Alkoholikielteisyydestä vol 2

Tähän väliin vähän sosiologista pohdiskelua vallan luonteesta mahdollisimman selkokielisessä muodossa. Koeta kestää!

Jos yksilötason valtaa siirretään valtiolle, yksilön vastuu liukenee yhteismitallisesti, koska valta ja vastuu ovat siamilaisia kaksosia. Jos hallussasi on valta valita vapaasti, kannat valinnastasi täyden vastuun. Jos et voi valita vapaasti, et kanna valinnastasi täyttä vastuuta. Siksi valvontakamerat eivät lopeta varastelua.

Kotimaisessa alkoholipolitiikassa yksilön vapausoikeuksia tuntuvasti rajoittava valtio joutuu kantamaan vallan mukana saapuvan vastuun, mikä näkyy Alkon toiminnassa ylikorostuneena vastuullisuutena.

Tällä on seuraamuksia. Alkoholilla läträäminen näyttäytyy pyrkimyksenä uudelleenneuvotella yksilöiden ja valtion kurintäytteistä suhdetta, kapinana, jolloin vastuuttomasta ördäyksestä tulee vastarinnan ja vapauden symboli.

Siksi dokaaminen on Suomessa jonkinmoinen eeppinen sankariteko, joka vertautuu miehekkyydessä melkein singolla ampumiseen, etenkin jos lopussa tulee nukkumatti. Ei ihme että porttikongeissa haisee kusi.

Alkoholipolitiikan vinkkelistä sopii kysyä haluammeko tukea tällaista kulttuuria ylläpitämällä valtion monopolia, jos se tarkoittaa samalla viinan demonisointia ja sitä, että vastuu valuu aikuisen päältä kuin vesi hanhen selästä?

Alkoholikielteisyydestä

Tuli tässä päivän lehtiä selaillessa mieleen, että vallan kammareista kurkistelevan alkoholikielteisyyden keskellä olisi mielekästä huomata, ettei rajoituksilla ja kielloilla ole päästy tähän mennessä puusta pitkälle.

Alkoholikulttuuri muuttuu paremmaksi vain jos siihen annetaan mahdollisuus. Ördäyskulttuuri on suora seuraus holhouspolitiikasta, jota on pönkitetty myyttisellä puheella suomalaisesta juomatavasta, joka on historian saatossa alkanut jossain määrin toteuttaa itseään, kuten ylhäältä alaspäin annetuilla profetioilla tuppaa olemaan tapana. 1900-luvun alussa Suomi ei ollut kostea maa, eikä se ole sitä Euroopan tilastoissa vieläkään.

Kielteinen suhtautuminen ei tuota myönteistä kulttuuria, eivätkä rajoitukset ruoki vastuullisuutta. Järkeistämällä politiikkaa kohti länsimaista traditiota, pyhästä lehmästä tulee tuikitavallinen lehmä, joka ei lukeudu maailman kiinnostavimpien eläinten joukkoon. Maailman koulutetuin kansa oppinee käyttämään alkoholia fiksusti, jos sille annetaan siihen reilu mahdollisuus. Pitäisköhän koklata?

Victoriaa maistelemassa

Otsikko ei edusta viiniblogien kekseliäintä kärkeä, mutta koska olen päättänyt olla käyttämättä yhteen postaukseen yli kolmeakymmentä minuuttia, se saa nyt kelvata. Omassa ennalta-arvattavassa kelvottomuudessaan siinä on itseasiassa jotain hauskaa, koska se on kuin vesitetty versio kiinnostavasta viinijournalismista ja edustaa kunniakkaasti ilmiselvien asioiden toteamisjournalismin pitkää traditiota. Nimeämisen jälkeen postaus ei voi kuin lähteä nousuun.

Tässä lyhyesti juttua tämän päivän Victoria-seminaarista, jonka Essi Avellan oli järjestänyt hotelli Kämpin tiloihin. En tuntenut tuottajista ennalta kuin kaksi. Maistettuani pari ensimmäistä valkkaria, huomasin olevani innostunut.

Victoria on Australian mantereen eteläisin osavaltio ja vastaa pinta-alaltaan suunnilleen Italiaa, vaikka tietenkin tuottaa vain murto-osan saapasmaan volyymista. Ymmärrettävästi alueelle mahtuu melkoinen kirjo erilaisia maaperiä ja mesoilmastoja. Olipa kyse sitten voimakkaasta Cabernetista tai elegantista kuohuvasta, Victoria näyttää hoitavan homman onnistuneesti. Esimerkiksi DeBortolin melkoisen mainion Patricia-kuohuviinin rypäleet tulevat 800-metrin korkeudelta, mikä selittää presentaatiossa nähdyn hullunkurisen kuvan, jossa kengut loikkivat lumisella viinitarhalla.

Australian mittapuulla kyseessä on viileä alue, mikä sopii eurooppalaiseen nokkaani Barossan järkälemäisiä Shirazeja paremmin. Tästä huolimatta Victorian viinit eivät onnistu täysin vakuuttamaan. Valkoiset ovat parhaimmillaan kiistatonta maailmanluokkaa, kuten Kooyongin Estate Chardonnay 2010, mutta eräissä punaisissa hedelmän makeus laskee hieman intoani (etenkin jos kyse on Pinot noirista). Sama ominaisuus vaivaa monissa Ranskan Languedocin viineissä, vaikka ne muutoin onnistuisivatkin miellyttämään. Puheet Victorian valkkareista sen sijaan tuntuvat pitävän kutinsa, etenkin nyt, kun järjettömistä tammiylilyönneistä ollaan päästy terävimmällä huipulla pitkälti eroon.

Eräs mielenkiintoisimmista tuottajista oli Castagna, joka käyttää onnistuneesti muun muassa Nebbioloa ja Sangiovesea sekoituksissaan. Julian Castagnan viinit eivät maistu baroloilta tai chianteilta, eivät sinne päinkään, mutta ovat tasapainoisia ja paletin puhdistavia, mitä pidän tärkeänä. Ennen kaikkea hänen viininsä ovat rakenteeltaan ilmavia, mikä on harvinainen piirre sekä Australiassa että Australian ulkopuolella. Kukaties biodynaamisuus auttaa asiassa, mene ja tiedä.

Olisikohan DeBortolin Patricia paras australialainen kuohari, jota olen maistanut?

Castagnan peruspullotteessa on idistä

Julian Castagna

Yksi maistuvimmista Shirazeista. Tuottaja valmisti myös huikeaa Chardonnayta, josta en tajunnat napata kuvaa.

Ken Pollock / BlackJack Wines

MustaJaakko maistui Pirulle

Kämp signe täynnä viiniä

Tiesitkö tämän Crozes-Hermitagesta?

Lattialle hajosi kymmenisen pulloa, kaappi kaatui pöydän päälle. Huone haisi Syrahille heti kello 9 aamulla.

St. Josephin appelaatiohan se siellä, toiselta puolelta jokkee tuijoteltuna

Maisema on komea. Epäilemättä parempi valokuvaaja olisi saanut paikalta hienon kuvan. Nyt se on mukiinmenevä.

Lueskelen tässä aikani kuluksi markkinointimateriaalia, jota lähettivät perääni Crozes-Hermitagen reissun jälkimainingeissa. Saatte osanne irrallisista faktoista alla. Jos et lukaissut viikon takaista postia tästä Pohjois-Rhônen perinteikkäästä viinialueesta, voit lukea sen täällä.

• Alue on kooltaan 1430 hehtaaria, joista Suomenkin markkinoilla hyvin edustettu Cave de Tainilla on 1105 hehtaaria. Melko iso talo.

• Parhaat palstat sijaitsevat rinteissä, joita on yhteensä 500 hehtaaria. Keskimäärin tilat ovat pieniä. Monilla on 10 hehtaaria Crozes-Hermitagea ja sen päälle puoli hehtaaria merkittävästi arvokkaampaa Hermitagea.

• Tuottajia on yhteensä noin 50, määrä on kasvanut läpi vuosikymmenten. Yhä useampi lopettaa myynnin osuuskunnille ja alkaa tekemään viiniä itse; sama trendi kuin kaikkialla muualla Ranskassa.

• 2/3 myydään pulloissa, loput bulkkina paikallisten negociantien toimesta. Pullomyynti tuottaa enemmän rahaa kuin bulkkimyynti, joten kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät kehittämään toimintaansa itsenäisempään suuntaan.

• 40% tuotannosta myydään Ranskan ulkopuolella, eniten Isoon Britanniaan. Alkossa on tasan yksi Crozes-Hermitage, joka on yllätys yllätys, siltä valtavalta tuottajalta. Hyvä monopoli.

• Tain l’Hermitagen pikkukylä sijaitsee Rhône-joen varrella. Toisella puolella sijaitsee Tournon, joka kuuluu St. Josephsin alueeseen. Syrahia sielläkin. Pitkä silta yhdistää kylät toisiinsa. Toisella puolella on paremmat baarit, mutta Tainin puolella paremmat ravintolat. Ei ole tietoa tappelevatko hyvin käyttäytyvät ranskalaiset nuoret koskaan sillan puolivälissä vai eivät.

• Tain l’Hermitagessa järjestetään viinifestarit helmikuun viimeisenä viikonloppuna, jossa on perinteisesti mukana kaikki tuottajat. Kelpo tilaisuus maistella samaan syssyyn liuta Crozes-Hermitagen tuottajia. Voi sitä viiniturismia harrastaa kesän ulkopuolellakin.

Bakkanaalitunnelmia

Ja näin siinä nyt kävi, että voitin illan Viinibakkanaalit, kiitos Argentiinan La Celia viinien kiistattoman ylivertaisuuden (viime kerralla tulos oli yleisön päätökselle tosin päinvastainen). Etelä-Afrikan KWV jäi nuolemaan näppejään! Kiitos osallistujille, ilta oli täyteen ammuttu.

Boulevard Social

Tuumasta toimeen, tässä suoraan paikan päältä pari kuvaa Björkin ja Wikbergin uusimman ravintolan, Boulevard Socialin, avajaisista Ruttopuiston kupeesta, ravintola Gaijinin kainalosta.

Koska iPhonella kirjoittelu on rasittavaa puuhaa, jätetään löpinät lyhyiksi ja tyydytään toteamaan, että viinilista on sekoitus uutta ja vanhaa maailmaa ja sapuskasektio pyörii Välimeren ympäristössä, unohtamatta itäisen rannan eksotiikkaa Libanonilaisen tartarin muodossa ja etelärannan mausteisuutta muun muassa ras el hanoutilla maustetun ankanrinnan muodossa.

Ruoka on tikissä, kuten herrojen muissakin ravintoloissa. Harissa tehdään alusta alkaen itse, samoin kaikki muut maustesekoitukset ja -tahnat. Viinilistalla on ilahduttavan paljon Kreikkaa, joista etenkin Gai’an Assyrtiko kannattaa testata: Santorinin saaren parhaan tuottajan valkkari on tyylillisesti kuin välimeren chablista, mineraalista ja vedet kielelle herauttavan hapokasta. Jälkiruokiin on todella panostettu, suosittelen jättämään tilaa Lemon pie Marrakeschille.

Janne Hallan kokoama viinilista on järkevästi hinnoiteltu, enemmistö pulloista irtoaa alle viidellä kympillä. Ravintola on konseptoitu poikkeamisystävälliseksi, jos tällaisen sanahirviön voi lennosta kehittää. Ruokalistan antimia on mahdollista maistella myös baaritiskillä tai terassilla. Listalla on kohtuullisen paljon snackeja, joita voi tilata viinilasin tai drinksun seuraksi, jos vatsassa ei hiuo illallisen vertaa.

Jos otetaan huomioon, että vieressä on myös samalla periaatteella toimiva Gaijin, todennäköisyys saada vatsansa täyteen ilman pöytävarausta on poikkeuksellisen hyvä. En keksi paketista moitteen sanaa. Olen iloinen, että ravintola sattuu kotimatkalleni.

ps. Tätä postia on työstetty samalla kun olen vetänyt jätkien ruokia naamaani kuin mikäkin ylensyövä digitaalinen idiot savant. Ensijulkaisuun nähden tekstiä on tuplasti enemmän ja nyt kun olen takaisin läppärin äärellä, fiksaan hyperlinkit ja muut detailit vielä kuntoon. Tämä on ihan mukava tapa kirjoittaa. Hieman myöhemmin luvassa Viinibakkanaalit Tehtaankadun Mange Sudissa. Herkuttelutiistai.

Muutoksia blogissa

Muutan blogin otetta. Mietin tässä viinilasin äärellä, että jotta blogi säilyisi tuoreena sekä minulle että sinulle, viilaan (taas kerran) toimituksellista otetta. Tällä kertaa teen sen hieman isommin.

Julkaisen jatkossa postauksia suhteellisen tiiviisti, mutta keskityn kattavia artikkeleita enemmän välähdyksen kaltaisiin hetkiin, monenkirjaviin kokemuksiin, sivuhuomioihin, yksittäisiin havaintoihin ja ajankohtaisiin viiniasioihin (siis mihin tahansa, mitä mieleen juolahtaa). Lasken julkaisukynnystä. Lisään ketteryyttä sisällön jalostusasteen kustannuksella. Miksi? Koska se tuntuu tarkoituksenmukaiselta.

Tulen toki tulevaisuudessakin kirjoittamaan pureskeltuja artikkeleita aina kun siltä tuntuu, kuten tuo postaus Crozes-Hermitagesta, mutta en halua että Viinipiru muuttuu yhdeksi monista kotimaisista kelottuneista viiniblogeista, joita päivitetään parin kuukauden välein, ja totuuden nimissä minulla on tällä hetkellä monta rautaa tulessa.

Päällimmäisenä mielessäni on se, että minulle kertyy matkan varrella paljon julkaisemisen arvoista materiaalia, joka ei koskaan päädy Viinipiruun asti, koska en jaksa toimittaa sitä pureskeltuun artikkelimuotoon saakka (olen laiska, eikä kukaan maksa siitä mitään).

Annan esimerkin katvealueelle jäävästä materiaalista. Espanjan kukaties legendaarisin tuottaja Alvaro Palacios kävi pari viikkoa sitten Suomessa, mutta en saanut purettua materiaalia jutuksi asti ollessani Ranskassa ja tehdessäni muita töitä. Se ei ole oikein, koska Palacioksen viinit olivat hyviä ja miehen vierailu merkittävä juttu.

Madaltamalla julkaisukynnystä blogi palvelee tarkoitustaan jatkossakin, eivätkä isot tai pienet kalat livahda sormien välistä vain siksi, etten pysty kirjoittamaan niistä pureskeltuja analyyseja blogiin, vaikka haluaisin jakaa hienot kokemukset kanssasi.

Osana muutosta, kannustan sinua tulemaan Viinipirulla Facebook-sivuille. Olen tietoisesti lähtenyt kehittämään sivustoa parin viimeisen kuukauden aikana ja keksinyt sen olemassaololle jonkin sortin tarkoituksen matkan varrella. FB:ssä jutellaan viineistä avoimemmin kuin blogissa, joka on laadultaan julkisempi ja jollain tapaa performatiivisempi. Esimerkiksi Ylen Känni-illan aikana keskustelu oli puolueellisen silmin parasta mitä FB:ssä näytti sinä iltana löytyvän, kiitos osallistujien ja valtoimenaan rönsyilevän orwellilaisen tuplapuheen.

Voit myös tilata suoraan FB-päivitykseni, jolloin tosin joudut osaksi ruokottomuuksia, joilla on yllättävän usein tekemistä viinin kanssa, koska ne ovat minun päivityksiäni. Muutoin raivoan jotain sekavaa Paavo Väyrysestä, Bic Macista ja Charles de Gaullen lentokentästä.

Vastavuoroisuus lienee merkittävin par’aikaa tapahtuva murros medioiden käyttötavoissa. Sosiaalinen media ei ainoastaan mallinna, vaan myös tuottaa todellisuutta. Tekstin suoltajan näkökulmasta se ottaa vähemmän, mutta antaa enemmän. Tietyin osin tämä WordPress on jo nyt kankea ja vanhanaikainen. Päivitän FB:n juttuja säännöllisesti, tienpäältä tai muuten vaan jonkin irrallisen asian juolahtaessa mieleen. Hieman kuten postauksia, joita haluan tuottaa tänne aiempaa välittömämmin.

Viinipirulta viinikirja

Näin siinä nyt kävi, että kirjoitan viinikirjan!

Soppari signeerausta vaille sinetissä

En varsinaisesti etsinyt kustannussopimusta, mutta kun sellaista tarjottiin osaavan kustantajan toimesta, en miettinytkään kieltäytymistä.

Ansiokkaita ja minua osaavampien ihmisten kirjoittamia viinioppaita on markkinoilla kiitettävästi, enkä näe itseäni perinteisenä viiniviisaana, joten täytynee jatkaa kirjallista sillanräjäytystyötä viinikirjallisuuden saralla kehittämällä jokin uudenlainen ilmaisutapa viinikirjallisuuteen.

Raportoin täällä blogissani miten tahmeasti kirjoitusoperaatio sujuu, kuinka pahasti kompuroin aikataulun kanssa sekä kerron julkaisuaikatauluista sun muista jahka siitä on jotain tiedotettavaa. Ennustan jääkylmän rosé-viinin sippailun ja läppärin näppiksen hakkaamisen olevan kesän 2012 kuuma trendi.

Syrahia Crozes-Hermitagessa

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Palasin pari tuntia sitten reissulta, jossa tutustuin Ranskan Pohjois-Rhônen Syrahiin Crozes-Hermitagen viinien muodossa. Reissasin Rhônen vartta kylästä toiseen, hetkittäin jopa kummallisella sähköpyörällä, maistellen intensiivisesti kaksi päivää viiniä tuottajien kanssa ja ilman. Ajatukseni ovat vielä osittain sekavaa höttöä (Charles de Gaullen lentokentällä on sellainen vaikutus ihmiseen), mutta päällimmäinen ajatus on, että Crozes-Hermitagessa Syrah maistuu Syrahilta.

Tämän sinänsä itsensä selittävän lausuman takaa löytyy viimeaikoina voimistunut tuntemukseni siitä, että Syrahin suotuisin viljelysalue on lopulta melkoisen pohjoisessa. Syrah menettää etelään päin mentäessä yllättävän nopeasti ne ominaispiirteet, jotka erottavat sen persoonattomimmista rypälelajikkeista, kuten Carignanista, Grenachista tai Cinsaultista.

Mitä lämpimämmälle alueelle Ranskassa mennään, sitä geneerisemmäksi ja yhdentekevämmäksi Syrah muuttuu; vähemmän Syrahiksi. Lopulta se on enää vain tukipatteriston varaosa, kuten Languedocissa aurinkoisilla tienoilla, joilla 100% Syrahit eivät onnistu vakuuttamaan. Pohjois-Rhônessa Syrah onnistuu olemaan samaan aikaan hedelmäinen ja mineraalinen sekä pippurinen ja raikas. Ja kiehtovalla tavalla villi. Kotikonnuillaan lajike on omaleimainen ja luonteikas, eikä muistuta Cabernet sauvignonin monikansallista ilmentymää lainkaan.

Crozes-Hermitagen viinit ovat miellyttävän tanniinisia viinejä. Etenkin vuosikerran 2009 viinit ovat samaan aikaan kypsän hedelmäisiä ja loppua kohden tiukan tanniisisia. Lihaa pöytään. Poikkeuksellisen viileässä vuosikerrassa 2010 Syrahin raikkaus ja hapokkuus korostuvat. Jokainen kulaus puhdistaa paletin. Innostuin vuosikerrasta siinä määrin, että taidan hommata laatikollisen Crozes-Hermitagea talonpunkun virkaa toimittamaan tulevaksi kesäksi.

Mitä tulee viinien ikääntymispotentiaaliin, korkkaisin 2010:n 3-6 vuoden iässä, mutta odottaisin 09:n kanssa 2-3 vuotta enemmän. Vuosikerta 2011 ei ollut punaisissa vielä valmis, mutta luvassa on keskustelujen perusteella hedelmäisen antava ja tanniineiltaan pehmeä, jonkin sortin välipallin, vuosikerta.

Monet jututtamani tuottajat kertoivat palanneensa kuluneina vuosina takaisin perinteiseen 600 litran tynnyriin. Tämä tuntui omalta osaltaan vahvistavan pitkään tulilla olleen muutoksen, jonka myötä tammella vuorattu kansainvälinen tyyli on saanut vihdoin väistyä autenttisen ja lokaalin paluun tieltä. Samaa on havaittavissa monella muullakin alueella, kuten Piemontessa ja Burgundissa. Crozes-Hermitagessa vastaan tuli vain yksi selvästi liian tamminen viini. Melko hyvä tulos alueelle, joka on etsinyt läpi aikojen paikkaansa kuuluisimpien Hermitagen ja Côte-Rôtien varjossa.

Alueen tuotannosta vain noin 10% edustaa valkoisia, mikä ei sinänsä ole huono homma. Appelaatiossa sallitut Marsanne ja Roussanne tuntuvat soveltuvan huonosti lämpenevään ilmastoon, sillä etenkin ensin mainittu tuottaa latteita viinejä lämpimimpinä vuosina. Toisaalta kyse on vähähappoisesta tyylistä, jolla on vankka paikallinen kannatus, mutta happohulluna jäin kaipaamaan kipakampaa puraisua.

Suosikkitilakseni maistettujen kolmenkymmenen joukosta nousi David Reynaudin tila Domaine de Bruyères, jonka puhdaspiirteiset viinit maistuvat eloisilta ja tasapainoisilta. Myös Pohjois-Rhônen kuuluisuus Michel Chapoutier oli Crozes-Hermitagen parhaimpia. Hänen 2010 valkoviininsä oli Pirunkirjoissa vähemmistökategorian voittaja, mutta punaviini toimi myös paremmin kuin hyvin. Molemmat tuottajat ovat biodynaamisia.

Disclaimer: kyseessä oli kustannettu pressireissu

Malapere AOC / Languedoc

Tsekkaa tuore postini Koskelo On Winen puolella: Cab Francia Languedocissa. Englanniksi tämäkin.