Muutama kuukausi sitten kohdalle osunut perheenlisäys on tarjonnut minulle näköalapaikan maisemiin, joista minulla ei ollut aiemmin hajuakaan. Kumma maailma. Sen alleviivaamiseksi tämä blogiposti alkaa mammapalstatyylisellä purkautumisella, mutta päätyy mutkien kautta lopulta italialaiseen viiniin, joten yritä kestää mukana.
Ensin päivän truismi: ravintolakulttuurit, toisin sanoen tavat, joilla ravintoloita käytetään, eroavat. Siinä missä itävaltalaiset taluttavat Fifit ravintolaan ja valitsevat niille annokset omilta ruokalistoilta, tupataan Italiassa olemaan kohtuullisen lapsirakkaita: trattorian omistaja huudahtaa ’bambino!’ kohdatessaan alta metrin mittaisen asiakkaan ja pyrkii samalla antamaan tälle mahdollisimman monta märkää pusua ennen kuin raivostunut vanhempi ehtii väliin. Mistä päästäänkin aasin sillan kautta Helsinkiin ja yksittäiseen tapaukseen.
Vietin taannoin pari yötä Klaus K. -hotellissa, koska päätin olla nukkumatta muuttolaatikoiden keskellä kosteusvaurion vaivaamassa kämpässäni. Sunnuntaiehtoon käydessä kahdeksaa, huomasin olevani nälkäinen. Koska jälkikasvu veteli jo sikeitä, suuntasin alakerran Toscanini-ravintolaan muksu vaunuissa.
Kysyessäni ravintolasta pöytää, sain yllättävän vastauksen: ”Ei valitettavasti vaunujen kanssa. Päällikön määräys”. Olin yllättynyt. Kukaties olisin ollut vähemmän yllättynyt, jos en olisi juuri edeltävänä iltana syönyt Toscaninissa vaunujen kanssa tai jos paikka ei olisi ollut puolityhjä tai jos en olisi ollut hotellissa asukkaana. En lähde arvailemaan erikoisen käytännön vaikuttimia tässä kohden, mutta totean että Toscanini on paikoitellen ahdas ravintola ja annan sitten puheenvuoron määräysten laatijalle.
Tarjoilija näytti kiusaantuneelta välittäessään uutisen. Hän pyysi puhumaan päällikön kanssa. Tämä vastasi tiedusteluuni toteamalla ykskantaan, että syöminen kyllä onnistuisi, mutta vaunut eivät tule saliin. Ne sopisi jättää ulos. Kyseessä oli mielenkiintoinen ehdotus, jossa olisi saattanut olla hyviäkin puolia: jälkikasvun dumppaaminen vilkkaan kadun varteen yksin rattaissa saattaisi vapauttaa vaipparumbasta, kukaties jopa varhaisista herätyksistä. Joku ystävällinen ohikulkija voisi kärrätä vaunut mukaansa sillä aikaa kun söisimme. Vilkaisin vaimoani ja luin hänen tyrmistyneestä ilmeestään, ettei hän ollut valmis sallimaan lapselle nopeutettua itsenäistymistä.
”Meille on tärkeintä, että henkilökunta mahtuu liikkumaan”, päällikkö totesi, mikä on sinänsä järkevä ajatus, joskin on epävarmaa, onko kyseessä ravintolaliiketoiminnan tärkein asia, vaiko ei. Joka tapauksessa, olin kotvan verran epävarma, olinko tuonut paikalle ketterien vaunujen sijasta enemmän tilaa vievän panssarivaunun. Ehdotin tilavaa pöytää oven vieressä, johon olisimme mahtuneet vaunujen kanssa siten, että liikkumatilaa olisi jäänyt yli puoli metriä, mutta ehdotukseni ei saanut vastakaikua. Tilaa olisi edelleen liian vähän. Kävi ilmi, ettei minkään pöydän siirtäminen myöskään tullut kyseeseen.
Ilmeisesti päällikkö olisi mielummin nähnyt meidän vaihtavan ravintolaa, kuin siirtänyt tyhjää pöytää puolella metrillä, ja mikä pahinta, siivouttanut kerran kauniisti asetellut veitset, haarukat ja lasit maksamattoman asiakaan vuoksi, joka kaiken lisäksi nukkui.
Tovin jutustelun päätteeksi ongelmaan löytyi tyydyttävä ratkaisu. Vauva roudattiin vaunuineen Toscaninin tiskin edustalle parin metrin päähän pöydästä, tunnelmasta päätellen pitkin hampain, mutta mikä hienointa, ilman että henkilökunta menetti kasvojaan tai joutui pyörtämään kantaansa. Minä sen sijaan tunsin itseni typeräksi ja ennen kaikkea hankalaksi asiakkaaksi, joka oli juuri vängännyt salin puolelle epäasiakkaan, joka ei edes tilannut viiniä.
Halusin jakaa pikkutarinan kanssanne, jotta voitte kokeneempina kertoa, tapaako tällaista joustavuutta useastikin? Kukaties kyseessä on keskiluokkaisen mikromakaronilaatikkokulttuurin oire, missä ravintoloissa syöminen nostetaan jalustalle, minkä seurauksena ilmapiiri on outo. Mietittyäni asiaa, minun on vaikea uskoa että omaperäisellä linjauksella olisi ylemmän johdon tai omistajien siunaus, mutta mene ja tiedä.
Mutta sitten italialaiseen viiniin, kuten lupasin. Tilasin pastani kanssa lasillisen Rosso di Montalcinoa La Poderinalta vuodelta 2007, ajalta ennen Brunellogatena tunnettua skandaalia. Jos et vielä tiedä mistä oli kyse, tsekkaa aiempi postini. Viini oli mielenkiintoinen, koska en ole kuuna päivänä maistanut alueen vinoa, jossa skandaalin ytimessä ollut Sangiovesen jatkaminen täyteläisimmillä viineillä olisi ollut ilmeisempää ja alleviivatumpaa.
Kulauttelin viiniä ihmetellen, milloin pikku-brunellosta oli tullut isoveljeään täyteläisempää, väriltään sinimustaa ja aromeiltaan aavistuksen rusinaista? Poissa olivat Sangiovesen pirteä punaisuus, napakat tanniinit ja freesi aromimaailma. Viini oli maultaan supertoskana-tyylinen ja suht herkullinen, joten ymmärrän miksi se on otettu ravintolan listalle. Se huuhteli fagottini-pastani onnistuneesti, ja tarjosi hupia mittaansa enemmän, vaikka en saanutkaan sellaista viiniä, mitä luulin tilaavani. Jos siis haluat maistaa miltä käpälöity Rosso di Montalcino maistuu, suuntaa Toscaniniin. Jätä lapset kuitenkin kotiin.
Viinipiru - Arto Koskelon blogi nautiskelusta 