksistani huolimatta, asialle ei mahda mitään: Premium Noble Late Harvest on varsin herkullinen viini, jonka hinta-laatu-suhde on erinomainen. Sen hurja hapokkuus löytää vastineensa 120 gramman makeudesta, joka jättää suuhun miellyttävän makeudun tunnun tahmaamatta sitä kuitenkaan siirappimaiseksi. Suosittelen testaamaan ennakkoluulottomasti. Ellen täysin erehdy, kyseessä on eräs Alkon valikoiman parhaimman hinta-laatu-suhteen viineistä.

Toinen esimerkki edukkaasta, mutta maukkaasta tahmeasta viinistä saapuu Chilen suunnalta. Emiliana Late Harvest Sauvignon Blancin hinta on saatu painettua alle maagisen kymmenen euron rajan, mikä on yllättävää viinin laatuun nähden, etenkin kun otetaan huomioon, että kyseessä on biodynaamisin opein viljelty viinitarha, mikä tarkoittaa käytännössä suurempaa määrää työtunteja köynnösten parissa.

Kyllä, viini on todella valmistettu Sauvignon blancista, josta en yleisesti välitä, mutta aivan kuten Sauternesin herkullisissa viineissä, Sauvignon blanc toimii tässäkin makeassa viinissä komeasti. Ja kyllä vain, viini tulee Chilestä, jonka viinejä olen perinteisesti rakastanut sorsia paatuneen elitistisenä viinisnobina. Olen aseeton, sillä Emiliana tarjoaa hyvää vastinetta kukkaron nyörien hölläämiselle. Hunajaisena ja trooppisena starttaava viini päättyy miellyttävään katkeron puraisuun, josta huomaan hetken pohdinnan päätteeksi syttyväni. Kyseessä on pehmeänä liukuva jälkiruokaviini, jossa ei ole liikaa makeutta tukkimassa makumaailmaa.

Nyt lienee jo korkea aika ottaa syntisten makeiden viinien maailma haltuun.

Disclaimer: maahantuoja lähetti Emilianan näytepullona.

Etelä-Afrikasta pamahtaa

Söin ja join itseni pulleaksi Fondbergin järkkäämällä winemaker dinnerillä ravintola Olossa, joka muuttui illan ajaksi viinifriikkien kujanjuoksuksi ähkyä vastaan Bellinghamin Niel Groenewaldin johtaessa puheita. Jos haluat tietää mitä mieltä Niel on Etelä-Afrikalle lätkäistystä Uuden maailman leimasta, väijy miehen haastattelu ViiniTV:ltä tulevien viikkojen aikana.

Pari irrallista huomiota. Ensinnäkin Olo on hyvä ravintola. Ruoka koostuu puhtaista mauista, vaikka komponentteja olisi lautasella toista kymmentä. Toiseksi, poikkeus vahvistaa säännön ja tällä kertaa ennakäsitykseni vahvistuivat törmätessään todellisuuteen sen sijaan että olisivat muuttuneet muotoaan. Eivät ruoan suhteen, vaan laseihin kaadetun viinin suhteen.

 

Food porn by Olo

 

Olen fanittanut kuluneen vuoden aikana Bellinghamin Bernard Seriesin Grenache white – Viognieria ja Chenin Blancia joka lävessä, Viinipiru-blogissa ja ViiniTV:ssä. Uskon, että Rhônen valkoisilla lajikkeilla ja Loiren Chenin blancilla on edessään loistava tulevaisuus Etelä-Afrikassa, jos vain useammat uskaltavat seurata Nielin jalanjäljissä ja lopettaa suht geneeristen Pinot noirin, Merlotin ja Shirazin istuttamisen. Mitä tulee Bernard seriesin Grenache white-Viognieriin, se on nähdäkseni hintaluokkansa kovin kokelas Alkon valkkarivalikoimassa. Kyseessä on älyttömän onnistunu viini.

Mutta Bellinghamin punaiset… Ne olivat taitavasti tehtyjä, mutta liki järjestäen pehmeitä, painavia ja tammessa uitettuja. Pinotage tuoksui kermakaramellilta, eikä Syrahiksi nimettyä punkkua olisi tunnistanut Syrahiksi, ellei niin olisi lukenut etiketistä. Tässä kohtaa vanha kunnon Shiraz olisi ollut parempi nimitys.

Teknisesti virheettöminä ja hyvin valmistettuina punkut edustivat tyyliä, josta en juurikaan syty. Vaikka lautasella oli tuhdeilla mauilla siunattua peuraa, suussa maistui viimeisenä lankku. Sen sijaan pienen tuotannon Triple M punaviini, (jonka viinintekijä teki, koska mourvedrelle piti keksiä jotain käyttöä), iski kaavaan poikkeuksen. Viinin tanniineissa oli sitä karheaa kuivuutta ja napakkuutta, josta Piru syttyy tuhdimmassa viinissä.

 

Kuohuva Chenin blanc. Ei lisättyä hiivaa tai sokeria

 

On mielenkiintoista huomata, että sama huipulla keikkuva viinintekijä voi tehdä valkkareita, joista pidän älyttömästi ja punkkuja, joista en liiemmin piittaa. Valkoviinit ovat kokeilevia, uskaliaita ja jänteviä ilman tammea, punaiset enemmän sitä ennalta-arvattavaa Etelä-Afrikkaa, jota kuluttajan odotetaan haluavan. Kukaties punaviinien myynnillä mahdollistetaan rohkeammat valkoviinikokeilut?

Oli miten oli, Niel Groenewald on kekseliäs mies, joka puskee Etelä-Afrikan viiniskeneä uusille urille. Toivottavasti herra saa jatkossakin tehdä kuohuvan Chenin blancin kaltaisia kokeiluja ja toivottavasti Cheninin menestys kilpailuissa ympäri pallon saa muutkin afrikkalaiset innostumaan Savennières-tyylisestä täyteläisestä Cheninista ja lopuksi sormet ristiin, että niitä nähdään monopolin hyllyillä jatkossakin.

Viikon viini: The Bernard Series Whole Bunch Grenache Blanc Viognier (12,90€)

Etelä-Afrikassa ei pelätä tarttua eri puolilta maailmaa lähtöisin oleviin rypälelajikkeisiin. Vaikka hudit ovat löytöretkeilyssä väistämättömiä, Bernard Series Whole Bunch Grenache Blanc Viognier osoittaa, että välillä avautuu uusia horisontteja.

Katse lasiin: viini on väriltään kevyt. Pelot Pinot grigio -tyylisestä hailakkuudesta haihtuvat klyyvarin ylittäessä Riedelin reunan: vastassa on mineraalinen tuoksu, jossa on piikiveä, suolaheinää, kevyttä kukkaisuutta ja tammen tuomaa leveyttä. Taustalla väijyy turpeesta muistuttavaa savuisuutta. Samppanjamainen tuoksu.

Suussa viini on tuoksua raikkaampi. Se on virkistävä huolimatta siitä, että viinin tekstuuri on runsas ja alkoholia (14,5%) piisaa. Tasapaino on kohdillaan. Mineraalinen suolaisuus toisiintuu myös maussa. Paketin muikeutta korostaa 7 grammaa jäännössokeria.

Whole Bunch Grenache Blanc Viognier on päräyttävä viini. Se sopii hyvin yhteen salaattien, äyriästen, vaaleiden kalojen ja kanaruokien kanssa. Toimii se toki myös sellaisenaan, satoi tai paistoi. Suosittelen testaamaan.

+++++/+++++

Kelpo viini alle kympillä: Indalo Cabernet sauvignon (9,14€)

Indalo on eteläafrikkalaisen Swartland Wineryn lippulaivatuote, jonka rypäleet valikoidaan osuuskunnan tarhojen parhailta palstoilta. Viinin erikoisuus on rypäleet tuottaneiden köynnösten kasvaminen niin sanotussa bush-trimmauksessa, pusikkomaisissa sykeröissä lähellä maanpintaa. Tämä perinteinen trimmaustyyli oli aikaisemmin yleinen Swartlandissa, mutta on tätä nykyä harvinaisempi. Samankaltaisiin ratkaisuihin voi yhä törmätä muun muassa Kreikan Santorinilla, toisinaan myös Ranskan Rhônessa ja Provencessa.

Koska puskien rypäleitä ei kyetä keräämään koneellisesti, kyseessä ei ole talouden näkökulmasta mielekkäin tapa kasvattaa viiniköynnöksiä. Laatua arvostavan viininystävän näkökulmasta tämä ei ole ongelma, sillä käsin keräämällä rypäleet säilyvät ehjinä, eikä sekaan eksy sinne kuulumattomia asioita suurissa määrin, kuten huonoja rypäleitä, lehtiä, hyönteisiä tai oksanpalasia. Samalla puskatrimmaus tuottaa luontaisesti pienen sadon. Molemmat asiat ovat edellytys laadukkaan viinin valmistukseen (vaikka suurista sadoista tunnetut samppanjanviljelijät sanoisivat mitä).

Indalo Cabernet Sauvignonin (9,14€) tuoksu tulvii kypsää mustaherukkaa, taustalla on kumia, pekoninrasvaa ja jopa hentoa tervaisuutta. Yllättävän kompleksinen tuoksu, jossa sekundaariset aromit ovat viehättävästi esillä. Tuoksu on uudenmaailman tyyliin antava, mutta ei liian makea. Myös alkoholin lämpö on läsnä, mutta pysyy taustalla. Viinin maku on mausteisen leveä. Keskivaiheessa läsnä on kauran flavoria muistuttava komponentti. Kypsän tanniininen lopetus on kohtuullisen pitkä.

Nederburgin viinintekijä Suomessa

Eteläafrikkalaisen Nederburgin viinintekijä Razvan Macici pistäytyi Helsingissä kertomassa tilan tuoreimmat kuulumiset ja maistattamassa viinejä. Nederburg on osa jättimäistä Distell-korporaatiota, jossa se edustaa portfolion laadukkaampaa sektiota. Vaikka noin 60 prosenttia tilan viineistä kulkeutuu vientiin (ja kohtuullinen määrä siitä Suomeen), Nederburgin tunnetaan myös kotimaansa kamaralla, kiitos lukuisten palkintojen, joita tila on vuosien varrella napsinut.

Nederburg Edelrood (9,68€)

Vuodesta toiseen hyvin suoriutuva Edelrood (”jalo punainen” buurin suussa) ei pettänyt tälläkään kertaa. Se on vedet kielelle herauttava herukkainen viini, jossa on hieman tuhkaisuutta ja pureskeltavan runsas tekstuuri. Eräs seikka on Edelroodille ominaista: sen hieman irrallisen hapokkuuden havaitsee kohtuullisen helposti. Viinintekijä myönsikin avoimesti, että tilan viineihin lisätään happoja, koska päämääränä on komponenttien välinen tasapaino. On kohtuullisen selvää, ettei Nederburgeista saa terroir-viinejä tekemälläkään, mutta rypäleiden laadun ollessa korkea, myös lopputuote on korkeatasoinen. Edelrood on onnistunut esitys kellarikemiasta huolimatta (ja kukaties osittain juuri sen ansioista).

Nederburg Shiraz (9,68€)

Nederburgin Shiraz on muheva makupommi, jonka erikoisuutena on romanialainen tammi, mikä tapaa tuoda viiniin kanelin ja neilikan flavoreja. Lajikkeena Romanialainen tammi on lähempänä ranskalaista kuin amerikkalaista, myös kohtuullisen tyyriiltä hinnoiltaan, joten sen käyttäminen on mielenkiintoinen veto romaniasta kotoisin olevalta viinintekijältä. Mitä tulee pullotteiden väliseen herkullisuuskilpailuun, Shiraz jää auttamattomasti Edelroodin jalkoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että viini olisi kelvoton esitys. Päin vastoin, se erottuu edukseen australialaisista kilpailijoista: ympäripyöreän hillomaisuuden sijasta tarjolla on kohtuullinen määrä happoja tummasävytteisessä, mausteisessa paketissa.

Nederburg Shiraz-Viognier (29,80€/3l)

Laatikoissa kaupiteltava Shiraz-Viognier sisältää nimensä mukaisesti Shirazin lisäksi muutaman prosentin valkoista Viognier-lajiketta, joka tuo kokonaisuuteen mittaansa enemmän aromikkuutta. Viinin tuoksusta voi erottaa barbecue-kastikkeen aromia ja jopa trooppisia tuoksuja, joita harvemmin punaviineissä tapaa. Viinin maku on helposti lähestyttävä ja notkea. Loppumaussa on erehdyttävästi popcornin rasvaisuutta tapaileva flavori. Mikä Nederburgin Shiraz-Viognier siis on miehiään? Kulauteltava perusviini, jonka mausteisuutta voisi karsia ja jossa ei ole tarpeeksi tanniineja minun makuuni. Shiraz-Viognier toiminee kuitenkin varsin hyvin kesän grillailuissa, koska edustaa tyyliä, jossa ei olla turhan nuukia sen suhteen, minkälaisesta kupista kulauttelu suoritetaan. Joten ei muuta kuin sytytysnestettä huoltsikalta, Shiraz-Viognieria handellista ja grillit tulille.

Hämmentävä maku

Maistoin lounaalla eteläafrikkalaista Spier Discover Redia, joka oli varsin tasapaksu esitys lukuun ottamatta viinin erikoista loppumakua. Se oli suuntuntumaltaan kermaisen rasvainen ja jollain tapaa suolainen, enkä kyennyt yhdistämään pisteitä toisiinsa. Pallottelin päässäni kaikenlaista paahdetun taatelin ja pekoninrasvan välillä, onnistumatta kuitenkaan tunnistamaan tuttuakin tutumpaa makua.

Kesti tovin ennen kuin tajusin mistä oli kyse: viini maistui Roquefort Societélta. Loppumaku oli niin samankaltainen kuin sinihomejuustolla, jopa suuntuntumaltaan, että se jaksaa hämmästyttää minua vieläkin.

Eteläafrikkalaisten Pinotage alkaa pikkuhiljaa olla kirjoissani synonyymi kummallisuudelle (sinihomejuustoa ja palannutta autonrengasta, anyone?).

Maistettu: Rust en Vrede 2003

Rust en Vreden väri on tumma lasin reunoille asti. Viinin tuoksussa on intensiivistä mustaherukkaa, tallin nurkan suunnalta leijailevia eläimellisiä aromeja ja nokisuutta. Tuoksu on runsaudestaan huolimatta hienostunut ja tasapainoinen.

Viinin maussa on boysenmarjaa, herukkaiset hapot ja onnistunut tanniinirakenne, joka tukee eloisaa flavoripakettia. Loppumaku on pitkä kuin Kataisen linjapuheen parissa vietetty minuutti. Vaikka viini täyttää suun täyteläisyydellään, sitä tekee mieli nauttia ahnain kulauksin, oli lähistöllä hiukopalaa tai ei.

Puheet Etelä-Afrikan Stellenbochin kyvystä tuottaa cabernet-viinejä, jotka tekevät kunniaa Bordeauxin perinteille uuden maailman tyylillä, pitävät tämän viinin kohdalla kutinsa. Tuottaja lupaa säilyvyyttä aina vuoteen 2018 asti, mutta viini on juotavissa myös suoraan pakasta otettuna. Hinta-laatu -suhde on Rust en Vredessa kauniisti kohdillaan.

Kenelle: Niille, jotka kestävät viinejä, joilla on iso ego
Kenelle ei: Niille, jotka eivät kestä viinilasissaan lannan odööriä
Sukulaisviini: Luigi Bosca Cabernet Sauvignon

Hinta: 20,70€

Juhannuksen grilliviini: Nederburg Edelrood 2006

Eteläafrikkalaisen Nederburg Edelroodin väri on syvän tumman rubiini, sen tuoksussa on kypsiä marjoja, karviaista ja aavistus savuun taittavaa mausteisuutta. Runsaanpuoleinen alkoholi tuntuu nokassa parfyymisenä, mutta ei pitele tuoksumaailmaa niskalenkissä. Täyteläisessä maussa korostuvat hillomainen herukka ja karviaismainen hapokkuus. Marjaisaa power-duoa tukee hillitty kahvin flavori, joka sulautuu makumaailmaan kuin Pietarinkirkon taideaarteita vyölaukkuturistiksi sonnustautuneena varjeleva sveitsiläiskaartilainen.

Nederburg Edelrood on mielenkiintoisella tavalla sekä karhea että pehmeä samaan aikaan. Mausta voi tunnistaa (etiketin lukemisen jälkeen), että se koostuu kahdesta eri rypälelajikkeesta, joiden maut eivät ole integroituneet: cabernet tuo makuun ryhtiä ja merlot pyöreyttä.

Edelrood oli muutamia vuosia sitten Viinipirun lempiviinejä, mutta viiniharrastuksen syvennyttyä sen sädekehän loisto on hiukan himmentynyt. Viini ei kuitenkaan ole kulahtanut, vaan päin vastoin: jos joku on kulahtanut, niin tunnetuilta poluilta Punahilkan lailla eksynyt arvioija. Edelrood on oiva grillausviini, jonka hinta-laatu-suhde on enemmän kuin kohdallaan. Tuottaessaan ilonhetkiä kotimaisille sukankuluttajille, se osoittaa, ettei klassisen Bordeaux-sekoituksen voittokulku maailmalla ole silkkaa sattumaa.

Hyvää juhannusta itse kullekin!

Maistettu: kesän eteläafrikkalaisia laatikkoviinejä

Eteläafrikkalainen viinitalo Distell esitteli viinejään maanantaina tilaisuudessa, johon Piru tuppaantui muistiinpanovälineineen. Tämän monia tuotemerkkejä paimentavan tuottaja/markkinoija/megakorporaation valikoimiin tutustuttiin yrityksen tuotteista viimekädessä vastaavan Linley Schultzin johdolla. Maistelun painopiste oli Alkossa tarjolla olevissa laatikkoviineissä, joiden arvioiminen lienee enemmän kuin paikallaan näin hyttyskauden kynnyksellä! Tässä tastingin tuomiot:

Two Oceans: Fresh & Fruity 3L, 20.90€

Tämä chenin blancista, colombardista ja cape rieslingistä tehty valkoviini on miellyttävä tuttavuus, vaikkei se papukaijamerkkiä hienoimpien viinien mittelöissä ansaitsekaan. Viinin hapokkuutta on tasoittamassa 11 g/l jäännössokerisuus, joka muistuttaa suuntumaltaan Saksan Moselin rapsakoista rieslingeistä. Nauti viini jääkaappikylmänä ja yhdistä kaikkeen kasviksista kanaan, tai juo sellaisenaan aurinkovarjon alla. Mutta miksi niinkin typerä nimi kuin Fresh & Fruity? Tuottajan mukaan kyseessä on esimerkki kuluttajalähtöisestä nimeämisestä, mutta Viinipiru veikkaa että osasyynä saattaa olla cape riesling-nimikkeen laittomuus EU-alueella myytävien viinien etiketeissä (korjatkaa jos olen väärässä). Ottaen huomioon, että mainitut kolme rypälelajiketta ovat alkujaan istutettu palstoille viinanpolttoa varten, niistä on kyetty taikomaan varsin hauskaa valkoviiniä.

Two Oceans: Sauvignon Blanc 3L, 24,90€

Tämän sauvignon blancin tuoksussa on rypäleelle tyypillisesti runsaasti mustaherukan lehteä, nokkosta, karviaista ja aavistus rypäleen kuuluisaksi tehnyttä kissanpissaa. Maussa on kuitenkin havaittavissa tekninen virhe, jolle Piru tuntuu olevan erityisen herkkä: viinin nuorta hedelmäisyyttä siivittää sivumaku, jota voisi kuvailla kolikoiden käsissä lämmittämisen lopputulemaksi. Varsin rautaisesta (kukaties myös rikkisestä?) sensaatiosta on kaikki tyynni kyse.

Two Oceans: Shiraz 3L, 24,90€

Australialaisista bulkki-shirazeista mallia ottava Two Oceans shiraz ei jätä arvailujen varaa tammituksensa suhteen: tuoksussa on suklaata, ehtaa käryä (ei siis mietoa savua) ja paistetun pekonin tirisevää rasvaa. Vaikka aromin marjoista on lähes turha edes puhua, mainittakoon että ne ovat varsin kypsiä. Viinin teossa on käytetty tammilastuja jo käymisvaiheessa ja kypsytysvaiheessa puuosastoa on ryyditetty tammiseipäillä (tynnyreitä tämä viini ei ole nähnyt, koska ne ovat liian kalliita). Maku on paletin runsauden, marjojen kypsyyden ja tammen suhteen enemmän kuin hivenen yliampuva, mutta toisaalta monet suomalaiset pitävät tämän tyylisistä viineistä, erityisesti käryevien grillien äärellä. Vaikka ehdat tammitynnyrit maksavatkin tätä nykyä tuhat euroa kappale, se ei Pirun mielestä ole oikeutus kaataa edukkaampien viinien sekaan puuhakkelusta samalla summalla.

Mainittakoon vielä, ettei rypäleen näkyminen etiketissä takaa eteläafrikkalaisessa viinissä kuin sen, että 85 prosenttia viinistä on valmistettu kyseisestä lajikkeesta (sama suhde käy nyrkkisäännöksi myös australialaisten ja amerikkalaisten viinien kanssa). Loppuosuus voi olla mitä tahansa lajiketta tuottaja kehtaa sotkuunsa sekoittaa ja hiivittäessä kohti hintaryhmän alarajaa, lienee enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei laaturypäleitä haaskata enempää kuin etiketti vaatii.

Maistettu: Meerlust pinot noir 2003

Aikaisemmin maistetun Rubiconin sisartuote Pinot Noir jatkaa Meerlustin tutulla tyylillä, mutta erottuu selkeästi rotevammasta veljestään. Viiniä maistellessa ei ole epäilystäkään, etteikö lasissa olisi tuhdinpuoleisen Rubiconin hintelämpi älykköveli, joka ahmii J.M. Coetzeen Booker-palkittua kirjallisuutta huoneen nurkassa silloin kun Rubicon piehtaroi pihamaalla rugbypallon kanssa.

Meerlust pinot noirin rubiini väri on intensiivisempi kuin rypäle antaisi olettaa. Sen tuoksussa on mausteisuutta, rutkasti vadelmaa ja aavistus savua. Viinin maku seuraa tuoksua insinöörimäisellä tarkkuudella, mikä lasketaan tällä kertaa eduksi, vaikkei insinöörien ja viinin suhteesta olekaan sävelletty montaa ikimuistoista laulua. Viinin kevyet tanniinit eivät (rypäleelle tyypillisesti) iske säröä kepeään kokonaisuuteen, mutta suuhun jäävästä voikukkaisuudesta voi olla eri mieltä. Alkoholia on runsaasti, mutta keskitäyteläinen viini kestää sen.

Toisin kuin muutama viikko sitten maistetun Italian serkun kohdalla, tämä pinot kaipaa kumppanikseen ruokaa kuin Robinson Perjantaita. Tuottajan mukaan viini kestää kypsytystä, mikä eittämättä integroisi makumaailmaa. Kypsyttämisen seurauksena palettiin saattaisi tosin ilmaantua lisää herkkusienen metsäistä makua, mitä etenkin pinot-klaanin hurahtaneimmat jäsenet metsästävät hullun kiilto silmissään. Koska Viinipiru ei ole herkkusienimiehiä sen enempää kuin pinot noir-intoilijoita, hän toteaa että kyseessä on laadukas viini, joka ei kuulu hänen suosikkeihinsa.