Riesling-rieha

Teutonisen viiniskenen parhaimmisto hyökkii laseihin parin viikon päästä, kun Helsingin ensimmäinen Riesling-viikko polkaistaan käyntiin 16.5. Viikkoa ei tee poikkeukselliseksi ainoastaan sen uutuus; osaaottavien ravintoloiden taso yhdistettynä itsenäisten yrittäjien määrään on kohtuullisen vaikuttava. Tämän kaltaiset kimpassa toteutetut pläjäykset ovat harvinaisia ketjutalouden ulkopuolella.

Riesling-viikko tarjoaa näppärän pääsyn Olon, Luomon, Demon ja Postresin kaltaisten michelin-paikkojen pöytiin lompakolle kevyellä tavalla: puljut toteuttavat kolmen ruokalajin menut, joiden hinnat huitelevat 45 euron tietämillä, joten jos et ole raaskinut iskeä lompakkoosi lovea yhdeksän ruokalajin irstailulla, käy koppaamassa kokemus hanskaasi.

Careliaa on hommannut viikkoa varten erän legendaarisia magnumeja ja tuplamagnumeja, jotka korkataan ja lorotetaan laseihin. Samaan syssyyn on mainittava Liisankadun Zinnkeller, joka lienee kaupungin autenttisin saksalaiskapakka. Molemmat ravintolat pyörittävät omaa maahantuontiaan, joten lienee todennäköistä, että viinit ovat satunnaiselle maistelijalle tuoreita tuttavuuksia. Raku-Yassa Riesling yhdistetään japanilaiseen, joten jos diggaat Nipponin keittiöstä, suuntaa sinne.

Saksalaisen rypäleen kannalta tempaus on tervetullut. Kukaties suurten joukkojen yhä vieroksuma, mutta viinisnobien hehkuttama Riesling saa viikon aikana ansaitsemaansa huomiota ja jonkin sortin nostetta. Se passaisi, sillä kyseessä on monipuolinen lajike, joka ei kaipaa tammikäsittelyä sen enempää kuin lajikkeiden sekoittelua ja josta voidaan takoa monenlaista rutikuivasta skumpasta yltiömakeaan jääviiniin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Asian vierestä: vedin pressitilaisuudessa savustetut karitsan kivekset nieluuni. Kuva annoksesta ylempänä (koko komeus oli kääritty endiivin lehden sisään Carelian toimesta). Karitsan kullia sen sijaan en vetänyt, koska sitä ei ollut tarjolla, mikä lienee hyvä asia, koska olisin todennäköisesti vetänyt sitäkin. Jos käyt testaamassa jonkun menun, pistä kommenttia jutun perään. Käyn itse testaamassa yhden paikan, mutten ole vielä päättänyt minkä.

Demo
Carelia
Luomo
Postres
Grotesk
Raku-Ya
Olo
Fishmarket
Zinnkeller

Viinipirun tasting-retostelu Viinilehdessä

Tsekatkaa uusi Viinilehti. Sivulla yksitoista raotan cortexille tallennettua tasting-vihkoani parin viinin verran. Pullojen valikoiminen tämän kaltaiseen juttuun on aina fundeeraamisen paikka, miellyttäviä ja epämiellyttäviä viinejä tulee vastaan tasaisella syötöllä. Tämä on tietenkin luojanlykky, koska se tarkoittaa samalla, etteivät kaikki viinit ole puuduttavan keskinkertaisia, vaikka tuotannon standardoiminen ja siitä seuraava laadun koheneminen lieneekin lihottanut keskikastia enemmän kuin tuottanut uusia huippuja. Joka tapauksessa, lukaiskaa lehti ja hypätkää yli sivu 11, jos ette halua nähdä pömpöösiä kuvaa, jossa pitelen lattariviinipullollista lasissani kuin Hamlet pääkalloa konsanaan.

Lammasviini pääsiäiseksi 2011

Mitä nautiskella lampaan kanssa pääsiäisenä? Kyseessä on jokavuotinen dilemma, joka ei ratkea ilman kylmäpäistä päätöksentekoa. Apuna prosessissa toimii Viinipirun viinisuositus, Australian Barossasta ponnistava vinetto (ja jos uusiseelantilaisia on uskominen, australialaiset tuntevat lampaansa intiimisti, joten aussiviinin toimintavarmuus lienee pommin luokkaa). Klikkaa alla olevaa kuvaketta ja katso klippi. Kippis!

Viikon viinityyppinä

Viinin parissa häärivä Winestudio nostaa viikottain sivulleen jonkun viini-ruoka-aloilla häärivän selventämään suhdettaan aihepiiriin. Tällä viikolla siellä on minun naamani. Käykää tsekittämässä Viinipirun huikea reseptiikka.

Ridge Vineyards: Kalifornian viinejä, jotka kolisevat

Eräs aurinkoisen Kalifornian legendaarisimmista viinitiloista, Paul Draperin luotsaama Ridge Vineyards, vieraili taannoin Helsingissä. Kävin maistelemassa vinkkuja dinnerin verran (ja totesin, että tovi sitten startannut Kitchen g18 paistaa kukaties kaupungin parhaan entrecôten). Koska olen ollut laiska, posti jumiutui bittiavaruuden sijasta sisäiseen eetteriini, mutta korjataan asia tältä istumalta: Ridgen viinit nimittäin ansaitsevat osakseen seremoniallisen hiljaisuuden lisäksi avointa mekkalointia.

Jään kohtuu usein koleaksi Kalifornian hehkuteimmille viineille, mutta Ridgen viineistä pidän kovastikin. Tilan ykkösnyrkki, Monte Bello, nautti kulttiasemasta jo ennen ryöstökalastetun kategorian keksimistä. Viini lukeutuu USA:n pitkäikäisimpien viinien joukkoon; nimittävätpä jotkut jopa pitkäikäisimmäksi. 1970-luvun Bellot ovat yhä hyvässä iskussa. Vuosikerralla 1994 on vielä runsaasti aikaa edessään.

Monte Bellojen matala volttitaso yllättää Napan lukuihin tottuneen: 1994 on 12,7% ja 1999 sekä 2006 tasan 13%, mitä voi pitää yhtä merkittävänä kuin merkillisenä näinä ilmastonmuutoksen ja kypsyyden metsästyksen aikoina, joina Bordeaux’kin tuottaa 14 volttisia viinejä ja Sonoma yli 15 prosenttisia, Napa-laaksosta puhumattakaan.

Alkoholin maltillisuus ei ole ainoa asia, minkä vuoksi Ridgen viinejä voi nimitellä eurooppalaistyylisiksi, vaikka moinen ei varsinainen myyntivaltti maakunnassa olekaan (”eurooppalaiset hienostelevat ja tekevät virheellistä viiniä, joka haisee takapuolelta, mitä elostelevat eurooppalaiset rakastavat”). Viinien teossa karsastetaan voimaa, mikä tekee niistä vaikeasti lähestyttäviä konsentraatioon hurahtaneille jenkkikriitikoille, jotka ovat harhautuneet hyvän viinin poluilta ja etsivät maakunnan Caberneteista rusinasoppaan taittavia ylikypsyyden merkkejä, marsun aggressiivisuutta ja tanniineja, jotka sopisivat paremmin kukkakoristeiseen teekuppiin kuin viinilasiin.

Osa Ridgen tarhoista sijaitsee kalkkipohjaisilla maaperällä, minkälaista on tarjolla Kaliforniassa niukalti. Kuulin saapasmaassa suoraan hevosen suusta väitteen, jonka todenmukaisuutta en ole kyennyt vahvistamaan, jonka mukaan 80% maailman kalkkipitoisista maista sijaitsisi vanhalla mantereella. Mene ja tiedä. Se selittäisi, miksi klassisia eurooppalaisia tyylejä on ollut historiallisesti vaikea kopioida ilmastoissa, joiden olosuhteet ovat paperilla liki identtisiä rypäleiden historiallisten kotikontujen kanssa (”Mutta emmehän me halua tehdä eurooppalaisen tyylistä viiniä”, huutavat australialaiset ja argentiinalaiset yhteen ääneen! ”Vaikka haluaisitte, ette voisi”, vastaa eurooppalainen). Eräät Napan Cabernetit näyttävät muodostavan poikkeuksen.

Monte Bello on hieno vinkku sekä rakenteeltaan että hedelmältään, mutta koska olen kyllästynyt Bordeauxin viineihin (en pelkästään hinnoittelun vuoksi, vaikka pankkiirien ahneutta tavoitteleva hinnoittelu lisääkin tympääntymistäni), en syttynyt Monte Bellosta yhtä paljon kuin tilan Geyservillestä, jota olen hehkuttanut blogissa aikaisemminkin. Se on makuhermot rullalle potkaiseva viini, jossa on sekä runsautta, rakennetta että raikkautta.

Geyserville on Zinfandel-vetoinen blendi, jossa on yleisimmin tukipatteristona Carignania ja Petit sirahia. Zinfandelia ei varsinaisesti arvosteta Kaliforniassa, vaikka se onkin alueen ”oma rypäle” (käsikirjan mukaan kulttiviinin pitää olla tammessa uitettu ja Cabernet-vetoinen), minkä vuoksi Geyservillen pyyntihinta jää alle kolmannekseen Monte Bellon vastaavasta. Koska Geyserville on mielestäni jopa Monte Belloa parempi viini, olen taipuvainen uskomaan, että se on hintaansa nähden poikkeuksellisen hyvä ostos.

Mistä sitä saa? Ei ainakaan Alkosta. Jos haluat testata vinkun, käy juomassa pullollinen Kitchen g18:ssa (63€/pullo, hintakerroin 2 maahantuojan hinnasta). Tilaa pöytään symboliikkaa täyteen ladattu kombinaatio: entrecôte ja Geyserville. Yhdistelmä sijoittuu kulttuurin arvohierarkkiassa naudan sisäfileen ja kultti-Cabernetin alapuolelle, mutta tuottaa nautinnon, joka nousee Pirun kirjoissa niiden ohi.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Disclaimer: maahantuoja piffasi pihvit