Tällä kertaa lasissa on Australian edustaja, Illumina Cabernet Shiraz Merlot, joka herauttaa jäätelön ystäville vedet kielelle myös talvipakkasilla, kiitos kirsikkajäätelön, jugurtin ja vaniljan makujen. Eri asia on, onnistuuko viini houkuttelemaan ostajia hinnalla, joka on maagisen kympin vaikeammalla puolella?
Illuminalla (14,07€) on runsas nokka, joka tuoksuu juuri siltä miltä boysenmarjan, vadelman ja kirsikan laboratorioristeytys todennäköisesti maistuisi. Mausteisuutta on kosolti: lasista on löydettävissä tötteröllinen vaniljajäätelöä, pari palaa lakritsia ja eukalyptuspastillin jämät. Kokonaisuutta hallitsee kuitenkin epäpuhdas tuoksu, jota Piru karttaa karamelliakin hanakammin: aromi, jota voi kuvailla minkä tahansa käden ulottuvilla olevan hedelmän ympärille kiedotuksi tiskirätiksi, jonka nurkka ottaa tarpeetonta lämpöä hellan levystä. Rikkihän se. Tuttu piirre bulkkiviineissä, harvinainen premium-hintaluokassa.
Mutta entäpä maku? Se on miellyttävän marjainen ja helposti lähestyttävä. Hedelmäisyyttä tasapainottavia happoja on tarjolla riittävästi ja ne ovat tyyliltään vedet kielelle herauttavaa laatua, mistä on vaikea olla pitämättä. Läsnä on myös tuoksussa esiintynyt lakritsi. Valitettavasti maku kallistuu kokonaisuutena siinä määrin kirsikkajäätelön puolelle, ettei nautiskelija voi olla täysin varma onko juuri nielaissut viiniä vai jäätelöä. Jos Ben & Jerry’s muutettaisiin viiniksi, se maistuisi todennäköisesti juuri näin hienostuneelta ja kohtuuttomalta. Harmillista, sillä pienellä itsehillinnällä tuottajan käsissä olisi saattanut olla miellyttävä viini.
Viinissä on lieviä teknisiä epäkohtia seurauksena rikkikäsittelystä, jonka nuori viini on saanut tuta tovi sitten. Kukaties tuottajan kannattaisi makuuttaa pulloja edes vartin verran ennen kuin laskee lapset maailmalle?
Niin kauan kuin Norton Privadan kaltaisia helmiä löytyy Alkon hyllystä liki samaan hintaan, Illuminan hinta-laatu-suhde painuu paukkupakkasen puolelle. Nimessä vihjatun valon sijasta viini tuo mukanaan valoherkkyyttä, etenkin kun tuottajan nimi on vaatimattomasti Fine Wine Australia. Mieleen nousee selittämätön ajatus pentutehtailusta. Testaa ja kerro oma näkemyksesi!
Mikä: kaakkoisaustralialainen viini, jonka kohtuullinen hinta olisi noin puolet tämän hetkisestä
Kenelle: jäätelön ystävälle
Kenelle ei: överit Ben & Jerry’s:tä vetäneelle
Hinta vs. Laatu:
ps. jotta kiihkeimmät Oz-fanaatikot säästäisivät Pirun manaukselta aborginaalien nurinperin kääntyneeseen limboon, todettakoon, että kuluneiden viikkojen miellyttävn tuttavuus oli yllättävän elegantiksi osoittautunut Hand Picked Shiraz Viognier Yalumbalta (25,80€), joka on kotoisin samoilta leveyspiireiltä.
Alsace, tuo Saksan kainalossa sijaitseva maakunta Pariisista länteen asuttaa ihmisiä, jotka aletaan pikku hiljaa hyväksyä ranskalaisiksi vuosisatojen soutamisen ja huopaamisen jälkeen. Alue on läpikäynyt myrskyisiä jaksoja: se on vaihtanut omistajaa parhaimmillaan neljästi alle sadassa vuodessa. Tämä näkyy myös viineissä, jotka kantavat tunnusmerkistöä rajan molemmilta puolilta.
Alsacen maakuntaa voi pitää malliesimerkkinä eurooppalaisesta mentaliteetista ennen Euroopan unionia (suokoon kaavoihin kangistunut hydra maailmankolkalle edes hetken vailla pääkaupunkien pommitusta), sillä jos asiaa katsoo historiallisen kaukoputken lävitse, Eurooppa näyttäytyy sotaisana, äärimmäisen epävakaana, liian tiheään asutettuna niemekkeenä, jossa monarkit, kansallisvaltiot, valtaklikit, ruhtinaskunnat, hihhulit ja vallankumousliikkeet ovat vääntäneet vallankahvaa tavalla, joka saa Afrikan sisällissodat näyttämään leikkikoululta. Ei ole lainkaan yllätys, että Machiavellin ’Ruhtinaan’ ja Clausewitzin ’Sodasta ja sodankäynnistä’ kaltaiset realipoliittiset siltojen poltto-oppaat kirjoitettiin maanosan sydänmailla. Mitä tulee väkivallan korkeimpaan hintaan, sen ovat maksaneet sodan jalkoihin jääneet asukkaat, kuinkas muutenkaan.
Mutta itse asiaan. Alsacelaiset tuottavat melko saksalaistyylisiä viinejä, jotka poikkeavat sekä viinilainsäädännöltään että tyyliltään muista Ranskan alueista. Kyseessä on rikas viinikulttuuri, mutta brändäysongelmia riittää. Yksinkertaistaen: kolkan laatutuottajat saavat kaupata pullonsa rypälevetoisesti (mistä kansainväliset kuluttajat syttyvät), mutta vienti kituu verrattuna pienempiin maakuntiin. Vaikka paikalliset loppasuina tunnettaisiinkin, yhtälössä on talonpoikaisjärjen mentävä aukko.
Kuluttajien näkökulmasta ongelma on Alsacen viineille suhteellisen yleinen sokeri, jota viineistä joko löytyy tai sitten ei. Vaikka kuluttaja tunnistaa pullotteen rypäleen, viinin makeusaste jää arvailujen varaan. Arkitodellisuuteen jalkautettuna tilanne on sama kuin arpoisi Stockmannin Herkussa piparkakkujen ja patongin välillä porsaankyljyksen kumppaniksi, silmät sidottuina. Onni onnettomuudessa: viininystävä pääsee huippuviineihin käsiksi sopuhinnalla.
Tänään Helsingissä järjestetyssä tilaisuudessa Alsacen viinejä oli tarjolla 30:ltä maahantuojalta. En ehtinyt maistamaan lähellekään kaikkien tuottajien tuotteita, mutta niistä mitkä ehdin maistamaan, olivat maininnan arvoisia Domaine Pfisterin fokusoituneet, mineraaliset ja puhdaspiirteiset viinit, erityisesti eri Riesling-vuosikertoja blendannut cuvée 8, sekä Dopff-Irionin pinkeät, elegantit ja persoonalliset viinit. Bestheimin Crémant d’Alsace rosé miellytti hinta-laatu-suhteeltaan siinä määrin, että sitä toivoisi näkevänsä Alkon hyllyssä. Myös Cave de Turcheimin Vielles vignes Riesling toimitti makunautintoa.
Suurinta osaa viineistä ei saa Alkosta, mutta osa voi löytyä tilausvalikoimasta.
Viinikyselyn aiheena on tällä kertaa tipaton tammikuu, joka kuuluu iltapäivälehdistön vuosisykliin samalla varmuudella kuin kesäleskien petollisuus, marraskuiset maalailut pikkujoulujen pikkutunneista ja joulunajan hetkellisen hengellistymisen julistukset (julkkisten juhlanviettovinkkien kanssa).
Kierrätykseen kuuluvat myös lomien lopun laihdutusartikkelit, sekä tuoreen syklin starttia juhlistavat artikkelit uudenvuodenlupauksista, joita tiedetään annettavan avokätisemmin kuin pidettävän. Silti, silti, silti… Blogin kävijämääriä katsellessa huomaa, että nämä jutut joko tuottavat gravitaatiota tai heijastavat sitä: kävijöitä on ollut tammikuussa yli neljännes vähemmän kuin joulukuussa. Liekkö tipattomuudessa vinha perä? Sinänsä aiheesta ei kannattaisi kysellä niiltä, jotka eivät palstalla edes vieraile, mutta menköön helmikuuta odotellessa.
Vaikka äänestys äityi tasavahvaksi, vetivät eineksiin kajoavat kansalaiset viikkoäänestyksessä pidemmän korren. Vastapoolien eroksi jäi vain muutama prosenttiyksikkö, joka mahtunee 95 prosentin virhemarginaalin sisään (mitä en millään jaksa kalkuloida, koska matemaattista toimitusta seuraavaa ärtymystilaa ei miinusmerkkisessä bisneksessä korvata millään mikä ynnäytyisi ruokakaupassa vaihdonvälineeksi).
Toivottavasti aiheen tiimoilla suoritettu sopanhämmennys silti pysäytti satunnaisen vierailijan puntaroimaan suhdettaan valmisruokaan ja tähän muovailuvahana kulttuurin seinälautojen välistä tursuavaan vaivattomuuteen, jolla on petollinen rooli osana kaurapuuron makuista elämää. Vaikka psykoanalyysi aiheen tiimoilta on vähemmän kuin tarpeen, lienee omia ruokailutottumuksia hyvä silloin tällöin pohtia vallitsevan terveyttä korostavan paradigman ulkopuolella, ettei päädy johdatetuksi avantoon päätyvälle ladulle ilman tietoista valintaa.
On varmistettava itseltä salaa valmistelluin pistokokein, että muistaa pitää riittävissä määrin hauskaa (vienosti esitetty kysymys naamalle peilissä partaa ajaessa; esteettisemmälle sukupuolelle tämä tilanne olisi melko todennäköisesti vastaus jo itsessään). Näissä sovinnaisen järjen köyhdyttämissä puitteissa, joissa elämää ei hallita vaan hallinnoidaan kuin konetta, tämä on tuikitarpeellista verenkierron jatkuvuuden kannalta. (Nurmijärven teknokraatti Matti Vanhanen on antanut tälle järjen sorrolle kasvot; olenko ainoa jota se eleettömyys hieman pelottaa?). Vähän kuin nipistäisi itseään kokeillakseen onko elossa.
Mistä päästäänkin asian ehdottomaan ytimeen: Jos Piru olisi tämän kompassin ja ankkurin kadottaneen kaleerin pinnamiehenä, hän viskaisi HK:n, Atrian ja Jalostajan krokotiilien ja haikalojen purtavaksi, ja hankkisi muonitukseen säädyllisempää apetta. Tästä kailotettaisiin veneen virallisessa soutulaulussa, jossa painotettaisiin maittavan sapuskan merkitystä osana orjakapinaa, viis siitä että laiva on lastattu väkipyörillä, kivitauluilla ja lannoitteilla.
Kypsemmät viinit ovat suhteellisen niukka luonnonvara Alkon tilausvalikoimassa. Ei myöskään ole kirkossa kuulutettu, että ikääntynyt viini olisi kypsytysvaivan veroisesti herkullinen. Siksi periferian konosöör iloitsee viinin täyttäessä herkullisuuden lisäksi sopuhintaisuuden vaateen. Fattoria di Felsinan Fontalloro irtoaa tilausvalikoimasta 35 eurolla ja pistää toteamaan, että kylläpä sitä löytyy kivoja viinejä summalla, jolla ei saa edes keskinkertaista brändisamppanjaa.
Pari sanaa Fontalloron laatuluokituksesta. Viiniä ei ole lätkäisty DOCG-laatuluokituksella, koska kyseessä olevat Fattoria di Felsinan tilukset sijaitsevat prikuulleen Chianti classicon ja Chianti Colli Senesin rajalla ja köynnökset jakaantuvat rajan kahdelle puolen. Kahdella puolella pelaamisen seurauksena viini on 100% Sangiovesesta koostuva IGT-viini, jota saattaisi etiketin perusteella erehtyä luulemaan supertoskanalaiseksi. (edit: IGT Chianti classicoilla on mitä ilmeisimmin oma historiansa, joka liittyy laatuluokitusten sanelemien rypälesekoitusten nuodattamatta jättämiseen vuoteen 1995 saakka)
Tätä Toskanan herkkua on tarjolla myös Trentassa Helsingissä, missä standardikokoinen lasillinen päätyy parempiin suihin noin kympillä (tästä sain kimmokkeen etsiä Fontalloroa Alkon valikoimista, joista haettu viini poikkeuksellisesti löytyi). Lisäsulka viinin lakkiin irtoaa siitä, että se on luomutuote.
”Intensiivinen, syvän punainen väri. Tuoksu on hillitty, tuore, jossa savun aromia, mustia marjoja, kirsikkaa sekä tummaa suklaata. Viini on nuori ja voimakas, siinä on vahvat tanniinit ja hyvä happorakenne, jälkimaku on pitkä. Nuoresta iästään huolimatta esiin tulee runsaasti hedelmää ja hieman kahvin, suklaan ja mantelin aromeja. Viini käy läpi malolaktisen käymisen. Kypsytys 20 kk pienissä taammitynnyreissä, jonka jälkeen pulloissa 10-12 kk.
Fontalloro on palkittu 11 vuotena peräkkäin kolmella lasilla Gambero Rossossa, eniten Toscanan kaikista tiloista. Viini on elämys jo nyt, mutta kehittyy ja on varastoitavissa vielä 10-15 vuotta.” – Launer Oy
Viikon kysely vaatii hivenen pohjustamista, joten pahoittelen painavaa postia ja sen tuottamaa särkyä silmillesi. Löydät itse kysymyksen litanjojen alta!
Kulinaariset nautinnot asettuvat korkealle huterilla arvotikapuillani. Oscar Wildea lainatakseni: nautinto on ainoa seikka, jonka vuoksi kannattaa elää, eikä mikään ikäänny niin kuin onni. Paatuneen ruoan ja viinin arvostamisen myötä silmäni ovat raottuneet varkain sille, millaisen särpimen seurassa monet suomalaiset tahkoavat päivästä toiseen. Ruokapöydissä tavataan taajaan pitkälle jalostettuja einesruokia, joiden tuoksu on erikoinen, maku keinotekoinen ja tekstuuri väärä. Äitien valmistavaa, sanotaan. Yleensä kyse on lentokonetarjoilun tasoisesta prosessoidusta ruoasta, johon saa menetetyn maun takaisin rasvalla ja suolalla. Sanoinko jo että einesruoat ovat kalliita? Sitten itse asiaan.
Suomalaisten ruokavalio on heittänyt häränpyllyä kuluneina 30 vuotena. Se on luiskahtanut tuoreesta ruisleivästä Jalostajan lihapulliin liukkaasti kuin osteri mursuviiksisen ranskalaisen nieluun. Tämä on näkynyt sekä einesteollisuuden että mittanauhojen jättimäisessä kasvussa, joita tarvitaan ryhdyttäessä vyötärönympärysten mittaukseen. Lihaperunasoselaatikoiden, valmispullien ja kumipitsojen valtakaudella suomalaiset ovat paisuneet, allergisoituneet, saaneet diabeteksen ja tukkineet verisuonensa. Vaikka einesruokien ja terveyden romahduksen välinen syy-seuraus-yhteys ei ole lineaarinen, enkä moista esitäkään, vallitsevaa ruokakulttuuria on paha poissulkea irrelevanttina puhuttaessa syömisestä seuraavasta lihomisesta.
Kansallisia lihomisprojekteja on selitetetty sosiologiassa männä vuosina muun muassa vaurastumista seuraavalla elintason nousulla: seurasihan vatsojen kasvaminen taskujen täyttymistä Yhdysvalloissa luontevasti kuin jälkijäristykset mannerlaattojen yhteentörmäyksiä. Analyysit ruokakulttuurin samanaikaisesta köyhtymisestä taloudellisen rikastumisen kanssa ovat jääneet vähemmälle, vaikka ilmiö on vaivannut yhteiskuntaa sekä USA:ssa, Isossa Britanniassa että Suomessa. Ruokakulttuurin muutos (pikaruoan tai einesten muodossa arveluttavaan suuntaan) selittää lihavuuden syyt osuvammin kuin bruttovarallisuus, joskin kyseessä on monien tekijöiden yhteisvaihtelun summa. Tuhdeimmat amerikkalaiset ovat tilastollisesti köyhimpiä.
Mikä maailman lihavimpiin maihin kuuluvaa Suomea ja Yhdysvaltoja sitten yhdistää? Ainakin kulttuurin nuoruudesta seuraava traditioiden puute: siinä missä pikaruoan oli helppo asettaa päähänsä amerikkalaisuuden kruunu kaikkien etnisten perintöjen ohitse, onnistuivat einekset Suomessa huijaamaan kokonaisen sukupolven kuvittelemaan, että valmisruoat ovat olennainen osa modernia yhteiskuntaa ja edistävät tasa-arvoa, koska vapauttavat kiireiset töissäkäyvät perheenäidit keittiöhommista. Ajatus on mielenkiintoinen yhä näinä päivinä, etenkin kun televisiota katsotaan keskimäärin päivittäin yli kaksi ja puoli tuntia, ja useat tuntemani miehet häärivät keittiössä rouviaan enemmän, mikä olisi nähdäkseni ollut ilmeisempi ratkaisu ongelmaan myös Kekkosen aikana.
Prosessoidun ruoan ja terveyden suhde on siten kaikkea muuta kuin ongelmaton. Einesruoka ei myöskään ole halpaa: klassinen ja taivaallisen herkullinen spydäri syntyy halvemmalla itse tehtynä kuin pakastealtaasta ostettuna, eikä siinä tuhise nokka montaakaan minuuttia eineksen mikrolämmitystä kauemmin. Findusin valmistama pyttipannu sisältää pyhän kolminaisuuden, perunan, sipulin ja sikaeläimen lisäksi rypälesokeria, perunakuitua, tärkkelystä, maitoproteiinia, hiivauutetta, arominvahventeet (E621, E635), soijakastikejauhetta, maltodekstriinia, aromeja, mausteita ja värejä (sokerikulööri).
Mitkään edellä luetelluista lisäaineista eivät ole terveydelle vaarallisia, tehtäköön se selväksi. Ne ovat valmistajan kannalta erittäin hyödyllisiä, jopa elintärkeitä, sillä ne auttavat tuotetta näyttämään pitkänkin säilytyksen jälkeen siltä kuin pyttipannun ihmisten mielikuvissa kuuluu näyttää. Asiakkaan näkökulmasta niiden hyöty on kyseenalainen: yhdessä teollisen valmistusprosessin kanssa ne heikentävät tuotteen makua ja tärvelevät raaka-aineiden tekstuurit varmemmin kuin pannukakkujen pohjaanpolttaminen pilaa lastenkutsujen tunnelman.
Mistä päästäänkin viiniin… Esimerkiksi amerikkalainen Scott Laboratories valmistaa entsyymejä, joiden avulla viinistä saadaan punaisempaa, pehmeämpää tai ekstraktoituneempaa, hieman kuten kalapuikoista oranssimpia ja säilyvämpiä. Käytettyjä lisäaineita ei tosin tarvitse merkitä etikettiin, toisin kuin elintarviketeollisuudessa. Viinin makua, väriä ja suutuntumaa manipuloivat entsyymit lienevät viinivalmistajien käytössä ympäri maailmaa, mutta etenkin uuden maailman suunnalla, missä teknologiset läpimurrot tavataan ottaa ennakkoluulottomimmin vastaan edistyksen kaavussa (aikoinaan kotirouvia kehotettiin pakastamaan kaikki ruoka ennen valmistamista bakteerien tappamista varten, myös tuoreet tomaatit. Harhaopista hyötyviä ei tarvinne erikseen listata). Tässä esimerkki Scott Laboratoriesin tuotteesta:
SCOTTZYME COLOR X Heavier, More Extracted Reds
Scottzyme Color X is a unique pectinase with cellulase side-activities. These activities help release anthocyanins, polymeric phenols and tannins. In trials we have found the tannic extraction is coarser with Color X when compared to Color Pro. We therefore recommend using Color X when heavier tannic extraction is desired for longer aging. The color response of Color X is similar to Color Pro.
Kysyin Helsingin Yliopiston Soveltavan kemian ja mikrobiologian laitoksen dosentilta, Marina Heinoselta, asiantuntijan kantaa entsyymeihin, mihin hän vastasi näin:
”Hei,
entsyymejä käytetään elintarvike- ja juomateollisuudessa verraten yleisesti. Pektinaasit ovat erityisen käyttökelpoisia kun halutaan tehostaa kasvimateriaalin tehoaineiden uuttumista – esim. rypäleenkuoren antosyaanit. Pektinaasejä käytetään myös esim. marjanpuristuksessa samaan tarkoitukseen. Entsyymit muuttavat antosyaanien rakennetta usein siksi, että mukana on sivuaktiivisuutta, useimmiten glukosidaasia. Antosyaanien luonnollinen sokeriosa (glykosidi) irtoaa molekyylistä. Tämä saattaa lisätä bioaktiiviuutta (esim. antioksidanttiteho) ja toisaalta vaikuttaa aineiden imeytymiseen. Haittavaikutuksia ei ole tiedossa.
Yleisesti ottaen toteaisin, että elintarvikekäyttöön soveltuvat entsyymit ovat turvallisia ihmisille. Entsyymiä ei juurikaan ole läsnä valmiissa tuotteessa, sillä se saostuu tai suodattuu eri käsittelyissä. Joskun herkät ihmiset saattavat saada allergisia reaktioita, riippuen siitä, mistä entsyymi on peräisin. Esim. maidosta, kalasta, soijasta peräisin olevat entsyymit (=proteiineja) saattavat aiheuttaa pieninäkin määrinä yliherkkyysreaktioita. Pektiini on kuitenkin peräisin hedelmistä tai muusta kasvimateriaalista. Katsoin vielä Euroopan elitnarviketurvallisuusviraston EFSAn sivuja eikä hakusanalla löytynyt turvallisuusarvioita pektiinistä, jolloin oletan että turvallisuusarvion tarvetta ei ole ollut.”
Elintarviketeollisuuden kehittämät entsyymit eivät siten ole epäterveellisiä, mutta niiden avulla valmistettujen viinien vertaaminen elintarviketeollisuuden tuottamiin eineksiin on perusteltua samoilla argumenteilla: ne ovat teollisia massatuotteita, joiden yhteys alkuperäiseen asiaan korvautuu valmistajan taloudellisella hyödyllä ja välittyy kuluttajalle näennäisenä helppoutena, kuten Findusin spydärin maltodekstriinipumpatut ja hiivauutetut perunakuutiot, jotka eivät muuta väriä vaikka jäisivät pöydällä viikoiksi. Kyseessä on kulttuuri, mutta ei sellainen jonka puolesta itse liputtaisin.
Aika paketoida viime viikon viinikysely. Tuloksen mukaan jokainen vastaaja koki viinien ravintolahinnoittelun korkeaksi, mutta vain reilu puolet olisi valmis tulemaan vastaan ruoan hinnassa, mikäli se tasoittaisi viinien hintoja suuremmissa määrissä.
Vaikka vain puolet viiniharrastajista edusti hinnoittelurakenteen muokkaamiselle suotuisaa kantaa, tämä saattaisi avata raon erikoistuneelle ravintolalle, jonka konseptinkärkenä olisi edullinen viini yhdistettynä korkeatasoiseen ruokaan.
Sietämättömiä viinihintojakin olennaisempaa ravintolakulttuurin kannalta lienee silti Helsingin hintataso; niin kauan kuin asumiskulut nielevät leijonanosan asukkaiden palkoista, elävästä ja rikkaasta kaupunkikulttuurista voi vain haaveilla.
Rooman ympäristössä ei juurikaan tuoteta laatuviiniä, vaikka Ikuinen kaupunki lienee Milanon jälkeen saapasmaan suurin laatuviinien kulauttaja. Poikkeuksen muodostaa puolentunnin junamatkan päässä kaupungista sijaitseva Frascatin kylä, joka seisoo kukkulan päällä aikaa uhmaten muistutuksena siitä, että maaseudun romanttinen, kaunis ja pystyynkuollut tunnelma voi ulottua likipitäen suurkaupungin porteille saakka.
Frascati ylitti tovi sitten kansainvälisen uutiskynnyksen epäonnistuneiden putkiliitäntöjen seurauksena, joiden ansiosta erään alueen kylän suihkulähde suihkutti asukkaittensa riemuksi viiniä!
Lasissa on Alkon perusvalikoiman Frascateista toinen, Cerquetta Frascati Superiore (8,20€), joka valitettavasti haihduttaa myönteiset mielikuvat Frascatista nopeammin kuin tulipalo konkurssikypsän kapakan tilitiedot.
Cerquettan väri on oljenkeltainen, sen tuoksussa on vahaista vihreää omenaa, joka peittyy lähes kokonaan soraisuuden ja lyijyvaipan alle. Ajattele vanhojen kolikoiden käsiin jättämää metallista tuoksua ja yhdistä siihen kypsä omena, niin tiedät mistä jäät paitsi, jos noudatat Pirun suositusta olla ostamatta tätä viiniä.
Rautakankea on tarjolla myös viinin pirteähappoisessa maussa, mitä loppumaun karvaus korostaa. Hedelmää on kuitenkin miellyttävän paljon ja se on kypsää. Jos makua hallitseva kolikkotemppu poistettaisiin kuvasta, kyseessä olisi todennäköisesti nautittava viini, mutta jotta tähän ajatukseen voisi päätyä, tulisi uppoutua niin syvälle jossittelun suohon, että erään europarlamentikon kontrafaktualiseen spekulaatioon perustuva väitöskirjakin alkaisi tuntua relevantilta julkaisulta. Frascati kasvaa tuliperäisellä maalla, joten kyseessä on huutomerkin lailla esiin pomppaava esimerkki terroirin ilmenemisestä lasissa. Tällä kertaa tulivuorta olisi voinut olla hiukan Pompeiin kohtaloa kohtuullisemmissa määrissä. Kerro jos olet testannut viinin ja saanut eriävän kokemuksen.
Mikä: Valkoviini ikuisen kaupungin kupeesta, joka ei ole roomalaisen triumfin arvoinen tai tee kunniaa Frascatin pirteille valkoviineille
Olin tovi sitten viettämässä iltaa kantakaupungilla, harhaillen kuppilasta toiseen, hyvässä seurassa, vailla muuta päämäärää kuin päihtyminen. Ilta ei ollut viinin vinkkelistä saatikka tunnelmaltaan kovinkaan analyyttinen tai akateeminen, vaikka jutut olivatkin jo karanneet sen verran korkealentoisiksi edeltävien viinipullojen aikana, että ilma seurueen yllä oli lämmennyt ja muuttumassa ohueksi.
Vaikka epäilin halvan Grenachen tuhonneen makuaistini, en malttanut olla tilaamatta Zenaton Ripassaa huomattuani, että eräs parkkiintunut kantakaupungin kuppila tarjosi sitä laseittain. Zenato osoittautui juuri tarpeeksi isopäiseksi viiniksi valittua tilannetta varten: se ei piitannut turtuneesta paletistani tai kysellyt lupia, vaan päinvastoin pakotti aistit terävöitymään pelkällä läsnäolollaan ja keskeytti tuiki tarpeettoman, mutta eloisan keskustelun valistusfilosofian ja kommunismin siamilaisesta suhteesta, jonka posetiivarinpyörittäjän vakanssia olin tähän saakka hoitanut.
Ripassa oli enteellisen tasapainoinen jo tummassa, muhevassa tuoksussaan. Tekstuuriltaan se oli niin samettinen ja rikas, että pelkäsin viinin koaguloituvan suussani kiisseliksi. Sen tanniinit olivat hienojakoiset, maukkaat ja runsaat, mikä oli juuri sopiva vastine leveän luumuisalle maulle, joka oli jopa aavistuksen makea. Corvina-rypäleen mustikkaisuus löytyi makumaailmasta tunnistettavalla tavalla ja viesti siitä, että viinillä oli kotiosoite, mikä oli luottamustaherättävää tänä lehtolapsiviinien aikakautena. Vaikka letkeä ilta ei tarvinnut pelastamista, Ripassa olisi varmasti onnistunut myös siinä.
Jos kuulut niihin, joille kiroilevaa merimiestä karskimmat hapot tai maatilan lannanhajusta muistuttavat tertiääriset tuoksut viestivät liian pitkään jatkuneesta viiniharrastuksesta, kokeile tätä vajaa parikymppiä Alkossa kustantavaa viiniä.
Viikon viinikysely soutaa herkkusuille tutussa suonsilmässä: aiheena on viinien ravintolahinnoittelu. Todetaan ensin ilmeinen, hinnat ovat korkeita, katsoi asiaa mistä vinkkelistä tahansa. Lisättäköön kuitenkin myös mistä ei ole kyse, ahneudesta. Ravintoloiden vuosituloksia lukevalle käy kipeän selväksi, etteivät pohjoisten leveyspiirien gastronomiset keitaat ole kultakaivoksia. Kyse on jostain ahneuttakin raadollisemmasta, nimittäin sinnittelystä ylihintaisen niukkuuden keskellä.
Tietoisuus ravintolan pitämisen vaikeudesta ei muuta shakkilaudan toisella puolella keekoilevan herkkusuun tyrmistystä viinilistan äärellä. Tämä hinta tästä? Tovin jälkeen sybariitin autopilotti kytkeytyy päälle ja ohjaa huuhtelemaan mainion illallisen alas viinillä, jonka herkuttelija yhdistäisi kotioloissa korkeintaan makaronilaatikkoon.
Mistä sitten on kyse ellei ravintoloitsijoiden ahneudesta? Ravintolon tarkoitus on tehdä omistajalleen voittoa (poikkeuksena tosin Chez Dominique, jonka omistajat tuntuvat vaihtaneen muunkin kuin vapaa-aikansa Michelin tähtiin). Jos yhtälön osat ovat kalliita, niin on lopputuotekin. Yleensä voittoa ei tehdä lisäämällä euroja pääruokien hintoihin, vaan kahviin, viiniin ja muihin lisäostoihin, jotka eivät pomppaa ruokalistan selailijan silmille.
Ravintolan pitäminen on äitinyt kalliimaksi kuin ennen (viime vuosien suurimmat hinnankorotukset ovat näkyneet raaka-aineissa ja vuokrissa). Palkat ovat kohtuullisen korkealla tasolla ja yritys joutuu toimimaan katastrofaalisen kiinteistökuplan sisällä (Helsingin neliöhinnat olivat hetki sitten Manhattanin luokkaa ja Wallstreetin tuhon jälkeen todennäköisesti korkeampia, mikä on vähemmän järkeenkäypää kuin Fiatin hankkiminen Ferrarin hinnalla). Jos insinööristä, opettajasta ja parista mukulasta koostuva Virtasten perhe asustaa mummonmiljoonia maksaneessa rivitaloasunnossa, voimme olla kohtalaisen varmoja siitä, että juuri silloin kun Virtaset voisivat istua mummommiljoonien arvoisessa ravintolakiinteistössä maksamassa ylihintaa viineistä, he istuvat kotona lyhentämässä velkaansa.
Ravintolat käyttävät viinilistoissaan monenlaisia hinnoittelusysteemejä: viininystävän lompakon kannalta epämiellyttävin on kerroinhinnoittelu, jossa viinin hinta ja ravintolan kate kasvavat rintarinnan.
Käytännössä kerroinhinnoittelu tarkoittaa, että ravintola rokottaa suhteessa korkeampia hintoja tasokkaimmista viineistä kuin edullisista, koska suuremman summan kertominen tuottaa ravintolalle moninkertaisen katteen pullon varastointi- ja tarjoilukustannusten säilyessä samoina. Jos asiakas haluaa juoda jotain muuta kuin halvinta mahdollista vaihtoehtoa, ravintola nettoaa ja asiakas tuntee sen nahoissaan. Laadukkaan pullon ostosta koituvat voitot satavat ravintolan kassaan windfallina, mikä asettaa asiakkaat arveluttavalla tavalla eriarvoiseen asemaan ja sorsii vielä arveluttavammalla tavalla niitä, jotka ovat valmiita maksamaan laadusta. Aivan kuin Stockmann-asettaisi sisäänpääsymaksun kanta-asiakkailleen.
Toinen käytössä oleva hinnoittelu perustuu kiinteisiin katteisiin, jota muun muassa viineihin erikoistuneet paikat käyttävät. Tällöin jokaisen pullon hankintahinnan päälle lätkäistään samansuuruinen preemio, jonka ansioista syöttölä ei tee (teoriassa) turskaa, eikä voittoja revitä viininystävän selkänahasta. Urbaaniin luontoon jalkautunut kohtaa kiinteät katteet muun muassa Foxy Wine Housessa. Valitettavasti katehinnoittelua käyttävät paikat ovat harvassa. Loput ravintolat ovat yleisimmin kahden mallin yhdistelmiä, jolloin viinit on hinnoiteltu yksitellen (talon viini tasan kolmekymmentä, tukkuhinta viitosen, 5€ x 6=30€, neljän kympin samppanja 100 euroa, 40€ x 2,5=100€), kerroinjärjestelmää myötäilevillä suurilla kateosuuksilla, joissa talo voittaa jälleen kalleimmissa viineissä, koska kiinteät kustannukset pysyvät vakioina.
Liiketalouden vinkkelistä ravintolalla on kaksi tapaa tehdä voittoa: joko korkeilla katteilla tai suurella myyntivolyymilla, jotka sulkevat toisensa valitettavan usein pois. Kun katselee kotimaisten ravintoloiden hinnoitteluilmapiiriä, vaikuttaa siltä, että listan kalleinta samppanjaa henkselinpaukutusiltana tilaava korporaatioöykkäri on tietämättään gourmet-kulttuurin peruspilari. Tämä kulttuurisen pääoman puutetta taloudellisella pääomalla kompensoiva statusmaakari nimittäin tasoittaa myyntivoiton ja -volyymin puutetta hintahaitarin alapäässä, kiitos järjettömän kertaostoksensa. Pelottava ajatus, etenkin aikana jona edustusluottokortit leikataan keskeltä kahtia. Kukaties ravintoloiden tulisi nostaa viinihinnoittelu keskeisempään asemaan survival strategiassaan? Mitä mieltä sinä olet asioiden tolasta?
Tällä kertaa lasissa on Australian edustaja, Illumina Cabernet Shiraz Merlot, joka herauttaa jäätelön ystäville vedet kielelle myös talvipakkasilla, kiitos kirsikkajäätelön, jugurtin ja vaniljan makujen. Eri asia on, onnistuuko viini houkuttelemaan ostajia hinnalla, joka on maagisen kympin vaikeammalla puolella?
Rooman ympäristössä ei juurikaan tuoteta laatuviiniä, vaikka Ikuinen kaupunki lienee Milanon jälkeen saapasmaan suurin laatuviinien kulauttaja. Poikkeuksen muodostaa puolentunnin junamatkan päässä kaupungista sijaitseva Frascatin kylä, joka seisoo kukkulan päällä aikaa uhmaten muistutuksena siitä, että maaseudun romanttinen, kaunis ja pystyynkuollut tunnelma voi ulottua likipitäen suurkaupungin porteille saakka. 
Viinipiru - Arto Koskelon blogi nautiskelusta 