Kracher Helsingissä

Itävaltalainen Gerhard Kracher on käymässä kaupungissa. Sumuisen Neusiedl-järven rannalta (joka on vaihtunut Unkarista Itävallaksi ja takaisin pari kertaa) löytyvä Kracherin viinitalo on erikoistunut jalohomeisiin viineihin ja on niissä yksi maailman parhaista. Vierailin Gerhardin luona joskus seitsemän vuotta sitten ja muistan keikasta lähinnä sen, että kellotimme viinien makujen pituuksia iPhonella kuin urheilukilpailussa konsanaan. Jälkimaut olivat tavattoman pitkiä ja tanssivat kielellä kolmatta minuuttia. Sellaisia viinejä maistamme juuri nyt Vindirektin byroolla. Päivittelen tätä postausta samalla, kun maistelen.

Pöydällä on 11 viiniä, katsotaan, jos saisin kirjoitettua parista tastingnoutit.

– Jalohome syntyy tarhoille, koska olosuhteet ovat sille poikkeuksellisen otolliset. Makeinta tyyliä, trockenbeerenauslesea, valmistetaan joka vuosi. Se tekee alueesta poikkeuksen, jopa muiden Euroopan jalohomeesta tunnettujen alueiden, Sauternesin, Tokajin ja Moselin, joukossa, Gerhard kertoo.

zweigelt on harvoin mielenkiintoista, tässä Kracherin napakassa versiossa on muutakin kuin primäärihedelmää, kuten kivikomponentista muistuttavaa mineraalista aromaattisuutta. Hyvä viini hennosti laktisesta tuoksusta, josta en yleensä välitä, huolimatta.

Hienostunut, hennon marjaisa, mausteinen, mutta jollain tapaa raikas tuoksu. Tyylikäs, hunajaisen kirsikkainen ja paahtovanukkaan mausta muistuttava viini, jonka 97 grammaa jäännössokeria eivät estä viiniä putsaamasta palettia. Hinta 18,05€ tekee siitä poikkeuksellisen suositeltavan ostoksen.

Grüner, Scheurebe ja Welschriesling. Poikkeuksellisen paksuna juokseva tekstuuri, mutta jälleen raikas vaikutelma. Trooppisia hedelmiä ja mausteita piisaa. Suurilla mauilla ladattu viini ei tuki palettia. Nämä ovat kyllä erinomaisia viinejä.

Jo hieman kehittynyt, trooppinen ja paahdetun sokerin tuoksuinen 2010 on paperilla melkoinen poikkeusvuosikerran monsteri: happoja 9,4 grammaa litralta ja 204 grammaa jäännössokeria. Vaikutelma on tahmea ja syntinen, maku uskomattoman pitkä. Jalohomeisesta karaktääristä huolimatta, Eiswein 2012 vie voiton pienellä marginaalilla.

Meripihkan värinen 2000 on tuoksussa jollain tapaa syksyinen; se muistuttaa metsästä, jonka lehdet ovat juuri pudonneet. Appelsiinimarmeladia, tilliä ja kuivattuja hedelmiä, tämä on tastingin vaikuttavin viini.

Ps. Kracher Traminer Auslese 2011 löytyy Alkon perusvalikoimasta.

Colli Piacentini – Kahden maakunnan risteyksessä

Colli Piacentini on omaleimainen yhdistelmä Emilia-Romagnaa ja Piemontea. Kumpuilevat viinitarhamaisemat vievät ajatukset ennemmin viereisen Piemonten suuntaan kuin tasaisemmasta maasta tunnettuun Emilia-Romagnaan. Myös käytössä olevat punaviinilajikkeet vahvistavat mielikuvaa. Barbera ja Bonarda ovat molemmat piemontelaista alkuperää. Eräs seikka tekee Colli Piacentinin viineistä kuitenkin perin emilia-romagnalaisia. Kun nautiskelija kaataa kielelleen kulauksen punaviiniä, todennäköisyys sille, että viini pirskahtelee, on kohtuullisen suuri.

Auringonlasku Mossin tiluksilla

Käydäänpä seuraavaksi läpi Colli Piacentinin aakkoset.

Barbera – Alueen pääasiallinen punaviinirypälelajike on Barbera, joka tunnetaan mehukkaasta hedelmäisyydestä, korkeasta hapokkuudesta sekä suht maltillisesta tanniinisuudesta. Piemonten kuuluisimmilla pitäjillä Barbera jää Nebbiolon varjoon, mikä on oikeastaan perusteetonta. Michelin-ravintolan ruokaa ei ole tarvetta verrata kaupungin parhaita lättyjä paistavaan pizzeriaan; molemmille on sekä tarvetta että tilaa, eikä aina ole selvää, kumpi maistuu herkullisemmalta.

Bonarda – Piemontelaista alkuperää olevaa Bonardaa pitäisi virallisesti kutsua Croatinaksi, koska piemontelaiset tuottajat onnistuivat suojaamaan nimen joku vuosi sitten. Päätöksen myötä Piemonten ulkopuolella lajikkeen nimi tuli vaihtaa Croatinaksi. Koska kyseessä on Italia, asiat eivät aina seuraa pilkuntarkkaan voudin päiväkäskyjä, joten tuottajien puheissa Croatinaa ei juuri kuulla. Viini ja politiikka sekä alueellinen identiteetti kulkevat käsikädessä. Paksukuorinen Bonarda tuo sekoituksiin tummaa väriä, täyteläisyyttä ja tanniineja.

Alue on kuuluisa leikkeleistä. Tässä possunniskasta valmistettua coppaa

Gutturnio – Alueen tunnetuin viini on nimeltään gutturnio. Se on saanut nimensä roomalaisesta astiasta, josta juotiin viiniä useamman hengen voimin. Kuulostaa kohtuullisen hyvältä lähestymistavalta ja valottaa samalla alueen viinintuotannon monituhatvuotista historiaa. Gutturnio on sekoitus Barberaa ja Bonardaa, edeltävän osuuden vaihdellessa 50%:sta ylöspäin. Mikä tekee gutturniosta erikoisen on, että se voi päätyä lasiin tavallisena punaviininä, mutta myös pirskahtelevana punaviininä, mikä muistuttaa viinillisempää versiota lambruscosta. Pirskahtelevan version valmistus eroaa monin tavoin ei-pirskahtelevan viinin prosessista, joten on melko luonnollista, että erot maistuvat lasissa selkeinä.  Kupliva gutturnio on itse asiassa perinteinen versio, minkä vuoksi paikalliset yhdistävät sen monenlaiseen ruokaan leikkeleistä pastoihin. Opin kolmen päivän aikana nauttimaan siitä suurestikin.

Frizzante gutturnio on parhaimmillaan nokassa orvokkinen, kielellä tumman hedelmäinen sekä omenainen, hennon tanniininen ja päättyy aina palettia hyväilevään bitterisyyteen. Jotta viinistä osaa nauttia ilman kauhistelua, ennakkokäsitykset tulee heittää syrjään. Frizzante gutturnio on usein kylmämaseroitu, joten tuoksussa on esterisiä aromiyhdisteitä, mikä häiritsee liiallisissa määrissä nokkaani. Tämä sanottuna, kuplimaton versio gutturniosta on ehdoton suosikkini. Siinä yhdistyvät mehukas hedelmä ja tuntuva hapokkuus, mikä tarkoittaa vesien herahtamista kielelle. Eräät tuottajat käyttävät turhan paljon tammea, mitä barbera-vetoinen viini ei mielestäni kaipaisi. Hento tammi lisää kuitenkin viinin moniulotteisuutta ja tekee siitä samaan aikaan helposti lähestyttävän, mielihyvähermoja näppäilevän ja vaikuttavan punaviinin.

Malvasia di Candia Aromatica – Malvasiaa löytyy pitkin Eurooppaa kymmeninä eri lajikkeina, joista osa ei ole nimeä voimakkaammin liitoksissa toisiinsa. Colli Piacentini on ainoa alue Italiassa, jossa kasvatetaan poikkeuksellisen aromaattista Malvasia di Candia Aromaticaa. Alkujaan venetsialaisten mukana Kreetan saarelta saapuneesta lajikkeesta valmistetaan kuplivaa, ei-kuplivaa sekä makeaa valkoviiniä, joka on parhaimmillaan maailmanluokkaa. Perimätiedon mukaan renessanssinero Leonardo da Vinci valmisti lajikkeesta viiniä.

Colli Piacentinin tuottajat näkevät lajikkeesta tuotetuilla viineillä markkinaraon, sillä kuluttajat pitävät aromaattisista lajikkeista (minua enemmän), mutta karsastavat piirrettä liiallisissa määrin. Muscat jakaa mielipiteitä, samoin öljyisestä tekstuurista ja matalasta hapokkuudesta tunnettu Gewürztraminer. Malvasia Aromatica täyttää väliin jäävän aukon onnistuneesti, etenkin jos tuottajat poistavat sadonkorjuuta ennen köynnösten lehvästöä, jolloin aurinko pääsee polttamaan osan aromaattisia yhdisteistä pois ennen viinintekoa. Samaa menetelmää käytetään toisinaan muun muassa Chilessä valmistettaessa Carménèrea, hyvin tuloksin. Alueen malvasian oma tyyli on selvästi muotoutumassa ja siinä on potentiaalia. Malvasiasta charmat-menetelmällä valmistetut kuohuvat ovat usein lähestyttäviä ja raikkaita kuin proseccot, mutta jos minulta kysytään, paremman makuisia.

Colli Piacentinin viinejä myydään voittopuolisesti Pohjois-Italiassa, mutta tuottajat tähyilevät luonnollisesti laajemmille markkinoille. Alueen perinteiden valossa tämä ei ole aivan mutkatonta.

Kuplilla vai ilman? – Kuten yllä mainittiin, gutturnio voi tarkoittaa kahta täysin poikkeavaa viinityyliä. Olin hieman järkyttynyt ymmärtäessäni, että viinit pakataan samanlaisiin pulloihin, perinteisistä korkeista lähtien. Mikäli kuluttaja ei osaa italiaa tai tunne viinejä, häntä voi odottaa kotona kupliva yllätys. Kupliva punaviini ja naudan sisäfile eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä, joten käytännössä Colli Piacentini tarjoilee kuluttajille epävarmuutta ja mahdollisia pettymyksiä. Tuottajien tulisi ratkaista asia mitä pikimmiten. Ei vähiten siksi, että kahdet markkinat ovat kuin toistensa peilikuvia. Siinä missä kotimarkkinoilla gutturnio tarkoittaa kolme kertaa neljästä kuplivaa punaviiniä, vientimarkkinoilla suhdeluku on käänteinen. Ehdottaisin rohkeasti gutturnio-nimen varaamista vain toiselle viinityylille ja toisen uudelleennimeämistä tavalla tai toisella. Mikäli tällaiseen harppaukseen ei löydy yhteistä tahtoa, alueen tuottajat voisivat sopia, että kupliva gutturnio pullotetaan erottuvanmalliseen, tunnistettavaan pulloon. Esimerkiksi matalaan, leveään pulloon, jolla on alueella perinteitä. Frizzante punaviini Bordeaux-mallisessa pullossa suljettuna tavallisella korkilla ei ole kestävä käytäntö laajemmilla markkinoilla.

Alueen tuntemattomuus –  Emilia-Romagna on maailmankuulu ruosta, kuten parmesaanista, parmankinkusta ja balsamicosta sekä autoteollisuuden puolelta Ferrarista, Lamborghinista ja Maseratista. Myös Piecenzan alue on Italian mittapuulla tunnettu leikkeleistä, salamista ja Grana padano -juustosta. Viinit ovat tuntemattomia, mikä tekee niiden myymisestä (etenkin hyvällä hinnalla) vaikeaa. Tilannetta ei helpota se, että yleensä tyylikkyydestään tunnetut italialaiset tuppaavat suosimaan melko vaatimattomia ja vaihtelevia etikettejä, jotka eivät muodosta kokonaisuutta välttämättä edes yhden tuottajan valikoimassa, puhumattakaan alueellisesta tunnistettavuudesta. Mikäli Colli Piacentini haluaa menestyä kansainvälisillä markkinoilla, sen tulisi nähdäkseni keskittyä rakentamaan alueen brandia yksittäisten tuottajabrandien ohella tai jopa edellä. Itävaltalaiset ovat tehneet onnistuneita maanlaajuisia ratkaisuja printatessaan pullon korkkiin tai korkkia suojaavaan folioon maan lipun värit. Châteauneuf-du-Papen tuottajat suosivat perinteistä, mutta tunnistettavaa pulloa, jossa on alueen vaakuna. Kukapa viinin ystävä ei tuntisi chianti classicon mustaa kukkoa, joka hengailee pullon kaulassa? Kuluttajat suosivat useimmiten tuttua ja turvallista, minkä vuoksi tunnistettavaa symbolia käyttävillä pulloilla on etulyöntiasema. Brandin rakentaminen on pitkä tie, mutta hihat olisi syytä kääriä hyvissä ajoin. Laadukkaille, helposti lähestyttäville, autenttisille, sopuhintaisille, mutta samaan aikaan tunnistettavan italialaisille viineille on aina kysyntää.

Alueella on poikkeuksellinen määrä linnoja ja linnoituksia. Vigolenoa ei valloitettu koskaan; se oli onnistunut investointi omistajilleen.

Alueella on 42 tuottajaa, joilta ehdin maistamaan viiniä noin puolelta. Muun muassa seuraavat tuottajat olivat erillisen huomioimisen arvoisia:

Villa Tavernago
Torre Fornello
Torri
La Ciocca
Terzoni
Loschi Enrico
Casa Benna

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Link to English version of this post is easily reached by clicking this.

Itävallan parhaita valkoviinejä – Erste Lage

Matkustin kahdeksi päiväksi Itävaltaan maistelemaan Erste Lage viinit vuosikerralta 2013. Vuosikerta on hapokkaista, mutta jäntevistä Grüner veltlinereistä pitävän toiveiden täyttymys. Öljyistä suutuntumaa ja runsasta hedelmäisyyttä etsivien kannattaa suosia ennemmin esimerkiski vuosikertaa 2012.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ensin faktat tiskiin. Erste Lage on Kamptalin, Kremstalin, Wagramin ja Traisentalin alueiden tuottajien vuonna 1992 perustama epävirallinen parhaiden viljelypalstojen luokittelu, joka koostuu 62:sta palstasta. Luokitus otettiin käyttöön vasta vuonna 2010, joten kyseessä on suhteellisen nuori hanke. Erste lage on konseptina Hieman kuin Burgundin cru -luokittelu. Se keskittyy tarhoihin, mikä tekee erottaa sen esimerkiksi Bordeauxista, jonka hierarkkia perustuu tuottajiin. Erste Lageiksi on kelpuutettu noin 15 prosenttia alueiden tarhoista. Sallittujen lajikkeiden kirjo on hallitun suppea, Grüner veltlinerillä ja Rieslingillä mennään.

Mikä sitten on Erste Lagen ja grand crun ero, ovatko ne kenties hiukan sama asia? Hyvä, että kysyin tyhmän kysymyksen, koska asetelma on mielenkiintoinen. Lyhyesti sanottuna, Erste Laget eivät ole grand cruita, mutta sisältävät mahdolliset grand crut. Niitä vain ei ole vielä olemassakaan, edes paperilla.

Ikonisen Schloss Gobelsburgin Michael Moosbrugger on Erste Lage -organisaation primus motor, joten annetaan hänen kertoa mistä on kyse.
– Siinä missä Erste Laget muodostuvat 15 prosentista tarhoja, grand cru-tason tarhoja on 2-5 prosenttia, mutta niitä ei ole vielä paikannettu nykyisten palstojen joukosta. Erste Lage -luokittelu otettiin käyttöön vasta 2010, eikä sitä ole vielä kirjattu Itävallan virallisiin viinilakeihin. Menee vielä pitkän aikaa ennen kuin homma on saatu pakettiin, koska haluamme tehdä tämän oikein, Michael toteaa, mutta ei osaa tarkentaa puhutaanko nyt kymmenestä vai kolmestakymmenestä vuodesta.
Aika näyttää.

Puhutaan sitten vuosikerrasta 2013, jonka houkuttelemana lensin Itävaltaan saakka. 2013 on varsin erilainen kuin sitä edeltänyt 2012. Kasvukausi oli viileä ja haastava, sadot keskimääräistä matalampia. Kun ollaan lähtökohtaisesti viileäksi luokitellun alueen kylmässä vuosikerrassa ja puhutaan toisinaan liialliseen öljyisyyteen taipuvasta Grüner veltlinerista, päädytään jännän äärelle. Vuosikerran viineissä on tavallista runsaammin hapokkuutta, joten jos pelkäät viineissä kirkkaana raikaavaa hapokkuutta, tämä tuskin on vuosikertasi. Jos taas olet happofriikki, kuten minä, saatat huomata rakastuvasi vuosikerran puhdaspiirteisiin Erste lagen Grünereihin.

Grüner on myöhään kypsyvä lajike, joka menettää nopeasti hapokkuuttaan kypsymisen loppusuoralla. Etenkin lämpiminä vuosina Erste lagen Grünerit ovat taipuvaisia kypsään persikkaisuuteen, jopa trooppiseen hedelmäisyyteen, öljyiseen viskositeettiin, kookokseen taittavaan mausteisuuteen, runsaaseen alkoholiin sekä hentoon kukkaisuuteen. Osittain kyse on liian myöhäisestä sadonkorjuusta, koska joidenkin tuottajien mielissä elää edelleen ajatus, että laadukkaimmissa rypäleissä pitäisi olla tavanomaista enemmän sokeria, mutta kaikki tyynni luetellut ominaisuudet kuuluvat niihin, joista en syty.

Minulle täydellisessä Grünerissa on kypsiä melonisia aromeja, mutta kokonaisuutta kannattelee sitrushedelmäisyys, ei kypsä persikkaisuus puhumattakaan papaijasta tai litsista. Lajikkeelle tyypillinen yrttisyys on tervetullutta, mutta annosteltuna pipetillä kauhan sijasta. Edullisimmille Grünereille suht yleistä valkopippurisuutta en löytänyt yhdestäkään esimerkistä viimeisten 25 vuoden ajalta, joten voitaneen todeta, ettei pippurisuus kuulu Erste Lage -tason viineihin. Floraalisuutta voidaan hyväksyä hentona mandariininkuoren aromina, mutta kedon kukkaset pysykööt Muscateissa ja Gewürztraminereissa. Tuorepuristetun limetin makumaailma kypsempien makujen komppaamana, taustalla hento mausteisuus, tekstuuri jäntevä olematta läski, siinä täydellisen Grünerin ydin.

Tarjolla olevan hedelmän tulee silti olla runsaanpuoleista, sillä täydellisessä Grünerissa hedelmä ja rakenne ovat yhtä tärkeitä. Hedelmä ei sen sijaan saa olla makeilevaa, mikä liittyy kypsyyden lisäksi alkoholiin: kokemukseni mukaan toisinaan 14 prosenttikin on liikaa. Hedelmä ei myöskään saa olla kuivaa tai neutraalia, joten tasapainon löytämiseen tarvitaan suotuisten säiden lisäksi taitoa. Täydellinen Grüner puhdistaa paletin mennessään alas olematta kuitenkaan kireä. Hapokkuus integroituu runkoon, eikä maistu päälleliimatulta ja kipristele kielellä kuin limonadi, kuten toisinaan tapahtuu edullisten Grünerien kanssa. Rakastan rapeaksi paistettua wienerschnitzelia ja sen yhdistämistä Grüneriin, mutta yksi öljyinen kerros kitalaessa riittää. Täydellinen Grüner on gastronominen viini: sen hapot leikkaavat rasvaa, eikä tekstuurin viskositeetti vuoraa suuta.

Siinäpä se, täydellinen Erste Lagen Grüner veltliner minulle, happoja rakastavalle viinikirjoittajalle. Kuvatun kaltaisia ryhdikkäitä, jänteviä, mutta silti soljuvia viinejä on vuosikerta 2013:n joukossa runsaasti. Mikä parasta, ne ovat täysin juotavia jo nyt, mikä yllätti minut. Ne tarjoavat makunautintoa mittaansa enemmän suoraan pakasta vedettynä, mutta ikääntyvät haluttaessa 15 vuotta tyylikkäästi.

Keskustelin vuosikerrasta Fred Loimerin kanssa ja hän oli samaa mieltä: 2013 on Grüner veltlinerin vuosi. Rieslingin kanssa en voi suitsuttaa vuosikerran viinejä kuten Grünerien kohdalla, sillä viileä vuosikerta ilmenee luontaisesti terävimmissä Rieslingeissä hetkittäin liiallisena piukkuutena, hermostuneena kireytenä ja hedelmän ohuutena, siinä missä Grünereissa ongelmasta kärsi vain pari tuottajaa monesta kymmenestä. Toisaalta on huomattava, että Itävallan Rieslingit karkaavat kypsempinä vuosina painavaan päärynäisyyteen, liialliseen yrttisyyteen ja tuntuvaan kukkaisuuteen, joten vuosikerran 2013 parhaat Rieslingit lienevät muiden vuosien huippuviinejä parempia puhtaan tyylin ystävien suussa ja siten metsästämisen väärtejä. Sokkona ostetun pullon kohdalla on kuitenkin arvioini mukaan noin 30 prosentin riski päätyä juomaan turhan piukkaa tavaraa. Kukaties ikä pehmentää tulokulmaa, mutta ohueen hedelmään sillä ei ole vaikutusta. Tästä huolimatta, rieslingeissä kuitenkin etenkin Birgit Eichinger ja Proidl tekivät vaikutuksen jo nuorina. Virtaa ja voimaa kuin pienessä kylässä pakattuna kompaktiin, virtaviivaiseen muotoon.

Lopuksi vielä lista tuottajista, jotka onnistuivat täyttämään melko kohtuuttomat vaatimukseni täydellisestä Grüner veltlinerista. Näitä viinejä tulen juomaan paitsi unissani, toivottavasti myös valveilla. Hyviä tuottajia on parhaimpien hännillä monia, eivätkö erot ole suuria. Monien kohdalla kyse on puhtaasti henkilökohtaisista preferenssistä, ei laatuerosta. Näiden joukkoon lukeutuvat myös Suomessa suositut Schloss Gobelsburg, Malat ja Loimer. 

Alkon perusvalikoimassa on yksi Erste lage Grüner veltliner, alla mainitun Sepp Moserin Grüner Veltliner Gebling, mutta se on epäonnisesti vuosikertaa 2012. Toivottavasti saamme tuoreemman vuosikerran valikoimiin myöhemmin.

Parhaat Erste Lage -tuottajat vuosikerrassa 2013

Bernard Ott
Johann Topf
Franz Proidl
Bründlmeyer
Jurtschitsch
Sepp Moser
Mantlerhof
Birgit Eichinger
Rainer Wess 

Disclaimer: Olin tapahtumassa Traditionsweingüterin kutsumana ja kustantamana. 

pps. The story in English here!

Chile ei ole valmis

”Nuo? Ne ovat vain kukkuloita”, oppaanani toimiva Susana toteaa ja osoittaa sormella Santiagon miljoonakaupunkia reunustavia ja yli kahteen kilometriin kohoavia lumihuippuja samalla kun vaihtaa kaistaa moottoritiellä liiemmin peileihin katsomatta tai vilkkua käyttämättä. 

Asiat ovat suhteellisia: liikennekulttuurit, vuoret ja vuodenajat. Huimaa. Liikaa kahvia ja liian kehnoa unta. Vuorokausi sitten olin helteisessä Helsingissä, mutta talvisessa Santiagossa se tuntuu epämääräiseltä, melkein mahdottomalta. Nukuin koneessa koiranunta Atlantin ylitse, havahtuen vain hetkittäin konetta ravistelleeseen turbulenssiin, joka muistutti minua Air Francen lennon kohtalosta. Yritin olla miettimättä asiaa ja etsiä asennon, joka ei jumittaisi niskaani.

Nälkä kurnii vatsanpohjassa, koska en syönyt lentokoneessa. Avasin kyllä annoksen foliokannen, mutta rohkeuteni suli kun näin annoksen. Tyydyin tökkimään lihapullia haarukalla laittamatta niitä suuhuni. Syöminen saa silti odottaa, sillä tänne asti ei tultu turhan takia. Tulin maistelemaan viiniä.

Laama hengaa Montesilla

Näissä tunnelmissa alkoi ensimmäinen matkani Chileen, joka on juuri päättymässä. Vastoin ennakko-oletuksiani, huomasin inspiroituvani reissun aikana useasti. Jokin Chilen tilanteessa sai aivoni hyrräämään, minkä vuoksi olen käyttänyt kuluneet päivät paitsi oppien uutta maan viineistä, myös pyrkien ymmärtämään omaa reaktiotani. Nyt, istuessani Santiagon lentokentällä, tuntemukseni ovat seitsemän päivän päätteeksi yllättävän kirkkaat. Näkemykseni Chilen viineistä on löytänyt uomansa.

Olenko kokemani jälkeen Chilen viinien vannoutunut puolestapuhuja? En ole, en ainakaan vielä. Annan esimerkkejä. En syty liekkeihin Chilen arvostetuimmasta viinityylistäni, Maipo-laakson tuhdista ja minttuisesta Cabernet sauvignonista. Enkä edelleenkään pidä Carmenere-lajiketta kovinkaan mielenkiintoisena, vaikka se onkin parhaimmillaan suuntäyttävä ja mehevä (ja kohtuu usein vapaa paprikamaisista pyratsiini-aromeista, mikäli sadonkorjuu tehdään vasta toukokuussa).

Lisäksi pidän harmillisena, että useat tasokkaatkin tilat tuottavat keskikelvotonta laatikkoviiniä pohjoismaiden monopolien tarpeisiin. Edullisten viinien valmistaminen viinikauppojen alahyllyille ei ole tuottajille mikään rahasampo, sillä voittomarginaalit ovat liki olemattomia kovan kilpailun ikeessä. Samalla volyymibisnes nakertaa nurkasta Chile-brandin arvoa, tehden laatukehityksen jalkauttamisesta kuluttajien mieliin vaikeaa.

Monet viinitalot tuottavat varsin kaupallisen tyylisiä viinejä, osin suotta. Tämä ei tarkoita, että he valmistaisivat parhaita mahdollisia viinejä tarjolla olevasta rypälemateriaalista, vaan enemmänkin, että he valmistavat siitä viinejä, joka eivät ärsytä edes sellaista kuluttajaa, jolla on kehno maku. Koska kaikkien miellyttäminen ei ole mahdollista, paatuneimmat viiniharrastajat jäävät useimmiten sormenlämpöisiksi pehmeän, pyöreän ja makeilevan lopputuloksen edessä (pisteet Vina Maipolle siitä, että heidän edullisimmatkin punaviinit ovat kuivia). Pahimmillaan kyse on raaka-aineen turmelemisesta kellarissa. Tankkinäyte voi olla kohtuullisen puhdaspiirteinen ja maistuva, mutta lopputulos vaatimaton.

Arestin punaista maata Curicossa

Jotta Chile voi nousta laatulupauksensa kanssa seuraavalle tasolle, sen täytyy irtautua oman imagonsa painovoimasta. Muutoksen viimeiset avaimet ovat kuluttajien käsissä, sillä viiniala on lopulta markkinoiden panttivanki siinä missä muutkin hyödykemarkkinoilla toimivat yritykset. Selvää on, että talot pystyisivät tuottamaan yhä enemmän laatuviinejä, mikäli kuluttajat suostuisivat siihen. Kyse on voittopuolisesti tuottajien itse itselleen aiheuttamasta asiantolasta, mutta se ei tarkoita, että aikoinaan tehty valinta lähestyä markkinoita hinta edellä olisi yhä tänään perusteltua.

Toisaalta on tärkeää kysyä, suhtaudunko Chilen viineihin yhä yhtä skeptisesti kuin pakatessani Santiagon talveen soveltuvia vaatteita matkalaukkuuni viikko sitten? En lainkaan. Oivalsin päivien aikana, että konkistadoreista asti juontuvasta viinihistoriasta huolimatta Chilen viinikulttuuri on ennen kaikkea tavattoman nuorta. Viiniteollisuuden merkittävimmät askeleet ovat tuskin 20 vuotta vanhoja. Se on lyhyt aika verrattuna moniin muihin viiniä tuottaviin maihin ja merkitsee Chilen kohdalla erityisyyttä. Nuoruus on epävarmuutta, hahmottomuutta, äänen etsimistä ja häivähdyksiä hämärän tulevaisuuden mahdollisesta kirkkaudesta. Mitä nuoruus on, ellei keskeneräisyyttä, mutta myös siitä kumpuavia mahdollisuuksia?

Chilen viinikulttuurin nuoresta iästä kertovat minua taitavammin muun muassa seuraavat anekdootit. Kun ikoniviinien valmistus yleistyi 1990-luvun loppupuolella, tuottajat eivät säästäneet pulloja omiin kirjastoihinsa, kuten on yleisesti tapana. Se ei kait juolahtanut kenenkään mieleen, koska ihmiset olivat iloisia, että jotkut halusivat ostaa pullot viimeistä myöten, vieläpä hyvään hintaan. Tämä johti hullunkuriseen asetelmaan. Kuohuvista tunnettu, mutta myös laadukkaita puna- ja valkoviinejä tuottava Valdivieso joutui ostamaan ikoniviiniään, solero-ajatuksella valmistettua, jopa 15:sta vuosikerrasta rakentuvaa Caballo locoa jälleenmyyjiltä markkinahintaan. Asetelma on absurdi. Ensin tuottaja valmistaa viinin ja myy sen hyvällä voitolla jälleenmyyjille. Sitten hän tuhlaa voitot ostamalla pulloja takaisin myyntihintaa kalliimmalla.

Cono Surin etiketeistä tutuilla pyörillä voi ajella viinitarhoilla

Toinen esimerkki viiniteollisuuden kasvupyrähdyksestä. Cono Surin lahjakas viinintekijä Matia Rios kertoi, että ennen vuotta 1999 ja Cono Surin aloittamaa Pinot-mullistusta chileläinen Pinot noir valmistettiin Cabernet sauvignonin reseptillä. Pinotin herkkää luonnetta ei ymmärretty. Se tarkoitti pyrkimystä maksimaaliseen uutokseen; tummaan väriin ja täyteläiseen suutuntumaan. Lopputuloksena syntyi viiniä, joka ei maistunut Pinot noirille, vaan enemmänkin sipulihillolle. Sittemmin Chile on oppinut valmistamaan lajiketta sen kaipaamalla kevyellä kosketuksella, mistä toimivat esimerkkeinä muun muassa Cono Surin mainio 20 Barrels Pinot noir sekä käsityönä alusta loppuun valmistettu Ocio. Se on suuntäyttävä, mutta ilmava, tarkkapiirteinen viini, joka leijailee paletin poikki jättäen jälkeensä hennon ikenien kiristelyn, mikä toimii katkerana muistutuksena siitä, että kulaus meni jo.

On huomattava, että vaikka jotkut edelleen valmistavat  ylikypsää, tummanpuhuvaa ja hillomaista Pinot noiria, oikein valmistetusta Pinotista on tullut ilmiö. Muutoksen nopeudesta kertoo se, että ennen Pinot valmistettiin kuin tuhti Cabernet, mutta nyt monet valmistavat myös Syrahin Pinotin nykytyylillä.

Kehitys näkyy selkeästi muun muassa Castillo de Molinan puhdaspiirteisissä ja kulauteltavissa pinot noireissa, jotka ovat niittäneet suosiota myös Suomessa. Lämpimästä Curicosta ponnistavaa Molinaa mielenkiintoisempi tuottaja on kuitenkin Maycas Del Limari, joka on osa Concha y Toron kaikkialle rönsyilevää pörssiyritystä. Kyseessä on premium-laatuun keskittynyt viinitila, joka tuottaa vuosittain vain 20.000 laatikollista viiniä.

Vina San Pedron jättitarhan rypäleet kasvavat uskomattomassa paikassa

Paikallistin neljä muutosvoimaa, jotka muovaavat Chilen viiniteollisuutta tällä hetkellä ja tekevät Chilestä viinihullulle mielenkiintoisen maan. Maycas del Limarissa kiteytyvät ne kaikki, joten esittelen ne heidän kauttaan.

1. Sadonkorjuun aikaistuminen

Viinintekijä Marcelo Papan mukaan Maycasin tyyli on kehittynyt Limarin alueen mukana, mikä on johtanut Limarin tunnistettavan tyylin syntyyn. Vuonna 2007 Maycasin viinit edustivat kypsempää tyyliä, mutta samaa ei voi sanoa vuosikerrasta 2013. Chardonnay kerättiin aiemmin maaliskuun ensimmäisellä viikolla, mutta nyt helmikuun puolessa välissä. Sanon asian vielä selvemmin: kyse on sadonkorjuun aikaistamisesta kolmella viikolla muutamassa vuodessa. Tällä on luonnollisesti melko radikaaleja vaikutuksia viinien tyyliin. Se tarkoittaa raikkautta sekä runsaampaa, kirkkaampana soivaa hapokkuutta ja hillitympää, vähemmän kypsää hedelmää. Toisin sanoen rakenteen lisäämistä hedelmän kustannuksella, mikä tarkoittaa Chilen tapauksessa tasapainon löytymistä tai vielä selvemmin sanottuna, parempaa viiniä. On melko kuvaavaa, että Maycasin Sumaq Chardonnay 2013 on lähempänä tuorepuristetun limetin makumaailmaa kuin trooppista hedelmäisyyttä, mutta keikkuu kielellä silti sekä jäntevänä että tarkkapiirteisenä.

Maycas del Limarin Sumaq Pinot noir 2013 on heleä ja hapokas Pinot noir, jonka hinta olisi monopolivalikoimassa ilmeisesti naurettavat 11 euroa. Näin hyvää pinotia ei saa oman rajallisen kokemukseni perusteella kympillä oikein mistään. Ranskalainen Pinot on lähtökohtaisesti arvokkaampi burgundissa, Alsacessa sekä Loiressa, kalifornialainen Pinot tuohon hintaan soppamaista ja uusiseelantilainen toisinaan greippimäistä, mistä tulee mieleen steroideja napsinut saksalainen Spätburgunder, jota ei sitäkään löydä Suomen ilmastossa kymmenellä eurolla.

2. Tammenkäytön vähentäminen

Muistan maistaneeni Maycas del Limarin aiempia vuosikertoja kotimaan kamaralla ja havainneeni etenkin Chardonnayt laadukkaiksi viineiksi. Kynnyskysymykseksi muodostui trooppisuuden kanssa flirttailleen hedelmän lisäksi tammenkäyttö, joka veti maton laadukkaiden viinien alta. Tilanne on muuttunut, sillä tammen makua ei enää pidetä itseisarvoisena osana makumaailmaa. Chile on siirtynyt viininvalmistuksessaan pykälän verran kohti Vanhaa maailmaa, mikä on mielestäni oikea suunta. Maycasin kalleimmissa viineissä tammi maistuu edelleen, mikä on yleinen ongelma kehittyvillä viinialueilla. Muutoksen suunta herättää silti minussa orastavaa riemua, etenkin tietäen, että pian markkinoille tupsahtava vuosikerta 2013 oli Limarissa tavanomaistakin viileämpi.

Vikin uudenkarheat viininvalmistusfasiliteetit tekevät vaikutuksen vaudetehtuurillaan

3. Lajikkeiden istuttaminen niille sopiville paikkoihin

2000-luvun alussa Chilen köynnökset istutettiin lähinnä markkinavetoisesti: jos kuluttajat olivat janoisia Pinot noirille, sitä istutettiin paikkoihin, joissa oli vain hetkeä aiemmin kasvanut Merlotia. Lopputulokset on helppo arvata. Valtameren viilentämän Limarin maaperä on kalkkipitoinen, sää muuta Chileä pilvisempi etenkin aamuisin ja ilmasto niin viileä, ettei Merlot kypsy siellä. Maycas kasvattaa alueella vain Chardonnayta, Pinot noiria ja hieman Syrahia (joka ei tuota mielestäni yhtä innostavia tuloksia kuin kaksi edellistä). Suunta on silti selvä: markkinavetoisesta valintatavasta laatulähtöiseen ja lajikevetoiseen.

4. Uusien viinialueiden löytäminen

Valtaosa Chilen viinistä kasvaa maan keskiosan tasangoilla, joilla rypäleet kypsyvät käytännössä ongelmitta vuodesta toiseen. Viljelyn helppous ei useimmiten käänny juojan nautinnoksi, sillä lievän stressin pauloissa ponnisteleva köynnös tuottaa laadukkaampia lopputuloksia kuin holhoamisen laitostama serkkunsa. Laatua metsästävät tuottajat ovat toki huomanneet tämän jo pitkän aikaa sitten ja alkaneet kartoittamaan uusia viljelyalueita. Me saamme nauttia tänään lopputuloksista. Yhteistä uusille alueille on niiden viileys, mikä tarkoittaa Chilen tapauksessa siirtymistä lähemmäksi valtamerta tai vaihtoehtoisesti korkeammalle meren pinnasta, käytännössä useimmiten Andien vuoriston juurelle.

Montesilla on mielenkiintoinen sarja eri puolilta Chileä tulevia pienen skaalan viinejä, joita yhdistää Outer limits –nimike. Kyse on osittain kokeellisesta uusien huippualueiden löytämisestä. D.O. Zapallarin alueella tuotettua Sauvignon blanc teki vaikutuksen. Siinä missä hittialue Leydan Sauvignon blanc maistuu ja tuoksuu samankaltaiselta kuin Uuden Seelannin Marlboroughin viinit, Zapallarin Sauvignon blanc on kalkkinen, piukea, hillitty ja pitkääkin pidempi. Se muistuttaa itseasiassa Sancerren parhaimmistoa ja tuntuu ilmentävän maaperäänsä, siinä missä Leydan alueella tuotettu Sauvignon blanc perustuu lähinnä lajikkeelle tyypilliseen primäärihedelmään.

Uusien alueiden kategoriassa on mainittava on myös norjalaisen pörssikeinottelijan tyhjästä rakennuttama Vik, joka hakee kunnianhimossa vertaansa. Millahaussa sijaitsevat liki neljän sadan hehtaarin ensimmäiset tarhat istutettiin vuonnav vasta 2007. Vikin vaatimaton päämäärä on tuottaa maailman parasta viiniä. Bordeauxin suuntaan nyökkäävä punaviini onnistuukin siinä missä monet chileläiset ikoniviinit eivät: se on kaikessa mahtailevuudessaan tasapainoinen super premium -viini. Jään odottamaan miten amerikkalainen lehdistö ottaa sadan euron hintalapulla varustetun viinin vastaan, jahka se lanseerataan heille myöhemmin Vikin tarkkaan suunnitellun strategian mukaisesti.

Chilestä ei kannata vuonna 2014 kirjoittaa mainitsematta MOVIa, itsenäisistä pientuottajista koostuvaa järjestöä, joka kerää par aikaa paljon huomiota kansainvälisessä keskustelussa. Unohda keinokastelu, suuret satomäärät tai massoja miellyttävä makumaailma. MOVI vastaa 0.05%:a Chilen viinien viennistä, mutta toimii kiehtovana kurkistusreikänä sille, mitä chileläinen viini voi myös olla. Liikkeen saama huomio on ymmärrettävä, sillä juuri MOVIn kaltaista ruohonjuuriliikehdintää Chile kaipaa uudistuakseen myös kaupallisella tasolla.

Chilen viiniskenen tunnelma on omalaatuinen yhdistelmä valtavaa mittakaavaa ja poikkeuksellista maanläheisyyttä. Viinintekijät puhuvat asioista ihailtavan suoraan toimittajalle.

Neljän muutosvoiman kourissa Chilestä tullaan näkemään tulevaisuudessa yhä enemmän mielenkiintoista viiniä, joka elähdyttää myös vaativampaa viininlipittelijää. Kyseessä ei silti ole taikasauva, jonka heilautus voi tehdä vaatimattomasta viinistä mielenkiintoista. Siinä missä sadonkorjuuta voi aikaistaa, tammenkäyttöä parantaa, lajikkeita istuttaa niille sopiviin paikkoihin ja uusia alueita löytää, kaikkein tärkeimpään asiaan niillä ei ole vaikutusta. Jos köynnökset kasvavat maaperällä, jolla ei ole rahkeita kantaa mielenkiintoista hedelmää, lopputulos on vaillinainen.

On perusteltua kysyä, tarvitseeko Chilen tulevaisuudessa valmistaa yhtä paljon viiniä kuin tänään? Kukaties viidentoista vuoden päästä eräillä nykyisillä palstoilla kasvaa viiniköynnösten sijasta peruna, eikä kukkaan puhjenneiden laatualueiden tyyleistä innostunut viinimaailma enää muista aikaa, jolloin Chile tunnettiin lähinnä edullisista viineistä?

Chile ei ole vielä valmis ja se on hyvä asia. Se ei ole kehittynyt kypsäksi, vaan hakee yhä muotoaan. Eräs asia on selvä: chileläiset viinintuottajat eivät aio jäädä historiankirjoihin massaviinintuottajina. Siihen heillä on aivan liikaa lahjakkuutta, kunnianhimoa ja luonnon suomia mahdollisuuksia. Tämän vuoksi Chilen sijaintia massaviinin ja laatuviinin rajapinnalla ei ole tarvetta alleviivata permanent-tussilla, sillä keskeneräisyys tarkoittaa Chilen tapauksessa ennen kaikkea kartoittamattomia ja käyttämättömiä mahdollisuuksia, joilla tulee olemaan perusteellisia vaikutuksia viinien laatuun. Jos nykyisyys katsotaan parhaaksi ennusteeksi tulevalle, Chilen viinien tilanne näyttää valoisalta.

Lentokentän kuulutuksesta päätellen minun on aika hyvästellä Chilen talvi ja suunnata takaisin kesäiseen Eurooppaan. Kuten tämä yhtenä ryöpytyksenä syntynyt artikkeli omalta osaltaan osoittaa, olen matkan varrella paitsi inspiroitunut, myös imenyt itseeni hieman ymmärrystä ja pureskellut tuota tietoa uuteen muotoon. Sain Chileltä ajatuksilleni itseasiassa enemmän virikkeitä kuin osasin odottaa tässä kohden viinikirjoittajan taipalettani, mikä ilahduttaa minua mittaansa enemmän. Tulen seuraamaan Chilen kehitystä jatkossa tarkalla silmällä, toiselta puolelta maapalloa, uudenlaisen innostuksen siivittämänä.

Click this for an English version of the article

Trimbachia ja poronsydäntä

Anne Heydt-Trimbach vieraili Suomessa tovi sitten ja kysyi ehdinkö näkemään. Vedimme illallisen Haviksessa ja huuhtelimme sapuskat Trimbachin viineillä, joita löytyy ravintolan valikoimista useampia kappaleita. Listalta löytyy myös poronsydäntä, jota päätin testata tekolappalaisena. Ala-asteen verilättykokemukset eivät toistuneet: sydän osoittautui varsin tiiviiksi ja maukkaaksi raaka-aineeksi. Onnistuin houkuttelemaan Annen maistamaan Petteri Punakuonon sydäntä, joten en suorittanut rötöstäni ilman rikostoveria.

Trimbach tekee viininsä perinteisen tyylin mukaisesti rutikuiviksi. Kysymys siitä, tulisiko pullojen etiketteihin merkitä viinin makeusaste on heille kinkkinen, vaikka informaatio olisikin pullojen parissa pyörivälle kuluttajalle hyödyllinen. Trimbachien mielestä Alsacen viinin kuuluu olla kuivaa (jälkkärityylit pois lukien) ja olisi suotavaa, että tuottajat ratkaisisivat dilemman hillitsemällä sokerikeekoiluansa ja palaamalla ruotuun. Ellen aivan erehdy, myös Hugelilla ajatellaan asiasta samoin.

Trimbachin Cuvée Frédéric Emile 2004 on suitsuttamisen väärti. Kyseessä on tarkkapiirteinen ja tyylikäs Riesling, jonka kahdeksan gramman hapot tasapainottavat kypsän hedelmäisyyden; suussa runsas hapokkuus maastoutuu kokonaisuuteen ja tuottaa varsin fokusoituneen ja moni-ilmeisen lopputuloksen. Hain jokunen kuukausi sitten kaappiini myös muutaman Trimbachin Riesling Réserven. Availen niitä silloin tällöin ja tarkkailen millä tavalla viini kehittyy. Harva viinityyli pärjää herkullisuusmittelöissä kypsään ikään ehtineelle Rieslingille.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Grüner-yliannostus ja Born Digital wine awards

Istun tällä hetkellä wieniläisessä kuppilassa. Edessäni on lautasen reunat ylittävä wienerschnitzel. Kirjoitan, koska nukuin aamulla pommiin, enkä ehtinyt bussiin, joka olisi kuskannut minut Wienviertaliin poimimaan rypäleitä. Käy se näinkin. Poimikoon joku muu rypäleet.

Maisteltuani pari päivää Itävallan viinejä sarjatulella, huomaan syttyväni niistä aikaisempaa enemmän. Etenkin Blaufränkishia ja Zweigeltia yhdistelevät punaviinit ovat kolisseet. Pannobilen tuottajat, kuten Heinrich ja Preisinger, tekevät todella hyvää viiniä. Käyn parin päivän päästä pyörähtämässä Heinrichilla, joten luvassa on juttua aiheen tiimoilta joko Viinipirussa tai ViiniTV:n puolella.

Mitä tulee Itävallan kuningasrypäleeseen, Grüner veltlineriin, sen kanssa en ole vieläkään täysin sinut. Olen maistanut kuluneina päivinä liian monta Grüneria, jonka tuoksussa on hiivainen aromi, joka muistuttaa valkohomejuustoa. Samoin lasiini on päätynyt täyteläisiä Grünereita, joiden hapokkuus on tuntunut siinä määrin päälleliimatulta, että hetken on voinut kuvitella juovansa hiilihapollista kukkavettä.

Parhaimmillaan Grüner on puhdaspiirteinen, raikas ja aromeiltaan hillitty. Jos lasiin sattuu hyvä Grüner, ei tarvitse ihmetellä miksi 30 % Itävaltaan istutetuista köynnöksistä on Grüneria. Jos haluat testata pidätkö Grünerista, kipaise Alkosta Meinklangin pullo. Se on hintaansa nähden löytö. Käyn tiistaina tai keskiviikkona (en ole kartalla ohjelmasta, tiedän vain että tiloja on monta) moikkaamassa viineistä vastaavaa Verneriä. Katsotaan jos saisin räpsäistyä kuvan kellarin betoniastioista, jotka muistuttavat erehdyttävästi dinosauruksen munia.

Se Grünerista, syy postin kirjoittamiselle on toinen. Tänään päättyvän EWBC:n taustapirut, Catavinon Gabriella ja Ryan, julkistivat konfertenssissa uuden hankken, joka kantaa nimeä Born Digital. Kyseessä on digitaalisen viinijournalismin vuosittain jaettava palkinto, joka on ensimmäinen laatuaan. Tuomaristossa istuu muun muassa Jancis Robinson ja kilpailuun voi ottaa osaa kuka tahansa, joka julkaisee tekstejään netissä. Muita rajoituksia ei ole: osallistuja voi olla journalisti tai bloggaaja ja mistä tahansa puolelta palloa, millä tahansa kielellä. Juttua aiheesta löytyy muun muassa Jim Buddin blogista, EWBC:n osanottaja hänkin. Eilen paljastettiin myös missä seuraava Euroopan viinibloggarien konferenssi pidetään. 2011 pääkallopaikkana toimii italialainen kuplivistaan tunnettu Franciacorta.

Jos haluat seurata Twitterissä, mitä EWBC:n ympärillä puhutaan, pistä hakuun #EWBC. Samalla voit ihmetellä Sirénin Ilkan lukemattomia päivityksiä, joissa ei ole tolkun häivää.

Kohti Itävaltaa, mars

Huomenna Viinipiru suuntaa Wieniin, jossa starttaa järjestyksessään kolmas EWBC, johon otan osaa keltanokkana. Paikalle odotetaan bloggareita, viinintuottajia ja alan huseeraajia parin sadan kappaleen laumassa. Tapahtuman agenda sisältää kaksi tiiviiksi pakattua päivää luentoja Interwebin ihmeellisestä maailmasta (ja kaksi iltaa viinin kippaamista) unohtamatta eksursiota Weinvierteliin, jossa käyn nyppimässä maltillisen osuuteni maan Grüner veltliner-tuotannosta, jotta ensimmäinen EWBC-viini saadaan toteutettua.

Schloss Schoenbrunnina tunnettu vanha rotisko toimii EWBC:n pääkallopaikkana

Konfrenssin kaatuessa lopulta omaan mahdottomuuteensa ja tuoreen viikon startatessa, hinautan itseni ja matkatavarani Muhr Van Niepoortille, joka on portviineistä tunnetumman portugalilaistalon syrjähyppy Itävallassa. Siellä tallon rypäleitä varpaillani pari päivää tai kunnes minut heitetään ulos kelvottomana työntekijänä.

Sen jälkeen kalenteriin on polttomerkitty kaksi päivää ja kymmenen viinitilaa sisältävä tappotahtinen ohjelma Austrian Wine Marketing Boardin vieraana. Siksakkia ympäri maata. Luvassa siis epämääräisiä päivityksiä tien päältä, sivuhuomioita ja asiattomuuksia. Toivon mukaan miellyttävästä rutistuksesta jää käteen astetta tuoreempaa näkökulmaa viiniin, uusia ystäviä ja jotain viinilöytöjä…

Vuoden takaisin Itävalta-reissun kirvoittamia pohdintoja voi lukea tästä ja tästä ja tästä.

Etelä-Afrikasta pamahtaa

Söin ja join itseni pulleaksi Fondbergin järkkäämällä winemaker dinnerillä ravintola Olossa, joka muuttui illan ajaksi viinifriikkien kujanjuoksuksi ähkyä vastaan Bellinghamin Niel Groenewaldin johtaessa puheita. Jos haluat tietää mitä mieltä Niel on Etelä-Afrikalle lätkäistystä Uuden maailman leimasta, väijy miehen haastattelu ViiniTV:ltä tulevien viikkojen aikana.

Pari irrallista huomiota. Ensinnäkin Olo on hyvä ravintola. Ruoka koostuu puhtaista mauista, vaikka komponentteja olisi lautasella toista kymmentä. Toiseksi, poikkeus vahvistaa säännön ja tällä kertaa ennakäsitykseni vahvistuivat törmätessään todellisuuteen sen sijaan että olisivat muuttuneet muotoaan. Eivät ruoan suhteen, vaan laseihin kaadetun viinin suhteen.

 

Food porn by Olo

 

Olen fanittanut kuluneen vuoden aikana Bellinghamin Bernard Seriesin Grenache white – Viognieria ja Chenin Blancia joka lävessä, Viinipiru-blogissa ja ViiniTV:ssä. Uskon, että Rhônen valkoisilla lajikkeilla ja Loiren Chenin blancilla on edessään loistava tulevaisuus Etelä-Afrikassa, jos vain useammat uskaltavat seurata Nielin jalanjäljissä ja lopettaa suht geneeristen Pinot noirin, Merlotin ja Shirazin istuttamisen. Mitä tulee Bernard seriesin Grenache white-Viognieriin, se on nähdäkseni hintaluokkansa kovin kokelas Alkon valkkarivalikoimassa. Kyseessä on älyttömän onnistunu viini.

Mutta Bellinghamin punaiset… Ne olivat taitavasti tehtyjä, mutta liki järjestäen pehmeitä, painavia ja tammessa uitettuja. Pinotage tuoksui kermakaramellilta, eikä Syrahiksi nimettyä punkkua olisi tunnistanut Syrahiksi, ellei niin olisi lukenut etiketistä. Tässä kohtaa vanha kunnon Shiraz olisi ollut parempi nimitys.

Teknisesti virheettöminä ja hyvin valmistettuina punkut edustivat tyyliä, josta en juurikaan syty. Vaikka lautasella oli tuhdeilla mauilla siunattua peuraa, suussa maistui viimeisenä lankku. Sen sijaan pienen tuotannon Triple M punaviini, (jonka viinintekijä teki, koska mourvedrelle piti keksiä jotain käyttöä), iski kaavaan poikkeuksen. Viinin tanniineissa oli sitä karheaa kuivuutta ja napakkuutta, josta Piru syttyy tuhdimmassa viinissä.

 

Kuohuva Chenin blanc. Ei lisättyä hiivaa tai sokeria

 

On mielenkiintoista huomata, että sama huipulla keikkuva viinintekijä voi tehdä valkkareita, joista pidän älyttömästi ja punkkuja, joista en liiemmin piittaa. Valkoviinit ovat kokeilevia, uskaliaita ja jänteviä ilman tammea, punaiset enemmän sitä ennalta-arvattavaa Etelä-Afrikkaa, jota kuluttajan odotetaan haluavan. Kukaties punaviinien myynnillä mahdollistetaan rohkeammat valkoviinikokeilut?

Oli miten oli, Niel Groenewald on kekseliäs mies, joka puskee Etelä-Afrikan viiniskeneä uusille urille. Toivottavasti herra saa jatkossakin tehdä kuohuvan Chenin blancin kaltaisia kokeiluja ja toivottavasti Cheninin menestys kilpailuissa ympäri pallon saa muutkin afrikkalaiset innostumaan Savennières-tyylisestä täyteläisestä Cheninista ja lopuksi sormet ristiin, että niitä nähdään monopolin hyllyillä jatkossakin.

Domaine Didier Dagueneau

Piipahdin Vin Naturen ja Fine Wine Finlandin Terroir-tapahtumassa maistelemassa nipun viinejä. Kiinnostavin paketti oli Domaine Didier Dagueneaun viinien maisteleminen peräkkäisiltä vuosilta. Moni varmasti jakaa mielipiteen, että vuosikertojen peräkanaa maistelu on kivaa puuhaa, johon kuitenkin pääsee heittäytymään viiniharrastuksessa valitettavan harvoin.

Erehdyttävästi Grateful Deadin laulajalta näyttänyt Didier Dagueneau kuoli kaksi vuotta sitten lento-onnettomuudessa, minkä seurauksena viinintekovastuu tipahti parikymppisen pojan harteille, joka on tarttunut härkää sarvista.

Isän vaihtuminen poikaan ei maistunut lasissa. Blanc Fumé de Pouilly 2008 edusti ensimmäistä vuosikertaa, jonka valmistamisesta Benjamin vastasi ilman isänsä apua. Viini oli vielä nuori ja hyötyy vuoden parin odottelusta, mutta oli jo nyt puhtaudessaan hieno.

Vuosikertaerot näyttelevät selkeää roolia tilan viineissä. Siinä missä Blanc Fumé de Pouilly 2007 oli tyylillisesti tyypillisempi pläjäys, hillityn aromaattinen, mineraalinen, fokusoitunut ja pitkä, tarjosi 2006 pohjalla polkevan yrttisyyden lisäksi kypsyyttä trooppisten makujen muodossa. Yllättävintä oli viinin tasapainoisuus, jota litsiin taittavat maut eivät horjuttaneet, vaikka happoja oli tarjolla edeltävää vuosikertaa maltillisemmin.

Tässä kohden on todettava kuvailevan kielen rajallisuus ja tehtävä selväksi eräs seikka. Mielikuvat Uuden Seelannin Marlboroughin tyylisestä äyräiden yli läikkyvästä aromaattisuudesta, alleviivaavatusta hedelmäisyydestä ja öljyisestä viskositeetista kannattaa unohtaa: viinit ovat ennenkaikkea freesejä.

Vuosikerta 2005 oli rutkasti kehittyneempi kuin edeltäjänsä ja samalla osoitus siitä, kuinka mielenkiintoisesti Sauvignon blanc ikääntyy, jos se on tehty hyvin. Yrttinen, pinkeä ja kompleksi viini oli todennäköisisti moniulotteisin Sauvignon blanc, jota olen kuuna päivänä maistanut.

Dagueneaun viinit osoittautuivat siinä määrin maukkaiksi, että jopa Sauvignon blanc -jarrumiehen tarpeetonta virkaa toimittava Viinipiru huomasi saavansa niistä pieniä selkäpiin väristyksiä. Moista sattuu harvakseltaan.

Lopuksi pari hajamietettä. Jos aprikoin kuluneina kuukausina vastaan tulleita Sauvignon blanceja (hyviä on sattunut kohdalle jostain syystä useita), parhaimpia ovat olleet Dagueneaun pullotteet, viereisen Sancerren Pascal Gittonit sekä Julicherin Sauvignon blancit Uuden Seelannin pohjoissaarelta, missä Outi Jakovirta häärii viinintekijänä.

Kaikkia kolmea tilaa yhdistää eräs seikka: ne tuntuvat muokkaavan Sauvignon blancista kompleksisempaa ja aromaattisuudeltaan hillitympää (lue parempaa) tyyliä. Kahden kissan hiekkalaatikkoyllätyksiä säännöllisesti siivoavana olen valitusta kurssista iloinen. Miksi? Koska Sauvignon blancin ei ole tarkoitus olla karrikatyyri itsestään.

Kulautettu: Triade Bianco della Campania 9,99€

Italian Campaniasta tulee tätä nykyä rutkasti mielenkiintoisia valkkareita. Tällä kertaa ruuvipenkissä on tuliperäiseltä maalta ponnistava Triade, joka koostuu paikallisista rypäleylpeyksistä: Fianosta, Grecosta ja Falanghinasta, joista tehtyjä viinejä Ikuisen kaupungin keisarit perimätiedon mukaan kulauttelivat ennen kuin Vesuvius teki tienoille temput. Hiivasakan kanssa kypstytetty valkkari tuo kaivattua lisäpotkua monopolin valikoimaan.

Triaden tuoksussa on greippiä, päärynää, yrttisyyttä, hentoa tammisuutta ja mineraalisuutta. Maku on suuntäyttävä, mutta napakka ilman tammista tukkoisuutta. Hapokkuutta on tarjolla täyslaidallinen, mutta se ei ole laadultaan terävää, vaan jäntevää ja integroitunutta. Kyseessä on antava ja raikas valkoviini, joka kannattaa juoda muutama aste lämpimämpänä, kuin viinikaanonin sumputtama intuitio olettaisi. Mainio ostos tähän hintaan.