Ukko Schnapps

– Haluaisitko testata käsintehtyä suomalaista taskumattia?

Katsoin kuvaa ruudulla ja totesin haluavani täyttää Ukon väkijuomalla. Tässä ja nyt baby.

Ukko on vankkatekoinen ja pelkistetty. Putkilo painaa kädessä enemmän kuin katse kertoo. Kannen ruuvaaminen paikoilleen tuottaa tyydytystä. Laatuvaikutelma on poikkeuksellisen hyvä. Jaloa terästä on karhennettu tarkasti. En kestä. Tekee mieli laittaa Teräsbetoni soimaan ja ampua harvinaisia lintuja. Tai ajaa harrikalla vuoren päälle heittelemään käsikranaatteja. Laserhitsattu metalli ei jätä muutoin rauhaan.

Mitä kaataisin sen sisälle? Puolikas negroni mahtuisi, mutta ajatus hipsterijuoman kaatamisesta Ukkoon riipii sieluani. Mukana tuli minipullo konjakkia, mutta sen päätyminen Ukon nieluun vain alleviivaisi omaa kuolevaisuuttani, koska putkilo toimii väkijuoman säilönä tarvittaessa vuosikausia. Viski sen sijaan voisi tulla kyseeseen, esimerkiksi highland single maltin muodossa. Ja ruutia, rutosti ruutia. Toiseen käteen paloöljyllä jatkettu pullo Puolustuslaitos viinaa, jossa Glenturretilla kostutettu rätti. Päät alas.

Ukko Schnapps kuuluu järjettömien esineiden joukkoon. Kukaan ei tarvitse Ukkoa. Oikeasti, voit lopettaa tekosyiden keksimisen. Putkilo on 276,3 gramman painoisena liian raskas eloonjäämisnaparetkelle ja paloviina säilyisi juomakelpoisena myös muovipullossa. Eikä juoma todennäköisesti maistu suppeasta suuaukosta mitenkään poikkeukselliselta, vaikka Ukon luvataankin korostavan jalojen juomien hedelmäisyyttä. Ellei eteen sitten avaudu koskematon erämaa täynnä karhuja, jotka syövät susia, jotka syövät ahmoja. Tunnen silti miehiä, joiden on turha edes yrittää jatkaa elämäänsä ilman.

Disclaimer: Ukko Schnapps kysyi haluanko testata tuotetta. Vastasin kyllä. Pesunkestävä tuotelahja.

2012 Vuoden viineistä

J. Berglund ja A. Rinta-Huumo ovat valinneet Vuoden viinit Alkon perusvalikoimasta. Alla nopeat kommentit.

Vuoden valkoviiniksi valittiin elämää suuremman Charles Smithin Kung Fu Girl Riesling. Nappivalinta mielestäni, sillä viini on aidosti maukas. Saksanmaan Schönleber, Dönhoff, Grünhauser tai Immich-Batterieberg tekevät Smithiakin maukkaampia Rieslingeja, mutta niitä ei tietenkään saa Alkosta. Monopolin Riesling-valikoiman kammottavuus huomioiden Kung Fu Girl on, ei vähempää kuin, pelastanut Alkon asiakkaat pohjattomilta Riesling-pettymyksiltä ja ansaitsee siten aateloinnin. Tosin se on käytännössä loppu joka ainoasta Alkosta, mutta tätä asiantolaa tuskin kannattaa pitää monopolin valuvikana, vaikka maahantuoja tiesikin kertoa hyvissä ajoin etukäteen, että tuote tulisi loppumaan hyllyistä Alkon pienen ostoerän vuoksi ja vaikka hän kertoi sen myös Alkolle, joka ei kait ole aivan niin palveleva kuin kertoo olevansa, koska sadat Alkot myyvät tulevina päivinä asiakkaille ei-oota täysin turhaan.

Sitten vuoden punaviiniin. Koeajoin portugalilaisen Esporão Reservan sen tultua valikoimiin. Se maistui suussani tummahedelmäiselle maitokaakaojuomalle. Siis tekstuuriltaan maitomaiselle ja maultaan aavistuksen makealle nestemäiselle suklaalle. Yritin juoda pulloa pois viikon ajan, mutta jouduin lopulta kaatamaan tammisen viinin viemäriin. Tasokkaan rypälemateriaalin turmeleminen ylenpalttisella kellarityöstöllä on yleinen vitsaus niin sanottujen premium-viinien kategoriassa, valitettavasti. Tämän kaltainen viininteko on ristiriidassa autenttisuutta ja traditiota korostavien markkinapuheiden kanssa, mikä ei ole valitettavasti omiaan vähentämään niiden määrää. Tarhojen tuottama rypälemateriaali on tärvelty kellarissa liki tunnistamattomaksi. Samapa tuo, makuasioista kiistely maustaa elämää.

Loppuun vielä Viinipirun kaljanurkkaus. Ensi viikolla Arkadian Alkosta löytyy pieni erä laatuoluita messevissä 0,75 pulloissan. Pidän oluestani reilusti humaloituna, ennemmin jenkki- kuin brittityyliin, joten Kansasista ponnistavan Boulevard Brewingin pitäisi hoitaa homma. En ole vielä maistanut oluita, joten en voi varsinaisesti suositella ostamaan, mutta ne vaikuttavat lupaavilta. Hyvä olut on iso ilo.

Disclaimer: maahantuoja pisti bisset maistelukappaleina

No jos nyt nimipäivän kunniaksi

Tänään on Arton nimipäivä. Tiedän, on naurettavaa mainita koko asiasta, mutta koska sain taannoin Masin tyypeiltä pullon Toar-viiniä, joka on vähän niinkuin nimeni, mutta tavut sekaisin, taidan löytää nimipäivästäni horjumattoman syyn viinin maistamiseen. Poks.

Corvinaa (75%) ja Oseletaa (25%), mielenkiintoinen blendi. Oseleta on liki kadonnut lajike, jota eräät Veneton talot ovat tuoneet takaisin viime vuosina muun muassa amarone-sekoituksiinsa, mutta näin suurissa määrin sitä ei ole tullut aikaisemmin vastaan. Ellen vallan erehdy, Oseleta tuottaa pientä satoa, mikä selittää sen joutumisen paarialuokkaan suurten volyymien aikakaudella, joka voidaan katsoa päättyneeksi Venetossa vasta tämän vuosituhannen puolella. Pitää tsekata paremmalla ajalla, mutta nyt olen juuri lähtemässä ulos ovesta tasting-hommeliin.

Muheva tuoksu, jossa piipputupakkaa, kirsikkaa, lakritsia ja lihakeittomaista aromia. Dekadentti tapaus. Musarmaisuutta volatiilia eläimellisyyttä venetolaisessa paketissa. Miellyttävän kuiva viini ilman tuntuvaa jäännössokeria. Viini onnistuu olemaan 13 prosenttinsa kanssa paletin puhdistava, mikä on aina mukavaa. Loppua kohden lääkemäistä katkeruutta.

Tunnistettava Veneton viini, mutta erilaista tavaraa kuin mikään mitä olen aiemmin maistanut. Rustiikimpi kuin Corvinasta duunattu La Poja Allegrinilta, mutta samalla kiehtovampi ainakin minun suussani. Parasta ennen päivä saattoi hyvinkin olla viime vuonna, mutta siitä viis. Veneton viinit eivät ole suosikkejani, mutta tämän aion nautiskella loppuun  saakka.

Viskiä Juralla

Kuten Viinipirun Facebook-sivuja seurailevat ovat saattaneet huomata, olen tällä hetkellä Skotlannissa juomassa viskiä ja tekemästä aiheesta juttua. Asun Juran syrjäisellä saarella, jolla on vain yksi tie, jossa on vain yksi kaista, joskin tien varrella on satunnaisia levennyksiä, joihin on syytä pysäköidä aikailematta, jos vastaan tulee viskillä täytetty yhdistelmärekka. Lisäksi saarella on yksi pub, yksi tislaamo ja yksi ruosteinen huoltoasema. näin syrjäisessä paikassa en ole ollut sitten Etelä-Marokon beduiinimaastojen.

Olen ollut reissussa alle kaksi vuorokautta, mutta ehtinyt jo kokea ja nähdä monenlaista. Olen esimerkiksi oppinut, että paikalliset juovat kernaasti viskiä, vodkaa ja olutta saaren ainoassa pubissa, ja autoilevat sitten koteihinsa, jotka sijaitsevat useimmiten jossain kohtaa ainoan tien varrella, kuten arvata saattaa. Ojiin on takuulla ajettu kärrypolun kapeudesta päätellen useasti. Toisinaan sama temppu tehdään veneellä, jolloin mantereelle suoritettu ryyppyreissu päättyy pimeässä navigointiin karikkoisen saaren edustalla.

Karulla maastolla siunattu Jura muistuttaa itse asiassa melko lailla Lapin käsivartta, jossa paikalliset ottavat riskejä poliisin ja terveytensä kustannuksella, koska ovat kuolemattomia ja tietävät, että valtavan kokoisella alueella toimii yksi vaivainen partio ja sekin istuu yleensä Sodankylän ABC:llä kahvilla. Juralla tosin ei ole yhtäkään poliisia, toisin kuin Lapissa, vaikka tien varrella käyskentelevät peurat näyttävätkin melkoisen paljon poroilta, ainakin minun silmissäni.

Seuraavaksi Juran tislaamon janoisa suurlähettiläs Willie Tait saapuu Jura Lodgeen illalliselle, jos kokki vain on saanut haalittua raaka-aineita kasaan kalastajilta ja kylän ainoasta kaupasta. Se ei kuulemma aina onnistu, ja pientä varoittelua jo kuului, että tänään saattaa olla sellainen ilta. Jääkööt nähtäväksi.

Mitä tulee viiniin, kaapeista näyttäisi löytyvän pehmeäksi mainostettua chileläistä merlotia ja toffeen makuiseksi kehuttua kalifornialaista chardonnayta, joten taidan jatkaa valitsemallani viskilinjalla koko viikon.

Asuttamassani talossa  muuten kuulemma kummittelee, mutta en anna sen haitata. Keskityn mieluummin saaren hitonmoiseen viskiin, josta en ymmärrä tuon taivaallista, ainakaan vielä. Kukaties paatunut viinimies oppii arvostamaan reissun aikana ehtaa skotlantilaista viskiä?

 

Näytepätkää kirjasta: Chile

Mika Wistin kuvitusta

 Chile on onkimadon mallinen Etelä-Amerikan maa ja vähintään yhtä pitkä kuin kapea kokoelma erilaisia ilmastovyöhykkeitä, jotka sijaitsevat pääasiallisesti Tyynenvaltameren ja Andien vuoriston välisessä puristuksessa. Jotta maan pituudesta saisi paremmin käsityksen, ajattele mielessäsi onkimatoa, ja venytä se sitten Helsingin Tuomiokirkon portailta Saharan hiekkadyyneille saakka, niin ymmärrät kuinka pitkästä maasta puhumme.

Chilen viininviljely keskittyy 32:n ja 38:n leveyspiirin väliselle kaistaleelle, ennen kaikkea pääkaupunki Santiagon ympäristön Central Valleyhin, joka puolestaan jakautuu kolmeen ala-alueeseen, joista Maipo on suomalaisille varsin tuttu, koska sen niminen viini on maan kolmanneksi ostetuin punaviini. Sitä kannetaan handelista kotiin keskimäärin 2040 litraa päivässä, jokaisena päivänä, jona Alkon kassakone laulaa.

Jos puhutaan Chilen mielenkiintoisimmista viineistä, ne tulevat mielestäni muutama sataa kilometriä pohjoisemmasta, Elquin ja Limarin laaksoista, joilla Tyynenvaltameren viilentävä vaikutus tuo kaivattua jämäkkyyttä ja pirteyttä viineihin. Miksei myös Leydan alueelta, osittain samasta syystä.

Chile on mainio esimerkki modernin viininteon ja onnistuneen markkinoinnin yhteispelistä: vuonna 1980 chileläisen viinin vientiosuus oli alle puoli prosenttia tuotannosta, mutta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin se pyörii huikeassa 70 prosentissa, mikä tekee Chilestä maailman viidenneksi suurimman viininviejän heti Australian ja Euroopan jättiläisten jälkeen. Chile on varsin riippuvainen ulkomaan markkinoista: vaikka köynnökset saapuivat maahan jo espanjalaisten konkistadorien matkassa, chileläiset eivät ole samanlaisia viininlipittelijöitä kuin naapurissa asustavat argentiinalaiset, jotka ovat janoisempaa sakkia ja juovat valtaosan maansa viineistä.

Pienellä Suomella on osuutensa Chilen kansainvälisessä menestystarinassa, sillä maan viinejä  on nähty taajaan impivaaran myydyimpien listoilla. Chile on itse asiassa Suomen markkinajohtaja. Se anasti valtikan Espanjalta, joka hallitsi myyntitilastoja Kekkosen päivistä aina 2000-luvun alkupuolelle saakka. Melkoinen temppu sekä Suomelta että Chileltä, joilla ei päällisin puolin näytä olevan kovinkaan paljon yhteistä, ellei surkeaa edustusta Nobel-palkittujen listalla lasketa mukaan.

(… jatkuu kirjan puolella)

Kyllä vain, kirjan ennakkotilaus on käynnissä ja lähtenyt kuulemma rivakasti käyntiin. Useampi sata opusta tilattu. Kiitos jokaiselle viinikirjan hommanneelle ja vielä ehtii mukaan ennakkotilaushinnalla!

Maistettu: Notas de Guarda Carmenère (19,90€)

Monopolin hyllyttäjä on selvästi sotkenut etiketin musteisilla näpeillään

En pidä Carmenère-lajikkeesta valmistetuista punaviineistä. Pidän niistä itse asiassa niin vähän, että minua voisi kutsua Carmenère-vastaiseksi viinikirjoittelijaksi. Ennen kuin teilaat näkemykseni, salli minun kertoa miksi en kuulu chileläisen Carmenèren cheerleadereihin.

Carmenère ei ole helppo rypäle, vaikka siitä valmistetaankin helppoja viinejä. Se kypsyy epätasaisesti ja siinä määrin myöhään, ettei ongelmilta vältytä. Sen ominaispiirteisiin kuuluu suuri määrä pyratsiiniyhdisteitä, jotka ilmenevät paprikaan taittavana aromaattisuutena, mikä jättää minut kylmäksi. Siitä valmistetut viinit ovat kohtuuttoman usein tasapainottomia, vegetaalisia ja soppamaisia, etenkin laatupyramidin alemmassa päässä. Ne maistuvat ylikypsien ja vihertävien rypäleiden sekoituksilta, kuin raaoista rypäleistä valmistetuilta hilloilta. Siinä sitä syytä jo kerrakseen.

Ne muutamat Carmenèret, joita en ole aktiivisesti inhonnut, ovat olleet mukavia lähinnä siksi, että ne eivät ole maistuneet Carmenèrelta. Asetelma on ongelmallinen: jos viini on kelvollista vain siksi, ettei se maistu lajikkeelta, josta se on valmistettu, tilanteesta kumpuavaa problematiikkaa ei tarvinne selittää tämän perusteellisemmin.

Notas de Guarda ei tule näkemään seuraavaa asuntoa

Avoin mieli on kuitenkin ennakkoluulojen pahin vihollinen. Niin tälläkin kertaa. Santa Helenan valmistama Notas de Guarda Carmenère 2010 (19,90€) yllättää iloisesti.

Viinin muhevassa tuoksussa on kypsää boysenmarjaa, lankutuksen tuomaa mausteisuutta sekä viilentävää mentholia (kukaties Cabernet-lurauksen anti kokonaisuudelle). Lajikkeelle tyypillinen nokinen paprikaisuus on läsnä, mutta hallittuna ja hillittynä. Kokonaisuus soi ilman säröääniä, tuoksussa ei ole epäpuhtauksia. Viini on uskollinen lajikkeelle olematta sarjakuvaversio.

Kyllä vain, Colchaguan porottava aurinko maistuu lasissa. Kypsää hedelmää on tarjolla täyslaidallinen ja ylikypsän puolelle lipsutaan aavistuksen verran, mutta kokonaisuus on kaikki tyynni miellyttävän ilmava, mikä erottaa sen useimmista Chilen premium-kategorian viineistä. Mehevät tanniinit hiipivät paikalle viiveellä ja tarjoavat pureskeltavan gripin. Maku on pitkä. Lopun makumaailma taittaa mustaan oliiviin, mitä pidän kuumien kasvuolosuhteiden hintana. Siitä viis: tasapaino uutoksen, rakenteen ja volttisektion välillä on onnistunut. Hapoiltaan pirteää viiniä voisi nimitellä jopa raikkaaksi, koska se onnistuu olemaan samaan aikaan täyteläinen ja ilmava, kuten melkoisen monilla parhailla viineillä on tapana.

Miten näin hyvää Carmenèrea valmistetaan? Tjaa-a, paha sanoa, mutta ainahan sitä voi arvailla. Sato on todennäköisesti pidetty matalana green harvestilla, minkä ansiosta rypäleiden optimaalinen kypsyys on saavutettu ongelmitta ja tanniinitkin ovat kypsyneet loppuun saakka. Köynnösten lehvästöä lienee karsittu pois isolla kädellä, etenkin muutama viikko ennen sadonkorjuuta. Tempun ansiosta lajikkeelle tyypillinen vegetaalisuus pystytään pitämään aisoissa. Sorttaushihnalla ollaan oltu valppaina: mukaan on huolittu vain parhaimmat rypäleet, heikompi materiaali on jätetty edullisempiin viineihin.

Viini on valmis juotavaksi suoraan pakasta, mutta kehittyy suotuisasti ainakin viisi vuotta. Jos totta puhutaan, minä olen väärä ihminen arvioimaan asiaa, koska kokemukseni kypsistä Chilen Carmenèreista on olematon. Pulloja on otettu Alkon perusvalikoimaan vain 2000 kappaletta, joten jos Chile on lähellä sydäntä, tämä kannattaa käydä noukkimassa matkaan.

Mitä tulee suosituksiin, Notas De Guarda kaipaa ruokaa kumppanikseen. Jääkaapissani oli sattumalta West chark chorizoa, erästä Suomen parasta makkaraa, jonka kanssa paprikainen viini oli nappiosuma. Chorizoa siis pöytään.

Disclaimer: lähetti kiikutti pullon näytteenä.

Viinipiru ja Lupa läikyttää – Nyt tilattavissa!

Viinipirun lukijoille on tyrkyllä ennakkotilaajan erikoisdiili, joka tekisi turkkilaisen mattokauppiaankin kateelliseksi tai vähintäänkin pakottaisi keittämään toisenkin pannullisen omenateetä. Kirja lähtee 19 eurolla (norm. 24€), mikä sisältää postituskulut. Sikamaisen järkevä hankinta jokaiseen janoiseen kotiin.

Viinillisessä vessakirjassa riittää plärättävää pidemmäksikin aikaa. Opus toimitetaan sinulle heti jahka painokone on hoitanut hommansa. Signeerausten kanssa tietenkin.
Kiitos!

Alla vielä suositukset, joista olen syvästi kiitollinen.

Kaikkien aikojen paras suomalainen viinikirja. Olkoonkin, että suositus vorschmackille jäi vielä puuttumaan.
Jarkko Peränen, toscanalaisen Candialle-viinitilan omistaja

Maailmassa on niin paljon etiketin juojia, että on hyvä kun joku juo avoimin mielin, eikä epäröi kirjoittaa mielipidettään.
Jyrki Sukula, kokki & Cuoco Pazzo -viinitilan omistaja

Niin vivahteikasta kerrontaa, että sitä tulee luettua viihteellisemmällä asenteella kuin perinteisempiä viinikirjoja, vaikka tieto on vähintäänkin yhtä painavaa.
Tuomas Meriluoto, MW

Maistettu: Poggio di Sotto Rosso di Montalcino 2007

Muumimamma tutkii takaetikettiä

Joulumausteista Sangiovesea; kanelitankoa, maanläheistä muhevuutta ja kypsää kirsikkaa. Sangiovesen eteerinen kukkaisuus kekkuloi lasissa.

Hapot edellä rakentuva punaviini, joka on eloisa olematta hermostunut. Samettinen rakenne lipuu lopuksi tasaisesti tyhjyyteen kuin virran viemä lautta. Kiillotettu kokonaisuus, taittaa paletilla enemmän kypsän makeaan kuin karhean kuivaan, vaikka toki jämäkkä onkin.

Yksi parhaista Rosso di Montalcinoista, joita olen maistanut. Poggio di Sotton Brunellon haluaisin maistaa.

Apropos, suht legendaarinen herra Palmucci on ilmeisesti myynyt tilukset pois alle vuosi sitten. Taisi olla aika eläköityä. Mitä tulee viiniin, juo nyt tai ole juomatta. Tarvetta odottamiselle ei ole, mutta viini kestänee vielä viidestä kymmeneen vuoteen mallikkaasti.

Jarkko, jos luet tämän, kiitos pullon nakkaamisesta ostoskoriin paikallisessa handellissa

Victoriaa maistelemassa

Otsikko ei edusta viiniblogien kekseliäintä kärkeä, mutta koska olen päättänyt olla käyttämättä yhteen postaukseen yli kolmeakymmentä minuuttia, se saa nyt kelvata. Omassa ennalta-arvattavassa kelvottomuudessaan siinä on itseasiassa jotain hauskaa, koska se on kuin vesitetty versio kiinnostavasta viinijournalismista ja edustaa kunniakkaasti ilmiselvien asioiden toteamisjournalismin pitkää traditiota. Nimeämisen jälkeen postaus ei voi kuin lähteä nousuun.

Tässä lyhyesti juttua tämän päivän Victoria-seminaarista, jonka Essi Avellan oli järjestänyt hotelli Kämpin tiloihin. En tuntenut tuottajista ennalta kuin kaksi. Maistettuani pari ensimmäistä valkkaria, huomasin olevani innostunut.

Victoria on Australian mantereen eteläisin osavaltio ja vastaa pinta-alaltaan suunnilleen Italiaa, vaikka tietenkin tuottaa vain murto-osan saapasmaan volyymista. Ymmärrettävästi alueelle mahtuu melkoinen kirjo erilaisia maaperiä ja mesoilmastoja. Olipa kyse sitten voimakkaasta Cabernetista tai elegantista kuohuvasta, Victoria näyttää hoitavan homman onnistuneesti. Esimerkiksi DeBortolin melkoisen mainion Patricia-kuohuviinin rypäleet tulevat 800-metrin korkeudelta, mikä selittää presentaatiossa nähdyn hullunkurisen kuvan, jossa kengut loikkivat lumisella viinitarhalla.

Australian mittapuulla kyseessä on viileä alue, mikä sopii eurooppalaiseen nokkaani Barossan järkälemäisiä Shirazeja paremmin. Tästä huolimatta Victorian viinit eivät onnistu täysin vakuuttamaan. Valkoiset ovat parhaimmillaan kiistatonta maailmanluokkaa, kuten Kooyongin Estate Chardonnay 2010, mutta eräissä punaisissa hedelmän makeus laskee hieman intoani (etenkin jos kyse on Pinot noirista). Sama ominaisuus vaivaa monissa Ranskan Languedocin viineissä, vaikka ne muutoin onnistuisivatkin miellyttämään. Puheet Victorian valkkareista sen sijaan tuntuvat pitävän kutinsa, etenkin nyt, kun järjettömistä tammiylilyönneistä ollaan päästy terävimmällä huipulla pitkälti eroon.

Eräs mielenkiintoisimmista tuottajista oli Castagna, joka käyttää onnistuneesti muun muassa Nebbioloa ja Sangiovesea sekoituksissaan. Julian Castagnan viinit eivät maistu baroloilta tai chianteilta, eivät sinne päinkään, mutta ovat tasapainoisia ja paletin puhdistavia, mitä pidän tärkeänä. Ennen kaikkea hänen viininsä ovat rakenteeltaan ilmavia, mikä on harvinainen piirre sekä Australiassa että Australian ulkopuolella. Kukaties biodynaamisuus auttaa asiassa, mene ja tiedä.

Olisikohan DeBortolin Patricia paras australialainen kuohari, jota olen maistanut?

Castagnan peruspullotteessa on idistä

Julian Castagna

Yksi maistuvimmista Shirazeista. Tuottaja valmisti myös huikeaa Chardonnayta, josta en tajunnat napata kuvaa.

Ken Pollock / BlackJack Wines

MustaJaakko maistui Pirulle

Kämp signe täynnä viiniä

Syrahia Crozes-Hermitagessa

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Palasin pari tuntia sitten reissulta, jossa tutustuin Ranskan Pohjois-Rhônen Syrahiin Crozes-Hermitagen viinien muodossa. Reissasin Rhônen vartta kylästä toiseen, hetkittäin jopa kummallisella sähköpyörällä, maistellen intensiivisesti kaksi päivää viiniä tuottajien kanssa ja ilman. Ajatukseni ovat vielä osittain sekavaa höttöä (Charles de Gaullen lentokentällä on sellainen vaikutus ihmiseen), mutta päällimmäinen ajatus on, että Crozes-Hermitagessa Syrah maistuu Syrahilta.

Tämän sinänsä itsensä selittävän lausuman takaa löytyy viimeaikoina voimistunut tuntemukseni siitä, että Syrahin suotuisin viljelysalue on lopulta melkoisen pohjoisessa. Syrah menettää etelään päin mentäessä yllättävän nopeasti ne ominaispiirteet, jotka erottavat sen persoonattomimmista rypälelajikkeista, kuten Carignanista, Grenachista tai Cinsaultista.

Mitä lämpimämmälle alueelle Ranskassa mennään, sitä geneerisemmäksi ja yhdentekevämmäksi Syrah muuttuu; vähemmän Syrahiksi. Lopulta se on enää vain tukipatteriston varaosa, kuten Languedocissa aurinkoisilla tienoilla, joilla 100% Syrahit eivät onnistu vakuuttamaan. Pohjois-Rhônessa Syrah onnistuu olemaan samaan aikaan hedelmäinen ja mineraalinen sekä pippurinen ja raikas. Ja kiehtovalla tavalla villi. Kotikonnuillaan lajike on omaleimainen ja luonteikas, eikä muistuta Cabernet sauvignonin monikansallista ilmentymää lainkaan.

Crozes-Hermitagen viinit ovat miellyttävän tanniinisia viinejä. Etenkin vuosikerran 2009 viinit ovat samaan aikaan kypsän hedelmäisiä ja loppua kohden tiukan tanniisisia. Lihaa pöytään. Poikkeuksellisen viileässä vuosikerrassa 2010 Syrahin raikkaus ja hapokkuus korostuvat. Jokainen kulaus puhdistaa paletin. Innostuin vuosikerrasta siinä määrin, että taidan hommata laatikollisen Crozes-Hermitagea talonpunkun virkaa toimittamaan tulevaksi kesäksi.

Mitä tulee viinien ikääntymispotentiaaliin, korkkaisin 2010:n 3-6 vuoden iässä, mutta odottaisin 09:n kanssa 2-3 vuotta enemmän. Vuosikerta 2011 ei ollut punaisissa vielä valmis, mutta luvassa on keskustelujen perusteella hedelmäisen antava ja tanniineiltaan pehmeä, jonkin sortin välipallin, vuosikerta.

Monet jututtamani tuottajat kertoivat palanneensa kuluneina vuosina takaisin perinteiseen 600 litran tynnyriin. Tämä tuntui omalta osaltaan vahvistavan pitkään tulilla olleen muutoksen, jonka myötä tammella vuorattu kansainvälinen tyyli on saanut vihdoin väistyä autenttisen ja lokaalin paluun tieltä. Samaa on havaittavissa monella muullakin alueella, kuten Piemontessa ja Burgundissa. Crozes-Hermitagessa vastaan tuli vain yksi selvästi liian tamminen viini. Melko hyvä tulos alueelle, joka on etsinyt läpi aikojen paikkaansa kuuluisimpien Hermitagen ja Côte-Rôtien varjossa.

Alueen tuotannosta vain noin 10% edustaa valkoisia, mikä ei sinänsä ole huono homma. Appelaatiossa sallitut Marsanne ja Roussanne tuntuvat soveltuvan huonosti lämpenevään ilmastoon, sillä etenkin ensin mainittu tuottaa latteita viinejä lämpimimpinä vuosina. Toisaalta kyse on vähähappoisesta tyylistä, jolla on vankka paikallinen kannatus, mutta happohulluna jäin kaipaamaan kipakampaa puraisua.

Suosikkitilakseni maistettujen kolmenkymmenen joukosta nousi David Reynaudin tila Domaine de Bruyères, jonka puhdaspiirteiset viinit maistuvat eloisilta ja tasapainoisilta. Myös Pohjois-Rhônen kuuluisuus Michel Chapoutier oli Crozes-Hermitagen parhaimpia. Hänen 2010 valkoviininsä oli Pirunkirjoissa vähemmistökategorian voittaja, mutta punaviini toimi myös paremmin kuin hyvin. Molemmat tuottajat ovat biodynaamisia.

Disclaimer: kyseessä oli kustannettu pressireissu