Pñscal Fresh: rosé kesän kippistelyyn

Kesä on roséviinien kulta-aikaa. En osaa lausua viinin nimeä, jonka maahantuoja lähetti, mutta lausun pari sanaa sen tuoksusta ja mausta.

Pñscal Fresh (6,98) ei ole miehekäs viini. Se on vaaleanpunainen. Siinä on kuplia, mutta ei tarpeeksi, jotta sitä voisi verrata samppanjaan. Kolmanneksi, siinä on jäännössokerin tuomaa makeutta, mansikkasiiderin juojat huomio. Neljännäksi, se ei ole ruokaviini, ellei yksittäistä vaahtokarkkia lasketa ateriaksi.  Viidenneksi, sen alkoholitilavuus on 9 prosenttia, mikä on kuin saunoisi alalauteella.

Viinin nokka on yllättävän runsas ja muistuttaa kettukarkkien marmeladista tuoksua yhdistettynä kypsään metsämansikkaan. Mansikan ja karpalon ympärillä pyörivä maku on nimensä mukaisesti jääkylmänä raikas, vaikka makeuttakin löytyy tietä tasoittamasta. Kokonaisuus on kulauteltava, teknisesti onnistunut ja helposti lähestyttävä.

Pñscal Fresh sopii maljojen nosteluun tai puistopiknikille. Se ei ole viininä raskaansarjan iskijä, mutta hyvä vaihtoehto iänikuiselle Fresitalle. Viilennä huolellisesti ja tarjoa kikattaville naisille.

++/+++++

Hapankaali nahkahousuissa – Valdifalco Morellino di Scansano 2006 (14,99€)

Nyt on sitten tämäkin koettu, kiitos toskanalaisen Valdifalco Morellino di Scansanon 2006 (14,99€).

Jos haluat tietää miltä hapankaali tuoksuu hikisten nahkahousujen läpi nuuhkuteltuna, kaada lasiisi Valdifalco Morellino di Scansanoa vuodelta 2006. Kyseisellä viinilä on tuoksu, joka on samaan aikaan rivo ja säädytön. Kuin Münchenilaisen bierstuben ylipainoinen omistaja, joka hässii Gertrudia Oktoberfestin jälkihöyryissä.

Kyseessä on erikoisin tuoksu sitten parin vuoden takaisen Alto Adigen Chardonnayn, jonka ristin kuulantyöntäjän hikiseksi kainaloksi. Mitä tulee Valdifalcon makuun, se on sekä samaa että eri maata kuin roisinpuoleinen tuoksu. Vaikka runsaista tertiäärisistä aromeista ei varsinaisesti päästäkään eroon, Baijerilaisen painajaisen voi silti siirtää ei-toivottujen muistojen lukittuun lokeroon ja hukata avaimen. Maku on nimittäin yllättävän raikas, muikean hapankirsikkainen, kohtuullisen tamminen ja varsin tanniininen. Nokan hapankaali artikuloituu makumaailmassa enemmän Burgundeille tyypillisenä herkkusienimäisyytenä ja mikä oudointa, chipsien lisukkeena vedettävänä kermaviilidippinä. Tarjolla on siten snadisti laktinen kokemus lievällä aromivahvenneviballa, mikä ei jostain syystä pistä Pirua yökkäämään.

Tämä viini ei missään tapauksessa ansaitse osakseen tyylipisteiden ryöppyä, mutta persoonallisuutta sillä on vaikka muille jakaa. Maiston samaisen 2006:n reilu vuosi sitten, jolloin viini oli robustissa tanniinisuudessaan ja lievässä sulkeutuneisuudessaan varsin toisenlainen. Onko kyse yksittäisestä pullosta vai onko Valdifalco yksinkertaisesti viini, joka kehittyy kuten viinien parhaimmisto, mutta kauhistuttavalla tavalla väärin. Mene ja tiedä. Koska olen härski jätkä, juon tämänkin pullon loppuun huomenna. Mitä tahansa paitsi stimulanssin puutetta, toteaa elämysnälkäinen Viinipiru nenästään kiinni pidellen.

++++/+++++

Vino Nobile de Montepulcianoa lasiin? Eipä taida jaksaa

Koska minulla ei ole yhtikäs mitään asiaa, kysyn mieluummin kysymyksen. Oletko koskaan maistanut todella hyvää Vino Nobile de Montepulcianoa? Sellaista, joka pistää sukat pyörimään jaloissa kysymättä lupia ja kirvoittaa selkäpiissä väristykset valuessaan nielua pitkin kohti vatsalaukkua. Minä en ole.

Nobilet näyttäytyvät viinimaailman suurina keskinkertaisuuksina. Pidän varsin mahdollisena, että olen väärässä änkyrän mielipiteeni kanssa, mutta asianlaidan uskominen olisi totuuden nimissä helpompaa, ellei Piatro del Diavolo 2004 (16,93€) pelaisi auliaasti pussiini todistusaineiston muodossa.

Viini luistelee pehmeänä läpi paletin olematta kuitenkaan ryhditön. Se ei ole maultaan pitkä eikä lyhyt. Se ei varsinaisesti maistu Italialta, mutta ei oikeastaan miltään muultakaan maalta. Se ei maistu erityisen hyvältä, mutta ei myöskään lainkaan pahalta. Korkeintaan ennalta-arvattavalta ja hivenen kyllästyttävältä. Ymmärrätte, jos sanon, että kyseessä on kertakaikkisen raivostuttava viini, jonka juon viimeiseen pisaraan viihdytettynä vailla kyllääntymistä.

Kukaties viinin paholaiseen viittaava nimi vihjaa salakavaluudesta: luulen nimittäin hetkittäin juovani hyvää viiniä, mutta havahdun kulaus toisensa jälkeen siihen, että vedän itseäni höplästä.

+++/+++++

Maistettu: Jaboulet Aîné Cornas 1998 (29€)

Jabouletin Cornas löytyy Alkon tilausvalikoimasta, mutta myös Helsingin Erottajan hyllyvalikoimasta.

Kehittyneessä tuoksussa runsaasti eläimellisiä piirteitä, lantaa, punaisia marjoja ja paahdettua mantelia. Maku on keskitäyteläinen, viljainen, puolukkainen ja nahkainen. Kokonaisuus on komponenteitaan integroitunut ja miellyttävän hapokas. Vuorokauden aukiolon jälkeen lantaisuus haipuu taka-alalle ja korvautuu lihaisella savuisuudella ja kaalimaisella aromilla, josta huomaan pitäväni: nyt ’burgundityylinen’ Pohjois-Rhônen viini on parhaimmillaan. Tallinnurkan ystäville pataruokien tai juustojen kanssa, miksei myös sellaisenaan.

4/5 pistettä

Maistettu: Spinifex Papillon 2006 (28.20€)

Mikä: Australialainen laatupunaviini, jossa on paljon makua
Kenelle: Veristen viinien ystäville
Kenelle ei: Niille, jotka eivät usko että sarvikuono on savannin vaarallisin eläin
Hinta vs. Laatu:

Etelä-Australian Barossasta tuleva Domain Jardininin Spinifex Papillon koostuu kolmesta rypälelajikkeesta, joita tapaa useimmin Etelä-Ranskassa: Grenachesta, Cinsaultista ja Carignanista. Viinin iskevän nimen takaa paljastuu australialainen ruoholaji. Onneksi nimi ei tällä kertaa ole enne, sillä viini ei ole yhtä tympeä, kuin punertava maa, josta rikkaruoho versoo.

Spinefex Papillonilla on erittäin mausteinen tuoksu, jossa on pippurisuutta, tummaa kirsikkaa ja aavistus mansikkajugurttia. Maku on runsas, tekstuuriltaan musteinen, lihaisa ja pureskeltava, notkea, mutta riittävän hapokas. Yllättäen viinin paras osuus on sen mineraalinen loppumaku, jolla on suolainen reuna, mistä todella pidän.

Myönnän etten ole kovinkaan tarkka tarjoilulämpötilojen suhteen. Asteen tai puolentoista eron vatvominen edustaa minulle harrastukselle tunnusomaista ekslusiivisesti triviaalin ympärillä pyörivää fakki-idiotismia, jonka viihdyttävyys on kääntäen verrannollista relevanssiin. Lämpeneminen lasissa torpedoi tarkkuusmittausten tarpeen, eikä viihdyttävien illallisten herkkää tunnelmaa sovi särkeä salpaamalla korkattuja viinejä jääkaappiin, puhumattakaan siitä silmittömästä migreenistä, jonka täydellisyydelle altistuminen aiheuttaa.

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole tarpeesta halkoa hiuksia. Huoneen lämpöisenä Spinifexin alkoholi nousee nokkaan lakritsin saattelemana tavalla, mistä en viineissä pahemmin välitä, mutta lähempänä punaviinin oikeaa tarjoilulämpöä makuprofiili latistuu yltiöluumuisaksi ja kompleksisuus kärsii. Pienin eksperimentoinnin jälkeen valitsin korkeamman lämpötilan, koska preferoin perimmiltäni makua, vaikka olenkin usein persompi viinin tuoksulle.

Spinifex Papillon on piirun verran liian paksu, tuima ja tumma minun makuuni, mutta luonteikas, taitaen tehty viini, joka tarjoaa tarpeellisen vaihtoehdon Barossa-laakson muheville Shirazeille.

Maistettu: Torres Mas Borras 2006 (25€)

Mikä: Pinot noir Espanjasta
Kenelle: Lämpimien alueiden Pinottien ystäville
Kenelle ei: Niille, jotka eivät pidä nupit-kaakkoon Pinoteista
Hinta vs. laatu:…

Viinin kohtuullisen intensiivinen väri taittaa reunoilta purppuraan. Tuoksusta erottuu vaniljaa, orvokkia, sekä makeaa, pehmeää marjaisuutta.

Mas Borrasin maku on kypsän kirsikkainen, tekstuuriltaan samettinen ja rakenteeltaan notkea.Tanniineja on tarjolla maltillisesti. Maun keskivaiheella samettiverhon alta nousee pirteästi kihelmöivää hapokkuutta, joka tasapainottaa muuten varsin tammista makua ja venyttää maun kestoa useammalla sekuntilla.

Piru ei ole lämpimien aluieiden Pinottien ystävä, eikä Mas Borras valitettavasti tee poikkeusta. Kaipaisin fokusoituneempaa & freesimpää hedelmää sekä hillitympää määrää tammea; raskaan tekstuurin ja hedelmän mehukkuuden sijasta arvostaisin elegantimpaa rakennetta, joka ei ylimääräisiä kosiskele; hieman rakenteellista vastusta ja haastetta aivonystyröille. Kompleksisuutta. Niitä Piru kaipaa, vaikkei Mas Borras millään tapaa kelvoton viini olekaan.

Onko moinen luonteikkuus liikaa vaadittu 25 euroa maksavalta Pinotilta? Näinä myöhäismoderneina aikoina helppous tursuaa kulttuurin seinälautojen välistä muovailuvahana, mikä tuntuu johtavan pikaruokakulttuurin viittomalla tiellä helppouden kanonisointiin. Viinin saralla tämä manifestoituu korkeana vuorena, jonka markkinamiehet päättävät räjäyttää puoliksi, jotta puolikuntoisetkin varmasti jaksavat köpötellä huipulle saakka. Tai Pinottina, jonka marjainen maku saa lapsetkin taputtamaan käsiään. Moisesta on lyhyt matka markkinoille, joilla häntä heiluttaa koiraa. Ugh, ärtynyt Piru on puhunut.

Maistettu: Evel (8,82€)

Ajattele lasillista nektariinia, johon on puristettu puolikas sitruuna ja nipsaistu pari mustaherukanlehteä. Tämän jälkeen viini on vedetty pienisilmäisen siivilän läpi ja tarjoillaan soodapäräytyksen saattelemana. Siinä sinulle portugalilainen Evel (8,82€). Ostaako Piru uudestaan? Ei osta, mutta toisaalta vihtahousu on tunnettu Sauvignon blanc -dissidentti, mistä mustaherukanlehti muistuttaa (sietämätön rypäle ja imho, Cloudy Bayn voisi kiskaista mustaan aukkoon). Jos kuitenkin pidät lämpimämpien seutujen hedelmäisistä Sauvignon blanceista, testaa tätä Douron alueen valkoviinia.

+++

Maistettu: Mas Elena 2005 (11,89€)

Mikä: Alkon tilausvalikoiman punaviini Espanjasta
Kenelle: Tanniinien ystävälle
Kenelle ei: Sille joka haluaa lipitellä viininsä ruoatta
Hinta vs. Laatu:

Mas Elena (11,89€) koostuu Merlotista, Cabernet francista ja Cabernet sauvignonista. Vaikka rypäleet eivät kuulosta erityisen espanjalaisilta, kansainväliset lajikkeet eivät ole harvinaisuuksia Penedèsissa.

Viinin tuoksusta löytyy lakritsaa, parkkiintunutta nahkaa ja makeahkoa mustikkakeittoa, jossa on lievästi etikkainen vire. Myös runsaan puoleinen alkoholi nousee lasista nokkaan. Kokonaisuutena tuoksu on silti mukiinmenevä esitys.

Keskipitkä maku on hedelmältään hivenen pistävä ja sitä ryydittävät karheat tanniinit, jotka karkoittavat luumun aloittaman notkeuden kiristämällä suun suppuun. Ronskeissa tanniineissa ei ole sinällään mitään vikaa, mutta ne eivät saisi olla piiruakaan vihreät ja tällä kertaa lupaavaa alkua seuraava tanniinitöräytys vie valitettavasti viiniltä terän. Mas Elena ei ole erityisen hyvin tehty viini ja sen oikea hinta olisi nähdäkseni kympin maagisen rajan alapuolella. Useamman tunnin dekantointi auttoi asiassa, mutta ei parantanut kokonaisuutta merkittävästi.

Vaikka Mas Elena ei ole viininä täysi susi, löytyy markkinoilta tasokkaampia pullotteita pienempään hintaan. Tästä johtuen annan viinille huonoa hinta-laatu-suhdetta merkitsevän irvistyksen ja testaa-merkin. Testaamiskehoitus on suunnattu ainoastaan niille, joiden mielestä lattea tai ennalta-arvattava ovat pahempia ominaisuuksia kuin karhea ja rustiikkinen.

Maistettu: Pétalos 2007 (15,96€)

Mikä: Tuhti punaviini Espanjan Bierzon nousevalta alueelta
Kenelle: Konsentraatiobisneksen ystäville, sellaisenaan tai tuhtien liharuokien kanssa
Kenelle ei: Kepeän eleganssin etsijöille
Hinta vs. Laatu:

Espanjan Bierzo on yksi viimeaikojen puhutuimmista alueista. Takavuosina alueen ominaisrypäle Menciasta tavattiin tuottaa kevyitä ja helposti unohtuvia punaviinejä, mutta ei enää. Juuri Mencia-rypäle on pitkälti vastuussa Bierzon ympärillä käytävästä kohinasta. Osuutensa on myös Palaciosin perheellä, jonka viini on tällä kertaa maistelussa.

Pétaloksen (15,96€) väri paljastaa, että lasissa on tiukkaa tavaraa. Viinillä on liki läpitunkemattoman tumma sävy, joka taittaa reunoilla hieman purppuraan. Tuoksu on roteva ja mausteinen. Siinä on runsaasti lakritsaa ja mustaherukkaa, joita tukevat makea paahteisuus sekä hallittu eläimellinen tuoksu, joka leijailee nautiskelijan onneksi lähempänä tallin tuuletusräppänää kuin pahanhajuista nurkkaa. Varsin täyteläistä makua hallitsee ennen kaikkea kypsä luumu. Luumua tukee karviaismarja, joka on mukana (kohtuullisen poikkeuksellisesti) sekä flavorimaailmassa, että integroituneissa hapoissa. Hienojakoiset, maultaan karvaat tanniinit nostavat päänsä ehtoopuolella ja tekevät musteisesta mausta kohtuullisen pitkän. Loppu- ja jälkimaku on yrttinen. Kyseessä on lihaisa viini, jossa on kaikkea paljon: hedelmää, happoja, konsentraatiota, ryhtiä, mutta myös tasapainoa.

Pétalos on saanut osakseen paljon suitsutusta, mutta ei onnistu kiehuttamaan Pirun hornankattilaa keskikokoista poreilua enempää tällä vuosikerrallaan. Makuasioita, joista sopii kiistellä. Robert Parker pitää tästä viinistä kovastikin, joten tarjolla on vastinetta rahalle, mikäli tyyli miellyttää.

Pari kohtuuhintaista Pinottia kummilta kulmilta

Näinä päivinä vain kylähullut ja eräät gallialaiset viininviljelijät väittävät, että Pinot noir olisi Burgundin yksinoikeus. Harakoille moinen nurkkapatriotismi, kokeilkoot tuuriaan ken tahtoo tämän vaikean rypälelajikkeen kanssa. Kuluttajat ratkaisevat mitkä Pinot noirit saavat jatkaa elosteluaan ja mitkä tuomitaan limboon epäonnistuneina viritelminä. Juuri tästä syystä olen karttanut useita uuden maailman Pinotteja, sillä en ole halunnut tukea viinimaailman mikkosten jatkoa. Viime kauppareissulla kaksi poikkeuksellista pullotetta kuitenkin pistivät silmiini, ja päädyin ottamaan mukaani molemmat. Oliko niihin tarttuminen virhe?

Les Carabènes Pinot Noir (10,12€)
Tämä Pinot Noir on kotoisin Ranskan ”uudesta maailmasta”, eli kokeellisesta ja kuumasta Languedocista, tarkemmin sanottuna Carcassonnen linnoituskaupungin muurien kupeesta. Vaikka keskitäyteläinen viini ei ole maun pituudella pilattu, se tarjoaa tasapainoisen makukokemuksen kosiskelevin ottein. Yleiseltä fiilikseltään se muistuttaa enemmän jopa Piemonten freesejä Barberoita kuin Bourgognen sisäänpäinkääntyneitä Pinotteja. Ostan uudelleen arkiviiniksi.
+++

Pinot Noir Reserva del Fin del Mundo (12,34€)
Tämä viini tarjoaa maailmanlopun meininkiä, ihan kirjaimellisesti. Kyseessä on Pinot noir Argentiinan eteläkärjestä, Patagoniasta, joten lasissa piehtaroi kohtuullisen viileän alueen viini. Sen tuoksu on alkuun lukossa, mutta aukeaa dekantoimalla kohtuullisen miellyttäväksi. Maku sen sijaan on yllättävän pitkä, kukkea, vaniljainen ja hillomaisen kypsä olematta raskassoutuinen. Mukana on aavistus greipinkuorta, mutta vähemmän kuin esimerkiksi chileläisessä Punto Alton Pinot noirissa. Viini kantaa runsaan alkoholinsa komeasti. Ostan uudelleen.
++++