Yksi ylitse muiden

Olen kuluneen kuukauden aikana maistellut ja arvioinut kymmeniä Chilen ja Argentiinan viinejä, mikä lienee määrällisesti viisi kertaa enemmän kuin edeltävinä parina vuotena yhteensä. Totuuden nimissä puolisokkona toteutettu maistelu kävi hetkittäin työlääksi, etenkin kymmenennen samankaltaisen Chardonnayn tasting-notea rustatessa. Toisaalta edukkaiden lattariviinien läpikahlaaminen on ollut mielenkiintoinen kokemus, joka on toiminut tilaisuutena kohdata omat ennakkoluulonsa.

Puolisokkomaistannan tulokset ovat osittain ennakoidun kaltaiset, mutta paikoitellen yllättävät. Kukaan tuskin hämmästelee, jos sanon, että latinalaisessa maailmankolkassa 6-12 euron väliin mahtuu monenlaista vipeltäjää, eivätkä kaikki viinit ole teknisesti sillä tasolla, jolla tuottajat kernaasti mainostavat niiden olevan. Samaan hengen vetoon totean, ettei uuden maailman hinta-laatu-suhde ole läheskään aina keskimääräistä parempi. Eräät viinit ovat siinä määrin kelvottomia, että pidän niitä huonoina ostoksina. Onneksi joukkoon mahtui myös iloisia yllätyksiä.

Yksi myönteisesti yllättänyt oli kaikkien itseään kunnioittavien viiniharrastajien parjaama Gato Negro, joka ei mielestäni ansaitse mainettaan eräänä Alkon valikoiman hävyttömimpänä roskaviinien valmistajana (enpä olisi uskonut kirjoittavani postia, jossa ei morkata Gato Negroa). Ei etenkään, koska eräät tuottajat myyvät liki kympin hintaan saman tyylisuunnan viinejä, jotka häviävät teknisesti esimerkiksi Mustan Kissan Merlotille, joka oli suoraviivainen, mutta lipiteltävä viini. Toisaalta maisteluissa saattoi käydä vain hyvä tuuri; parin kuukauden päästä hyllyillä oleva erä voi maistua erilaiselta, kiitos huikeiden valmistusmäärien. Musta Kissa ei kuitenkaan ole otsikon lupaama ylisuoriutuja, vaan enemmänkin yllättävän keskinkertainen esitys halvan hintaluokan viiniksi.

Puolisokkomaistannan selkein ylisuoriutuja oli Argentiinan Graffigna, joka osoittautui jonkinlaiseksi tasting-tähdeksi. Graffignan valmistamat viinit saivat osakseen ViiniTV:n suosituksen Malbecin ja Chardonnayn kohdalla, eri päivinä ja puolisokkona. Myös tuottajan Cabernet sauvignon erottui hintaluokassaan edukseen tervaan taittavine vivahteineen, vaikkei yhtä onnistunut esitys olekaan. Graffignan taakse jäivät Tarapaca, Santa Digna, Nieto, Cono Sur, Casillero del Diablo ja monet muut.

Miltä Graffignan viinit sitten maistuvat? Ne ovat Etelä-Amerikassa yleiselle kuluttajaystävälliselle tyylille uskollisia: pyöreitä ja täynnä hedelmää, helposti lähestyttäviä ja runsaita, mutta eivät latteita tai hapottomia. Tällaisesta tyylistä joko pitää tai sitten ei. Itse huomaan sietäväni sitä todellisuudessa paremmin kuin olin itselleni uskotellut. Nämä lattariviinit eivät ole käytössäni ruokaviinejä, mutta täyttävät tehtävänsä illanistujaisissa, joissa palan painike on hyvään seuraan verrattuna sivuseikka. Kaiken kaikkiaan havaintoni oli, etteivät Chilen ja Argentiinan alle kympin punaviinit ole niin geneerisiä, kuin usein kuulee väitettävän.

Haastattelussa Viini TV:n Ilkka

Ilkka Sirén osaa muun muassa levittää sormenpäänsä.

Moi Ilkka. Tässä haastattelussa esitetään johdattelevia kysymyksiä. Joko sieppaa, että suostuit?

– Pikkuhiljaa.

Juonnat Viini TV:tä, mutta mikä ihme saa nuoren miehen keskittymään viiniskeneen, joka tunnetaan lähinnä huonosti istuvista pikkutakeista?

– Mä vaan tykkään viinistä. Tulevaisuudensuunnitelmat lähti jo lukioaikoina lapasesta. Kipinä syttyi kierrellessäni Santa Catarinan viinitiloja Brasiliassa 17-vuotiaana. Tämän jälkeen hamstrasin kaikki mahdolliset viinikirjat ja -lehdet mitkä sain käsiini. Opettelin rypälelaijkkeet ulkoa, ja luulin olevani jonkun sortin viiniguru. Jäin täysin koukkuun. Se tapahtui paljon ennen kuin olin kunnolla edes maistellut viinejä… Itse viinin lisäksi fanitan suuresti sen ympärillä pyörivää kulttuuria ja ihmisiä, ehkä se johtui osittain siitä.

Teit just tyhjäksi seuraavan kysymyksen, toivottavasti olet iloinen.

– Asteikolla 1-10, sanoisin että 8.

Kaupungilla liikkuu huhuja, että maailmaa syleilevä viiniharrastus on sulle vain keino häivyttää porvoolaisuutesi. Pitääkö paikkaansa?

– Päinvastoin. Kun tapaan maailmalla ihmisiä, kerron olevani porvoolainen. Joskus saatan tarkentaa että kyseinen kaupunki sijaitsee Suomessa, mutten aina.

Olet ollut valmistamassa viiniä eri paikoissa. Mitä ihmisten pitäisi mielestäsi äkätä, jotta kotimainen viiniskene jatkaisi kehitystä eikä lipsahtaisi ojasta allikkoon?

– Viini ei lorahda pulloon sormia napsauttamlla, se on pitkän duunin lopputulos, mutta se unohtuu toisinaan. Kannattaa mun mielestäni uhrata muutama ajatus sille, kuka viinin on tehnyt.

– Toinen asia on se, että viinin maistelu ei pitäis olla kuolemanvakavaa puuhaa. sen parrun voi suosiolla ottaa pois sieltä takapuolesta kun nautitaan viinejä. Jos viinintekijät tallustelee tiluksillaan likasissa shortseissa, släbärit jalassa ja jointti huulessa, niin miten se vaihtuu yhtäkkii Lacoste-paitoihin ja mielettömään pippelin venytykseen? Mie sanon: keskittykää kokonaiskuvaan, älkää leveilkö sillä, että osaatte ulkoo Bordöön chatööt.

Et edusta konservatiivista siipeä… Siitä tulikin mieleen, luetko esimerkiksi Decanter-lehteä? Näkymätön kravatti alkaa toisinaan kiristää kaulaa, kun luen sen mahtailevia, mutta puisevia kolumneja.

– Omistan kyllä puvun, joskaan en kravattia. En itseasiassa tilaa mitään viinilehteä. Luen kyllä, jos sellainen sattuu eteeni. Viinimaailman uusista tuulista saa parhaiten infoa, kun juttelee viini-ihmisten kanssa eri puolilta maailmaa.

Eli ei kirjoja joululahjaksi sulle. Raakalaismaisesta maustasi päästään klisheeseen: jos joutuisit autiolle saarelle, minkä viinin ottaisit mukaan?

– Magnum-pullon jotain TBA (trocken beeren auslese) -vinoo, koska sokeri = energiaa. Selviytyminen on tärkeää autiosaarella.

Sokerihampaan kolotus lienee vitsauksista pienin, kun kamppaillaan luontoa vastaan sen omilla aseilla, mutta kelpo valinta. Viimeinen kyssäri. Juoko viinimies koskaan kaljaa?

– Kyllä. kaksin käsin.

Uusi syy matkustaa Bordeauxiin: first growthit hanassa

St. Emilion on edelleen viehättävämpi kuin Riihimäki tai Kerava

Todetaan ensin ääneen ilmeinen: matkustaminen on mukavaa puuhaa. Etenkin, jos se liittyy jollain tapaa viinin tissutteluun. Viinimatkat eivät kuitenkaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista, kiitos runsaan autoilun ja etukäteen laadittujen aikataulujen. Hetkittäin liikutaan vaaran vyöhykkeelle.

Tiedätte mitä tarkoitan: ”Kai sitä nyt viidennen tilavierailun voi tunkea samaan päivään?”, ”Latourilta pyysivät saapumaan paikalle kello 7.30. Ei kai se ole liian aikaisin lomalla, vaikka matkaa on sata kilometriä?”, ”Onpa kauhea nälkä, mutta seuraavan vierailun alkuun on enää vartti, vedetäänkö tuosta patongit ja riidellään samalla?” ja ”Piteletköhän sitä karttaa oikein päin, kun näyttäisi hieman siltä, että vuokra-automme kulkisi Lafiten sijasta kohti Espanjan rajaa?”.

Ai sitä matkailun riemua, kun asiat menevät mönkään. Aikataulut feilaavat, kartat valehtelevat paikallisista puhumattakaan, kulkuvälineet temppuilevat ja pinna kiristyy. Mielenkiinto katoaa mielekkyyden mukana taivaan tuuliin. Viinimatkojen varjopuoli onkin niiden suorittamisen puolelle lipsahtava luonne, jossa tekemisen määrä kampittaa laadun, tahraa lomailun hektisyydellä, jyrää joutilaisuuden ja jättää jälkeensä riipivän tunteen siitä, että Haut-Brion vierailua osaa arvostaa myöhemmin, jos silloinkaan.

Taidokkaita ovat he, jotka lennähtävät St. Emilioniin viikonlopuksi, ja nautiskelevat lomansa istumalla kivikaupungin ravintoloissa, juoden hyvää viiniä vailla ylenpalttista kunnianhimoa, ottamatta askeltakaan kohti kiven heiton päässä vartovia kuuluisia tiloja, murehtimatta kellon viisareiden vääjäämättömästä liikkeestä tai elämän lyhyydestä. Istuvat vain ja nautiskelevat olemassaolosta.

Jos Bordeauxissa on ensimmäistä kertaa viininkiilu silmissään, haluaa todennäköisesti maistaa maailmankuuluja viinejä, kuten first growtheja, joita ei ole tarjolla pääkallopaikalla sen enempää kuin muuallakaan, kiitos globaalin kysynnän. Tämä selittää säntäilyn. Niihin on nimittäin tavannut päästä käsiksi vain kahdella tavalla: omistamalla niin paksun lompakon, että voi maksaa pullollisesta sellaisen hinnan, mitä ravintolat pyytävät, tai tekemällä tilavierailun. Tämän seurauksena logiikka on nurinkurinen: ikään kuin loman onnistuneisuus mitattaisiin raa’an viinin määrässä, jota tilavierailuilla laseihin kaadetaan, ei käytetyn ajan nautittavuudessa.

Bordeauxin kaupunkiin on kuitenkin hetki sitten avattu viinibaari, jossa pääsee maistamaan kaikkia first growtheja muutaman senttilitran kerta-annoksina. Tämä on mahdollista typen säilöviä ominaisuuksia hyödyntävän apparaatin ansiosta (jollainen on Helsingissä muun muassa ravintola Loftissa). Max Bordeaux -baarin ’hanasta’ löytyvät maakunnan kunkuimmat viinit, joita voi maistaa tilkan alle kolmella kympillä kutakin. Summa saattaa kuulostaa karulta, mutta jos muistaa, että pullohinnat liikkuvat vapailla markkinoilla sadoissa euroissa, se asettuu uomiinsa. Itse en ole paikan päällä käynyt, mutta jos sinä olet, kerro oliko kokemus pistäytymisen väärti.

Joten ei muuta kuin varaamaan hyvään ruokaan ja viiniin keskittyvä porsasteluviikonloppu St. Emilionissa (Bordeauxin kaupunki ei ole viehättävä, suosittelen suuntaamaan mykistävään St. Emilioniin, vaikka first growthit ovatkin sieltä katsoen kauempana), joka sisältää vain yhden pakollisen vierailun. Loppuajan voit nautiskella keskiaikaisesta tunnelmasta sian sorkka käpälässä, mikäli olet kuten Piru, joka ei viitsi viettää leijonan osaa lomastaan suuren turistiryhmän matkassa Mouton Rothschildin kellarissa.

Max Bordeaux

14 cours de l’Intendance, 33000 Bordeaux.
Juttua baarista löytyy täältä.

It’s official: Torres Quiz Masterin tulos omalta osaltani

Torres Quiz Masterin sijani oli 4/17. Olen iloinen pääsystäni jatkoeriin ja kärkinelikkoon, mutta harmissani suorituksestani osiossa, jossa sinetöin kohtaloni Santa Dignan Sauvignon blancin kanssa (mäkä-mäkä-mäkä, en totea enempää). Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että jätin taakseni viime vuoden Torres nosemasterin. Kaiken kaikkiaan visailut olivat mielestäni mukava kokemus.

Onnittelut Niittykummun Alkon suuntaan, todellinen asiantuntemus on  ulottuvillanne.

Lauantaiaamuna: Torres Quiz Master ja Viinipiru

Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn vastauksen?

Vinettopiru ottaa huomenna osaa Torres Quiz Master -kisaan Messukeskuksen Viini, ruoka & hyvä elämä -tapahtumassa. Kisa alkaa kymmenen pintaan ja jatkuu yli puolen päivän, joten saa tulla moikkaamaan! Allekirjoittaneen tunnistaa huonosta kampauksesta sekä tyylikkäästä liituraitapuvusta, johon sonnustaudun, koska säntään tapahtumasta häiden viettoon.

ps. onnittelut Torresin Jari Lahdenojalle, joka pokkasi palkinnon pitkästä työstään viinin parissa.

Päivän viinikäsite: terroir

Viljeleekö tätä viinitarhaa terroiristi?

Koska spoofulaatio kiinnosti lukijoita sivuillakäyntiennätyksen verran, päätin linkittää toisen mielenkiintoisen viini-ilmiön jonon jatkoksi. Tällä kertaa puhe on terroirista, tuosta ranskalaisten käyttämästä maaperää kuvaavasta sanasta.

Miksi käsite on kuuma peruna? Tsekkaa parin minuutin mittainen suomenkielinen klippi ViiniTV:n sivuilta ja nakkaa viisisenttisesi pätkän alapuolelle. Onko kyseessä ’vanhan maailman markkinamiesten myyntikikka’ vai paras tapa valmistaa viiniä? Keskustelu käynnistyi videon kirvoittamana Facebookin puolella ja jatkuu sivustolla.

Päivän viinikäsite: spoofuloitu viini

"Minäkö varsinainen viinipiru?"

Yksi viiniskenen arvolatautuneimmista ja vettä jakavimmista käsitteistä on spoofulaatio. Mikä ihme on spoofuloitu viini? Kyseessä on kielteinen leima, joka lätkäistään viinille, joka on sanan säilän huiskuttelijoiden mukaan manipuloitu, tekemällä tehty ja sieluton. Etymologisesti sana on väännetty englannin sanasta spoof, joka tarkoittaa huijausta tai petkutusta. Alla Viinipirun johdatus tämän mysteerisen käsitteen pariin.

Maailman merkittävimmän viinikriitikon, Robert Parkerin, kerrotaan olevan kallellaan spoofuloidun tyylisiin viineihin, minkä väitetään kontribuoineen viime vuosina tyylisuunnan kasvuun. Spoofulaatio liittyykin olennaisesti parkerisaatioon, jolla viitataan herran arvovallan väitettyihin markkinoita muovaamiin ulottuvuuksiin.

Käsitettä viljelevien terminologiassa spoofuloidun viinin vastakohta on luonnollinen viini, jonka valmistusprosessissa ”luonnon” katsotaan tekevän työstä tärkeimmän osan viinintekijän pidättyessä puuttumasta prosessiin niin paljon kuin mahdollista (vähän tai ei lainkaan sulfiittia, ei lisättyä sokeria, happoja, tanniineja tai filtteröintiä), siinä missä spoofuloitu viini valmistetaan kemikaalien voimin kellarissa (tanniinien, suutuntuman, värin ja muiden tekijöiden manipulointia, laboratorioissa luodut design-hiivat, mahdollisimman suuri ekstraktio, mutta myös uusien tammitynnyrien ylikäyttö).

Kiistanalainen käsite nousi ihmisten huulille Alice Feiringin julkaistua teoksensa ’How I saved the world from Parkerization’, jossa hän kuvaa räiskyvästi suhdettaan törkeinä pitämiinsä teknoviineihin sekä viinikriitikko Parkeriin, jonka arvovalta artikuloituu kirjan sivuilla ennen kaikkea hirmuvallaksi.

Mutta miksi asiasta puhutaan juuri vuonna 2009? Monestakin syystä. Ei vähiten siksi, että tällaiset viinit ovat astuneet markkinoille verrattain hiljattain. Asia liittyy viinimarkkinoiden laajenemiseen ja kaupallistumisen kiihtymiseen, niin sanottuun palettien globalisaatioon, uusien äänien nousuun kriitikko-oligarkian vastavoimaksi ja valmistusteknologioiden kehittymiseen. Samalla kuluttajien valveutuneisuus ruokateollisuuden prosesseista on kasvanut käsi-kädessä luomuruoan suosion kanssa, mikä on vaikuttanut myös viinimaailmaan. Ihmiset ovat kiinnostuneita kuulemaan kemikaaleista, joita viineissä käytetään, ja valmiita maksamaan luomusta preemiota.

Spoofulaatio ei ole kuitenkaan ainoastaan kielteinen asia. Kärjistäen voidaan todeta, että siinä missä edulliset pöytäviinit tuppasivat aikoinaan olemaan laadultaan välttäviä tai pahimmillaan virheellisiä, näinä päivinä tekniset rimanalitukset ovat harvinaisia, kiitos kohisten kasvaneen tieto-taidon, mikä liittyy myös kyseessä oleviin spoofulaatio-tekniikoihin. Enää ei ranskalaisen talonpojan tarvitse pyytää kollegoitaan pitelemään häntä käsistä ja kaatamaan kamalaa viiniä nieluun, jos hän haluaa juopua.

Halpojen viinien parantuessa kalliiden viinien kategoria on kuitenkin ainakin eräiltä osin selvästi tasapäistynyt, mistä esimerkkinä yltiötäyteläiset kultti-cabernetit, jotka maistuvat varsin samanlaisilta, tulevat ne mistä päin maailmaa tahansa.

90% tarjolla olevista viineistä on roskaa, kirjoittaa viinitieteen popularisoinnissa kunnostautunut Jamie Goode spoofulaatiota käsittelevässä blogientryssaan, mistä sain kimmokkeen myös tämän postin kirjoittamiseen.

”Valitettavasti voit panostaa viiniin paljon, mutta saada lasiisi roskaa.

Kun alat käyttämään suurempia summia viiniin, riskisi törmätä ’spoofuloituun’ viiniin kasvaa. Sellaiseen, joka on naamioitu näyttämään autenttiselta tai joka on valmistettu vastaamaan tietynlaista makupalettia, esimerkiksi myöhäisellä sadonkorjuulla, pitkittyneellä kylmämaseroinnilla ja hullunkurisuuteen asti menevällä uuden tammen käytöllä.” – Jamie Goode (Suom. Piru)

Goodea nyppii myös se, että edullisia viinejä valmistetaan tätä nykyä matkimaan kalliita viinejä, mikä on kismittänyt myös minua siinä määrin, että totesin tovi sitten: ”monet edullisemmat viinit ovat laatuviinien vähäversioita, mikä tarkoittaa tammitynnyrien korvaamista runsaalla määrällä hakkelusta, entsyymien lisäilemistä ja pyrkimystä suureen suutuntumaan rypälemateriaalista viis.  Lopputulos on kunniattomana keekoileva kömpelö pastissi, suuri latistus, joka ei kykene vangitsemaan esikuvansa olemusta, sen enempää kuin toistamaan sen mysteeriä.”

Kehityksen suurimpia välittömiä häviäjiä ovatkin maukkaat, mutta simppelit pöytäviinit, sekä kevyemmät laatuviinit, kuten beaujolais-alueen kyläviinit tai perus-chiantit, joiden muuttuminen kuluttajaystävällisiksi marjahilloiksi olisi viinikirjon rikkauden kannalta tuntuva menetys. Jos kemikaaliotteesta tulee normi, häviäjiä lienevät ensisijaisesti kuluttajat menettäessään lukemattomat perinteiset tyylit aina viinimaailman huipulta saakka. Pieni määrä säröjä ei tee pahaa, niin kaun kuin tuotteella on identiteetti.

Yhteenveto: spoofulaatio on käsite, jota käytetään lyömäaseena sellaisia viinejä kohtaan, joiden teollista luonnetta halutaan korostaa. Käsitteenä se kiinnittyy laajemmassa viitekehyksessä vastarintadiskurssiin, jossa napit ovat vastakkain brandivetoisuuden, viinin ’cocacolasoitumisen’ ja lokaalien tyylien köyhtymisen kanssa. Spoofulaation yleistymiseen ovat vaikuttaneet viinin tieteellisen ymmärryksen karttuminen, kuluttajamakujen globalisaatio, viinibisneksen juurtuminen osaksi kapitalismin sfääriä, mutta väitteiden mukaan myös vaikutusvaltaisten kriitikoiden mieltymykset. Vaikka spoofulaatioksi kutsuttu kielteinen ilmiö on monilta osin todellinen, sen kääntöpuolena on edullisten viinien noussut laatu. On kuitenkin hankalaa arvioida kuinka pitkäkestoisen uhan ilmiö muodostaa viinien monimuotoisuudelle, sillä trendejä seuraavat vastatrendit yhtä varmasti kuin nousuvettä laskuvesi.

Irtoaako kommentteja, ajatuksia tai mielipiteitä keskustelun verran?

Mies Molinan takaa Helsingissä

Chileläisen Vina San Pedron viinintekijä Marco Puyo pistäytyi maistattamassa viinejään perjantaina Helsingissä. San Pedron viinitalo valmistaa muun muassa kyseenalaiset kassakonehitit, jotka tunnetaan nimellä Gato Negro sekä fiinimmät Castillo de Molina -viinit, joista jälkimmäiset ovat Marcon heiniä.

Perusviinien lisäksi Puyo maistatti tilaisuudessa San Pedran lippulaivaviinin, Cabo de Hornos 2003:n, joka oli Pirun mielestä varsin tyypillinen chileläinen ikoniviini: tuju ja täyteläinen, runsaaseen tammeen kääritty Cabernet-pommi, jossa oli kaikkea paljon, mutta yllättävyyttä tai omaperäisyyttä niukalti.

Ikoniviiniä mielenkiintoisempi tuttavuus oli viini nimeltä 1865 Elqui Syrah, viileällä alueella valmistettu 100% Syrah, jonka ensimmäistä ja tällä erää ainoaa vuosikertaa maistelin lasillisen verran. Viiniin käytetyt Syrah-rypäleet tulevat Elqui-laaksosta, joka sijaitsee rutikuivan autiomaan kupeessa Pohjois-Chilessä, mutta joka on samaan aika kylmä, kiitos viilentävien merituulien.

Viinin aavistuksen makeassa nokassa oli tammen tuomaa mokkaa, mutta myös Pohjois-Rhonen Syraheille tuttua eläimellisyyttä, metsämättään tuoksua ja punaisia marjoja. Maku oli muikea, täynnä punaisia marjoja, hapoiltaan napakka ja gripiltään maun takaosassa miellyttävän tiukka. Vielä nuori viini, joka onnistui muuttamaan käsitykseni Chilen viineistä kertaheitolla.

Maistuiko Mouton Rothschild?

...Olen Mouton, mutten mauton.

Toisin kuin edellisessä postissani väitin, tiistaisessa Mouton Rothschild -tilaisuudessa oli tarjolla myös tuottajan terävin kärki juhlistamassa vähäisempien viinien riemukimaraa, minkä aikana maistoin ripeässä tahdissa heidän parikymmentä viiniään Bordeauxista, Languedocista ja Chilestä.

Säästän teidät sinänsä kokeilemisen arvoisien valkoviinien kuvailulta (Bordeauxissa hapokasta, mineraalista ja klassista; Chilessä kohtuullisen kasvotonta ja rypälevetoista), sekä Languedocin (modernia punkkua vaihtelevin ottein) ja Chilen punaisilta (ditto), ja käsittelen suoraan Bordeauxin punaviinejä, koska epäilen, että ne herättävät intohimoja huonommin tunnettuja viinejä enemmän.

Bordeauxin punaisten maistelu aloitettiin tilan hittiviini Mouton Cadetin eri versioilla, jotka osoittautuivat tammettomiksi ja simppeleiksi viineiksi, jopa 20 euron rajapyykkiä hätyyttelevissä harvinaisemmissa Réserve viineissä. Puheet Bordeauxin järkihintaisten viinien hädästä uuden maailman ikeessä eivät liene liioiteltuja, vaikka Mouton Cadetilla kuulemma pyyhkiikin hyvin.

Moutonin tilaviineistä Chateau d’Armailhac 2005 oli mielestäni parempi kuin Le Petit Mouton de Rothschild, joka oli siinä määrin suuren esikuvansa kaltainen, että melkein hukkui tammeen. Itse pihvi, Mouton Rothschild 2001 oli klassinen Medoc pölyisine maineen ja lyijykynäaromeineen, pitkä kuin nälkävuosi, mutta hivenen liian tamminen makuuni.

Olen maistanut Moutonin vuosilta 1978, 2001 ja 2008 (tilalla), ja joudun toteamaan, että uuden tammen runsas käyttö häiritsee minua myös kypsyneemmissä vuosikerroissa, vaikka ikä integroikin tammen makumaailmaan.

Jos Moutonin tammibisnes siirretään syrjään, kyseessä on kaikin puolin kulauteltava punkku viinimaailman huipulta, jonka hinnassa on historian ja spekulatiivisten markkinoiden luomaa painoarvoa. Moutonia kiskoessa ei varsinaisesti juoda viiniä, vaan maiskutellaan kokonaista instituutiota.

Tämän seurauksena enemmistö Mouton Rothschildeista päätyy katseltaviksi tai eteenpäin myytäväksi, ei juotavaksi, mistä tila ei varsinaisesti syty liekkeihin, mutta minkäs teet. Ymmärrän keräilijöitä ja pikkudiilereitä, jotka eivät edes suunnittele kalliiden pullojensa korkkaamista: jos jostain syystä haalisin Medocin first growtheja kellariini tuijottelutarkoituksessa, napsisin Moutoneja markkinoilta kaksin käsin, kiitos päräyttävien artistien suunnittelemien taide-etikettien.

Pirun epäselvät tasting-notet...

Maanantai-iloa Raflasta

Viime päiväni ovat kuluneet enemmän tai vähemmän ViiniTV:n tuoreiden kuvioiden parissa, joten joudun pahoittelemaan, ettei tämä postini kosketa viinimaailman pinnan alla kuplivia ilmiöitä tai vaikkapa mielenkiintoisia viiniuutuuksia (ellei sellaisiksi lasketa hinta-laatu-suhteellaan jyllääviä Chile-Chardonnayta, joiden alle kympin sektiota olen maistellut tusinakaupalla?).

Huomenna käyn testaamassa Mouton Rothschildin maineikkaan talon rönsyileviä proggiksia ympäri maailman (kruununjalokiven loistaessa poissaolollaan), mutta mielenkiintoisten viinipölinöiden puutteessa puffaan urbaaniin elämänpiiriini kuuluvaa ravintolaa, jossa tapaan luuhata.

Uudenmaankadun ravintola Raflassa nimittäin irtoaa maanantaisin ruoka-annoksen kyljessä pullollinen vapaavalintaista punaviiniä listalta, puoleen hintaan. Siis 50 pinnaa pois, ei enempää eikä vähempää. Mitä kalliimman ostat, sitä paremmin sinulla pyyhkii.

Vihdoinkin joku reagoi muuttuneeseen talousilmapiiriin konkreettisesti. Raflan hienoviritteisen, mutta elämäniloisen tunnelman tuntien pullollisensa voi epäilemättä nauttia myös yksin, mikäli tykyttävä tarve laatuviiniin iskee ruokahalun rinnalle. Koska Raflan viinilista on myös uudistunut, tästä lama-ajan vaihtokaupasta on helppo ottaa ilo irti. Valikoimasta irtoaa muun muassa Chateau Musarin Jeunea (kuuluisan libanonilaisen talon tammivapaa peruspunkku, jota en ole tavannut missään aikaisemmin) sekä Guigalin Gigondasia Etelä-Rhônesta, joka on kahdella sanalla sanoen hyvää kamaa.

Mitä tulee kyseiseen ravintolaan ruokatarjontaan, Piru on saanut syöttölästä kaupungin parhaat kala-annokset useammin kuin kerran. Raflan aasialaisvireitteiset kokeilut kannattaa kiertää suosiolla kaukaa, mutta listojen saaristolaistyyliset annokset ovat mainioita. Ei myöskään sovi unohtaa listalta löytyvää Estrella Ineditia, olutta, jonka Estrella-panimo kehitti maineikkaan El Bulli -ravintolan kanssa.

Ja jos jollekin jäi epäselväksi, tämä oli hävytöntä puffaamista osaltani (josta ei tosin makseta pennin hyrrää). Viinipirun viesti on: käyttäkää hyvät ihmiset kahta kauheammin hyviä paikkoja, tai niitä ei pian enää ole.