Uusi Rioja: Sierra de Toloño, Tentenublo ja Artuke

Olen tien päällä Espanjan Riojassa ja naputtelen sisältöä kännykällä sitä mukaa kuin etenen. Olkoot tuoreus tällä kertaa itseisarvo loppuun asti pureskellun sisällön kustannuksella. Tervetuloa mukaan Riojaan.

Perinteinen mielikuva Riojasta vastaa toisinaan todellisuutta. Tiilenpunaista gran reservaa tuottava viinitalo voi olla kokonaisen korttelin kokoinen kokoelma kivirakennuksia ja valtavia maanalaisia kellareita, jotka omistaa edelleen sama perhe, joka perusti talon 1800-luvun lopulla.

Toisenlainenkin Rioja on olemassa, vaikka sen etsiminen vaatii hieman kaivelua. Sandra Bravo perusti Sierra de Toloñon tehtyään viiniä muille vuosikaudet Prioratossa ja eri puolilla maailmaa. Tarhoja on viisi hehtaaria ja ne sijaitsevat Rioja Alavesan pohjoisessa baskiosassa 650 metrin korkeudessa. Tuotanto on luonnonmukaista tarhoilla ja kellarissa minimalistista.

– Tarhat sijaitsevat alueella, joka oli aiemmin liian kylmä viininkasvatukseen, mutta nyt kaikki haluavat korkealle. Sadonkorjuu sijoittuu usein marraskuun alkuun, jolloin olen viimeinen Tempranilloni kanssa, Sandra sanoo.

Kellarista löytyvät tynnyreiden lisäksi muodikkaat amforat, joissa viini kypsyy. Maakunnassa, joka tunnetaan tammisista punaviineistä, punaviinin 6 kuukauden tammikypsytys yhdistettynä amforakypsytykseen on poikkeuksellista.

– Tammen käyttö tulee vähenemään Riojassa, aivan kuten Prioratissa. Tammi tekee viineistä saman makuisia, ihmiset ovat kyllästyneet siihen. He haluavat viinejä, jotka ilmaisevat maaperää, hän sanoo,

Sierra de Toloñon 2013 on Riojan punaviiniksi kukkaisan tuoksuinen, makea mausteisuus kannattelee punaisia marjoja. Punaherukkainen ja kirsikkainen viini on kielellä jämäkkä, raikas ja eläväinen. Sierra de Toloñon toista vuosikertaa edustava viini ei osu täysin maaliinsa, koska 2013 oli poikkeuksellisin viileä vuosi. Marginaalipalstojen vuosikertaerot ovat kiehtovaa uhkapeliä.

Palaset tuntuvat silti olevan kohdillaan uudenlaisen ja melko tarpeellisen Rioja-tulkinnan luomista varten. Viinin, joka ei edusta vanhanaikaista, tiilenpunaista ja oksidatiivista gran reserva -tyyliä, mutta ei myöskään tammella vuorattua hedelmän konsentraatiolla keulivaa modernia koulukuntaa. Tynnyrinäyte on lupaava. Sierra de Toloñon vuosikerta 2014 tulee olemaan mielenkiintoinen viini.

Bodegas Tentenublo menee asteen pidemmälle. Roberto Olivánin mielestä virallista Riojaa ei pitäisi olla edes olemassa, koska säädökset vain vaikeuttavat hänen työtään.

– Teen mitä haluan.

– Minulla on pakkomielle. Etsin makua, joka isoisäni valmistamassa viinissä oli. Sen takia viinissäni on sekä punaista Tempranilloa että valkoista Viuraa sekaisin, kuten tarhoillanikin, hän sanoo.

Roberton Rioja on poikkeuksellisen raikasta. Se ei ole ihme, sillä kevyen värisessä viinissä on runsaasti valkoista Viura-lajiketta, virallisista säädöksistä viis. Lopputulos on onnistunut.

Maailma on jo saanut vihiä Tentenublon viineistä. Roberton tähti on nousussa. Viime kuussa hänen viininsä nostettiin maakunnan parhaimpien joukkoon vaikutusvaltaisen amerikkalaisen lehden toimesta.

– Rioja on vanhojen miesten luoma viinityyli. Minun viinini on sellaista kuin näillä kulmilla tavattiin tehdä ennen heitä, Roberto toteaa.

Uuden tyylin tuottajista myös Bodegas Artuke tekee mielenkiintoista punaviiniä vanhojen köynnösten rypäleistä. 2013 vuoden K4-viinin Tempranillo- ja Graciana -rypäleet kasvavat 650 metrin korkeudessa. Lopputulos on nuoresta iästä huolimatta komea mineraalinen esimerkki Tempranillon mahdollisuuksista.

Maisema Artuken Finca de los Locos -tarhoilta. Arturon vaaria kutsuttiin hulluksi hänen ostaessaan viinitarhoja korkealta. Nyt hullun tarhat tuottavat lapsenlapsille parasta laatua, siinä missä suurisatoisempi laakson pohja ei.

Rioja, osa 3 – Artadi

Olen tien päällä Espanjan Riojassa ja naputtelen sisältöä kännykällä sitä mukaa kuin etenen. Olkoot tuoreus tällä kertaa itseisarvo loppuun asti pureskellun sisällön kustannuksella. Tervetuloa mukaan Riojaan.

Artadi perustettiin vuonna 1985 osuuskunnaksi, johon kuului 13 viinintuottajaa. Kellarissa käytettiin heppoisista ja hedelmäisistä viineistä tunnettua carbonic maseration- tekniikkaa. Laadusta ei voinut juuri puhua.

Yksi osuuskunnan perustajista tunnisti tarhojen potentiaalin ja osti yrityksen itselleen. Moni asia muuttui. Vaikka välissä on vain 30 vuotta, se tuntuu valovuoden matkalta, sillä Artadi tuottaa nykyisin eräitä Riojan suitsutetuimpia viinejä.

El Pison on 2,4 hehtaarin orgaanisesti viljelty Tempranillo-tarha. Köynnökset täyttävät tänä vuonna pyöreitä, sillä Juan Carlos Lopez de Lacallen isoisä istutti sen 1945. Tarhoilta saadaan viitisen tuhatta pulloa saman nimistä viiniä, jota kriitikot suitsuttavat. Parkerin aviisi rankkasi juuri vuosikerran 2012 Riojan toiseksi parhaaksi viiniksi liki täysillä pisteillä.

Artadia olisi helppo kutsua modernin Riojan edustajaksi, sillä palstaviinit eivät kuulu maakunnan perinteisiin, eikä Artadi käytä crianza-reserva-gran reserva -merkintöjä viineissään. He itse kokevat palanneensa tuotantotavoissa menneisyyteen. Artadi haluaa palauttaa kadonneet maut, jotka hukkuivat viininviljelyksen modernisaation pyörteisiin.

  

Palacios Remondo – Rioja, osa 2

Olen tien päällä Espanjan Riojassa ja naputtelen sisältöä kännykällä sitä mukaa kuin etenen. Olkoot tuoreus tällä kertaa itseisarvo loppuun asti pureskellun sisällön kustannuksella. Tervetuloa mukaan Riojaan.

– Meitä on yhdeksän sisarusta katraassa. Olin seitsemäs ja viimeinen, joka syntyi tuossa viinikellarin yläkerrassa. Sen jälkeen lapset syntyivät sairaalassa, koska nykyaika saavutti Riojan, Alvaro Palacios nauraa Palacios Remondon viinitilan edustalla.

Alvaro on sukunsa viidettä sukupolvea viinin parissa ja edustaa niistä merkittävintä. Decanterin Vuoden mieheksi 2015 valitun Palacioksen ura on ollut lähinnä menestystä menestyksen perään. Hänen luotsaamanaan Palacioksesta on tullut viinimaailmassa tunnettu nimi New Yorkista Singaporeen ja takaisin. Suvun imperiumi on levittäytynyt kuluneina vuosikymmeninä Riojasta Prioratiin. Itse asiassa nuori Alvaro oli yksi keskeisistä syistä sille, että alue kohosi maailmanmaineeseen. Palacios on ollut primus motor sittemmin myös Bierzon nousussa sekä Galician Valdeorrasissa, missä samanlainen temppu maistuu tuomitulta onnistumaan, vaikka maailma ei vielä olekaan aivan päässyt nopealiikkeisen Palacioksen kärryille.

Ajamme tarhoille, joilla Garnacha-köynnökset kukoistavat liki neonvihreissä väreissä keskellä kivikkoa. Toisella puolella tietä Tempranillo näyttää tummanvihreissä lehdissään melkeinpä nuutuneelta.
– Rioja Baja oli ennen Garnacha-alue, mutta 80-luvun puolivälissä keinokastelun saapuminen sai ihmiset vaihtamaan Garnachan muodikkaaseen Tempranilloon. Tempranillon hallitsee yhä täällä, mikä on sääli. Tempranillo ei kukoista Bajan välimerellisen lämpimässä ilmastossa, eikä pärjää ilman kastelua. Garnacha sen sijaan loistaa. Siksi teen Garnacha-vetoisia viinejä, joissa Tempranillo on apurin roolissa, hän kertoo, mutta jatkaa ajatustaan.

– En halua, että lähdet ajatellen, että Alvaro on Garnacha-hullu, vaikka puuhailenkin lajikkeen kanssa sekä täällä että Prioratissa. En ole. Rypälelajike on vain välittäjä ympäristön ja viinin välillä. Täällä Rioja Bajassa lajikkeen on oltava olosuhteista johtuen Garnacha, toisissa paikoissa se olisi jokin muu. Siinä se, Alvaro sanoo.
– Jos haluat tehdä viiniä jolla on identiteetti ja tunnistettava synnyinpaikka, on paras viljellä tarhoja kuten oli tapana ennen muinoin, hän sanoo.

Ajamme kivikkoista kärrypolkua syvemmälle tarhoille.
– Tällä tarhalla on hieman Monastrelia ja Viuraa, loput ovat Garnachaa. Lajikkeilla on perinteet alueella. Ne päätyvät tarhasekoituksena viiniin. Jos consedo kuulee tästä, he saattavat hermostua, Palacios sanoo.
Vaikea tietää milloin aropupun energialla ladattu Alvaro vitsailee, joten ollaan nyt varan vuoksi asiasta hys hys. Etenkin, koska tulen pian huomaamaan, että hänen viininsä ovat rikostoveruuden väärtejä.

Ajelemme kukkulan huipulle 650 metrin korkeuteen. Espanjan aurinko grillaa nokkaani, mutta antaa osansa myös Valmira-tarhan köynnöksille, jotka aikovat merkeistä päätellen kukkia pian. Kyseinen tarha on Palacioksen Riojan kruununjalokivi. Sen viineistä maksetaan jo kolmatta sataa euroa en primeur -kaupassa. Kyseessä on melkoinen temppu Palaciokselta, koska Palacioksen historia tarhalla ulottuu tuskin kymmenen vuoden taakse.

– Maistuisiko sinulle Valmira 2014? Sitä ei ole maistatettu julkisesti vielä kertaakaan missään, mies kyselee matkalla viinikellarille.
Maistuisihan se.

Tynnyristä napattu Valmira on melkoinen viini, ilmeisestä keskeneräisyydestä huolimatta. Vielä osittain samea viini tuoksuu hapankirsikalle, mansikalle ja kanelitangolle; nuoruuden vallaton valkopippurisuus sekä parfyymisuus asettuvat aloilleen vasta ajan kanssa. Palacioksen viinien salaisuus on tekstuuri; viini lipuu ilmavana ja hallittuna paletin halki, jättäen juojan lähinnä hämmästelemään makujen pakottamattomuutta ja kokonaisuuden kummallista luontevuutta. Suuren viinin aakkoset tulevat luetelluiksi kokeneelle maistajalle, vaikka viini ei ole vielä valmis.

Asiaa on oikeastaan melko vaikea ilmaista kielellä. Kyse on kait tasapainoisuuden tuottamasta puhtaasta herkullisuudesta, jota voisi vallan hyvin käsitellä metafyysisenä ilmiönä. Mainittu ominaisuus tuntuu olevan Palacios Remondolle tyypillinen ilmiö. Se löytyy jopa edullisesta La Montesa 2013:sta, minkä hintalaatusuhde on selkokielellä ilmaistuna poskettoman hyvä. Viiniä valmistetaan yli 600.000 pulloa vuodessa, mutta se on herkullisempi kuin enemmistö maailman miniatyyrituotetuista palstaviineistä. Moinen vaatii taitoa. Siinäpä se, Alvaro Palacioksen salaisuus.

Rioja, osa 1

Olen tien päällä Espanjan Riojassa ja naputtelen sisältöä kännykällä sitä mukaa kuin etenen. Olkoot tuoreus tällä kertaa itseisarvo loppuun asti pureskellun sisällön kustannuksella. Tervetuloa mukaan!

Istun paraikaa Riojan Consedo reguladorin toimistolla, jonne tuottajat ja viljelijät kokoontuvat kuulemma säännöllisesti riitelemään. Minä en kuitenkaan tullut kinastelemaan, vaan kuulemaan perusfaktat maakunnan viinimeiningistä. Jaan ne kanssanne, jotta pysymme kartalla.

Rioja pähkinänkuoressa: 64.000 hehtaaria viinitarhoja, 17.000 viljelijää, 600 viinitilaa, 1.3 miljoonaa tammitynnyriä, 295 miljoonaa litraa viiniä, joka myydään yli 100 maassa. Rioja on 85% punaviiniä. Noin 90% istutetuista punaisista lajikkeista on tempranilloa. Valkoisissa hallitsee Viura, joka tunnetaan muualla yleensä Macabeona.

Rioja jakaantuu kolmeen alueeseen: pohjoisen Rioja Altaan ja Rioja Alaveseen sekä etelän Rioja Bajaan. Rioja Alta on alueista, tarhoja on noin 25.000 hehtaaria. Rioja Alavesassa on 12.500 hehtaaria, Rioja Bajassa 22.000 hehtaaria. 

Rioja sijaitsee ylängöllä, jota vuoret ympäröivät. Maakunnan säässä on piirteitä sekä mannerilmastosta että rannikkoilmastosta. Rioja Baja on ala-alueista lämpimin. Välimeren sää vaikuttaa alueeseen, mikä näkyy myös alkoholitasoissa. Kylmän Atlantin vaikutus tuntuu Altassa ja Alavesassa.

Riojan viinien tyyliä määrittää jako klassiseen ja moderniin. Jälkimmäinen hakee innoitusta uudesta maailmasta ja on hedelmävetoinen. Klassinen tyyli perustuu lyhyeen maseraatioon, pitkään tammikypsytykseen, eri alueiden rypäleiden blendaamiseen ja kevyempään tanniinisuuteen.

 

Descendientes de J. Palacios – Eksynyt Espanjaan, osa 8

Espanjan saagani viimeinen viinialue oli Bierzo, vanha tuttuni vuosien takaa. Kehotan lukemaan vanhan postaukseni, koska vaikka Bierzo on kehittynyt kuluneina vuosina, perusasiat ovat pysyneet muuttumattomina. Ricardo Palacioskin näyttää täsmälleen samalta. Vertailkaa vaikka. Sain Palacioksen kellarissa koko reissuni parhaan punaviinin: Descendientes de J. Palacioksen Las Lamas 2012:n. Sitä maistaessani en ihmetellyt, miten tila pystyy nykyään myymään viinejään Lontoossa en primeurina, kuten Bordeauxin parhaimmisto konsanaan.

Rafael Palacios – Eksynyt Espanjaan, osa 7

Rafael Palacios ei varsinaisesti kaipaa esittelyjä viinihullujen keskuudessa, sillä hän tunnettu nimi myös Espanjan ulkopuolella. Tämä Palacioksen dynastian nuorimmainen vannoo Godello-lajikkeen nimeen.

”Sodan jälkeen Valdeorrasiin istutettiin neutraalin makuista ja matalahappoista Palominoa sekä Garnacha Tintoreraa, lähinnä suuren satoisuuden vuoksi. Ne ovat edelleen istutetuimmat lajikkeet vaikka niillä ei ole mitään tekemistä laadun kanssa. Saapuessani alueelle 2004 juttelin vanhojen ukkojen kanssa, joista kaikki kertoivat, että Godelloista saadaan parhaat viinit”, hän sanoo.

Ukkojen väite tuntuu todentuvan maistamisen myötä. Godellot ovat parhaimmillaan ladattuja ja täynnä virtaa, ilman mineraalisuuuteen toisinaan yhdistyvää hermostuneisuutta. Aromeiltaan viinit ovat hunajaan taittavan omenaisia tai melonisia, paletilla jänteviä, mutta jollain tapaa herkkiä, lähes särkyviä. Godello on hieman kuin Galician Chenin blanc, mikäli kiikkerien analogioiden rakentelu sallitaan.

Valdeorrasin 1800:sta tarhahehtaarista vain 200 on Godelloa, mikä on nurinkurista, sillä Valdeorrasissa kyetään tuottamaan maailmanluokan Godelloa.

Myöhään kypsyvä lajike ehtii useimpina vuosina optimaaliseen kypsyyteen juuri ennen kuin syksyn sateet alkavat syyskuun kolmantena viikkona, kellontarkasti, vuodesta toiseen.

”Ostimme mahdollisimman paljon maata, koska uskon Valdeorrasiin, enkä halua tehdä samaa virhettä kuin veljeni Alvaro. Hän aloitti viljelemällä pientä aluetta ja nosti Prioratin maailmankartalle. Muut ostivat sitten kaikki maat ympäriltä”, Palacios kertoo.

Koska Galiciassa perintö on tavattu jakaa tasan kaikkien perillisten kanssa, tämä on tarkoittanut lukemattomia erillisiä kauppoja. Yksi ihminen on saattanut omistaa yhden rivin köynnöksiä. Suuri vaiva, mutta lopussa kiitos seisoo: tällä hetkellä Palacioksella on 21,5 hehtaaria omia tarhoja ja hän vuokraa 8:aa.
”30 on hyvä luku, emme halua olla suuria”, hän sanoo.

”Kymmenen vuoden tullessa täyteen alamme saada tarhoilta parasta laatua. Ennen kuin otimme tarhat vastuullemme, niillä käytettiin konventionaalisia myrkkyjä. Muutos tähän päivää on ollut merkittävä”, biodynaamisesti viljelevä Palacios toteaa. Totta, viinit ovat melkoisen maukkaita ja todistavat, että Godellosta on maailmanluokan viiniksi.

 

Rafael Palacios Louro 2013
Sitrusta, päärynää, hentoa aromaattisuutta, jotain viljamaista. Runsas, ilmava maku, pitkä mineraalinen lopetus. Nuori, mutta ei hermostunut.

Rafael Palacios Louro 2012
Aromaattinen, yleensä ujoksi Godelloksi kosiskeleva nokka, jossa hentoa tammisuutta. Kypsän sitruksinen maku, jossa melonisuutta ja mineraalinen lopetus. Ilmava, hyvin kokonaisuudeksi nivoutuva viini.

Rafael Palacios As Sortes 2012
Lasissa valkoisia kukkia ja kypsää hedelmää, jopa mangoa. Fokusoitunut maku, jossa on sekä vääntöä että tarkkuutta. Lopussa pehmeän hedelmän alta nousee esiin piukka happogrippi. Erinomainen jo nyt, mutta kypsymispotentiaali lienee vähintään kymmenen vuotta.

Rafael Palacios O Soro 2011
Lievästi tammen dominoima tuoksu, jonka alta nousee Godellon viljaisuutta ja kypsää melonia. Suussa intensiivinen, mutta antava, nuori ja loppua kohden piukkeneva viini.

Eksynyt Espanjaan, osa 6

”Isoisäni aikaan Valdeorrasin lajikkeet kasvoivat sekaisin tarhoilla. Siis punaiset ja valkoiset. Niistä valmistettiin viiniä, joka oli punaisen ja valkoisen välimaastossa”, sanoo Borga Prada, Bodegas Valdesilin viimeisin sukupolvi.

Kuljemme viinitarhojen läpi tilan vanhimmalle palstalle, jonka köynnökset ovat vuodelta 1885. Käppyräiset Godellot tuottavat yhä satoa, joka pullotetaan vain magnumeihin.

”Viime vuonna emme saaneet tosin rypäleen rypälettä. Heinäkuiset rakeet olivat tennispallon kokoisia. Kamala vuosi”, hän toteaa. Alkaa sataa. Vaikka 180 kilometriä sisämaassa sijaitseva Valdeorras on Galician kuivin alua, eikö ole yhtä vehreä kuin Ribeiro tai Rias Baixas, Atlantin valtamereltä saapuvat sateet yltävät tänne saakka.

”En olisi täällä, ellen olisi syntynyt tänne. Tämä maakunta on eristynyt muusta maasta. Se on ollut samalla siunaus, koska maakunnan rypälelajikkeet ovat säilyneet”, Valdesilin sujuvaa englantia puhuva vientijohtaja Luis Nuñez sanoo. Ilmeisesti hän on käynyt maailmalla, mutta palannut takaisin kotiseuduilleen. Kukaties vuorten eristämä maakunta on valmis avautumaan maailmalle perinteisine viineineen?

Eksynyt Espanjaan, osa 5

500 metrin korkeudessa sataa vettä, alempana Miño-jokea pitkin leijailee pilven kaistaleita. Surrealistisen kaunista, itsepintaisesta vesisateesta huolimatta. Ribeira sacran tarhat osoittautuvat maineensa veroisiksi.

Ribeira sacra on punaviinialue: tinto muodostaa jopa 95 prosenttia maakunnan tuotannosta. Yleisin lajike on Mencia, joka muistuttaa makuprofiililtaan enemmän Pinot noiria kuin Tempranilloa, eikä vastaa mielikuvaa auringonpaahteisesta espanjalaisesta punaviinistä. Se ei ole lainkaan huono asia. Viineissä on alkoholia 12-13 prosenttia, mikä lisää keveyden tuntua. Mistään beaujolaisista ei silti ole kyse, vaikka Mencia tuoksuukin usein gamaymaisesti orvokeille. Siitä pitää huolen kesä, jonka aikana elohopea kohoaa jopa 40 Celcius-asteeseen.

Toinen punaviinilajike, Merenzao, vahvistaa mielikuvaa maakunnan ominaistyylistä entisestään. Siitä tuotetut viinit ovat väriltään suhteellisen kevyitä, maultaan mehukkaita ja happojen kannattelemia. Tanniinit nostavat päätään vasta maun ehtoopuolella. Monissa viineissä on mehukkuuden lisäksi aromeja, jotka muistuttavat lähinnä tuoksusta, joka tulee vastaan hevostallilla.

Outoa kyllä, villeys toimii ja lisää viinin primäärihedelmään kerrostuman, joka onnistuu kutkuttamaan mieltä. Ponte da Bogan Expression Romanica Cosecha 2011 on mainio aamupala.

Vain 20 prosenttia alueen viineistä poistuu Espanjasta, pääosin Yhdysvaltoihin. Muualla Euroopassa Ribeira sacran viineihin törmää vain harvoin, jos silloinkaan. Ponta da Bogan viinejä myydään Galician lisäksi vain Madridissa. Vaikuttaa vahvasti siltä, ettei Sacran viinejä tunneta Espanjassakaan. Ottaen huomion viinien tämän hetkisen laadun, tilanne on hämmästyttävä.

Majatalon emäntä on murtanut kätensä aiemmin päivällä. Siinä on nyt kipsi. Hän raivostui kokouksessa, jossa käsiteltiin uutta A76-moottoritietä, joka uhkaa pilata kuvankauniita maisemia.

– Emme tarvitse moottoritietä, täällä on vain vähän liikennettä. Maakuntahallinto rakentaa samaan aikaan tietä toiselle puolelle kukkuloita. Kaksi isoa tietä on mieletöntä, mutta keskushallinto ja maakunnan hallinto eivät tule juttuun, joten ne toimivat toisistaan piittaamatta, hän sanoo.
Käy ilmi, että hän on lyönyt ilmeisesti pöytään niin että ranne on murtunut. Nainen alkaa itkeä ja kahvini alkaa maistua kitkerältä. Näpit irti viinitarhoista, Madridin keskushallinto, huomaan ajattelevani kuin galicialainen.

Pradio-viinitilan omistaja Xavier Seone Novelle uskoo Menciaan ja Merenzoaan

Pares Balta – perusarvoja pullossa

On Pares Baltan vierailuni toinen aamu. Omistaja, Joan Cusine, haluaa viedä minut katsastamaan viinitarhoja. Hyppäämme Land Cruiseriin, jonka maalipinta on tärveltynyt molemmin puolin autoa. Pares Baltan tarhat sijaitsevat pääosin luonnonpuistossa, jyrkkien kinttupolkujen varrella, tilkkutäkkinä kukkuloiden rinteillä. En tiedä mitä olin odottanut, mutta kukaties jotain tavanomaisempaa ja vähemmän villiä.

– Alueella on tehty viiniä jo tuhansia vuosia, mutta viimeisinä vuosikymmeninä terassit autioituivat, koska viljeleminen ei ole näissä olosuhteissa helppoa, Joan kertoo.
Tarhojen hoitamisen täytyy olla hetkittäin melkein tuskallista puuhaa, ajattelen, kun maasturi kipuaa kivenmurikoiden yli pusikoiden oksien raapiessa auton maalipintaan kymmeniä uusia naarmuja. Sadonkorjuuajan täytyy olla melkoinen logistinen haaste.

Joan pysäyttää tien varteen ja osoittaa kylttiä.
– Mehiläisiä, älä avaa ikkunaa, hän sanoo samalla kun avaan ikkunan. Muutama lennähtää sisään. Mehiläistarhat lisäävät kuulemma biodiversiteettiä ja hoitavat kukkien pölyttämisen. Joanin isoisä perusti tarhat aikoinaan ja niitä hoitaa edelleen sama suku. Raha ei vaihda omistajaa, sillä huolehtija ottaa palkkansa hunajana.

Pääsemme lopulta kukkulan huipulle saakka. Avautuva näkymä on henkeäsalpaava, katse yltää Välimerelle saakka. Jäätävän kylmä tuuli pakottaa kuitenkin takaisin auton suojiin. Ei ihme, että rypäleet kypsyvät näillä korkeuksilla viikkoja myöhemmin kuin alempana tasamaalla. Korkeus mahdollistaa rypäleiden happojen säilymisen alueella, joka on käymässä liian kuumaksi. Mikäli planeetan lämpeneminen jatkuu, luonnonpuiston hylätyille terasseille saattaa yllättäen olla tunkua.

Alkon valikoimista löytyvä Savia Viva Organic A Tinto on merkittävä osasyyllinen siihen, että istun paraikaa Pares Baltan kellarissa maistelemassa viinejä. Kysyn Joanilta asiasta, joka on vaivannut minua jo tovin.
– Miten oikeastaan pystytte myymään Savia Vivan kahdeksalla eurolla?
Joanin vastaus ei yllätä, sillä tarina tuntuu toistuvan: monet haluaisivat päästä Suomen markkinoille, mutta jalan saaminen oven väliin ei ole mutkatonta.
– Emme saa siitä juurikaan voittoa, mikä selittää hintaa. Ajatus tietenkin on, että ihmiset huomaavat meidät ja tutustuvat Pares Baltaan Savia Viva -viinien kautta, hän toteaa.

Suosikkipunaviinini talon valikoimasta on Hisenda Miret 2011, sataprosenttinen Garnatxa, jonka pehmeän hedelmäisyyden hienovarainen hapokkuus kantaa pitkään loppuun saakka. Kyseessä on ennen kaikkea mehukas viini, jonka kulautuskarisma on kauniisti kohdillaan. Voisin tyhjentää täyden lasin yhdellä kulauksella. Valkoviinien saralla huomaan pitäväni Electiosta, sataprosenttisesta Xarel.losta, jonka maussa on samaan aikaan leveyttä ja terävyyttä. Rypälelajikkeessa on potentiaalia ja persoonallisuutta vaikka muille jakaa, toivottavasti näemme tulevaisuudessa enemmän sataprosenttia Xarel.loja, kuplien kanssa ja ilman.

Viinintekijä ja Joanin vaimo Maria Elena Jimenez maistattaa lopuksi vielä yhden viinin, Amphora 2013:n. Kyseessä on sataprosenttinen Xarel.lo joka on nimensä mukaisesti valmistettu amforaruukussa ja johon ei ole lisätty sulfiitteja. Lasissani on viinin ensimmäinen vuosikerta. Sen käyttäytyminen yllätti viinintekijän.
– Käymisen jälkeen viini näytti epämääräiseltä, samealta ja ruskealta. Se tuoksui aavistuksen etikkaiselta. Ajattelin, ettei tästä tule mitään juomakelpoista. Kemiallisen analyysin mukaan viinissä ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa, joten jätin sen ruukkuun. Kuten näet, lopputulos on täysin kirkas ja puhtaan makuinen. En vieläkään ole aivan varma, mitä matkan varrella tapahtui.

Toisin kuin useimpien muiden maistamieni Xarel.lojen kohdalla, lajikkeen tunnistettava yrttisyys loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on vihreää omenaa, melkein kuin kyse olisi toisesta rypälelajikkeesta. Viini maistuu puhtaalta ja eloisalta. Se sammuttaa janon. Loppumaku on kuitenkin poikkeuksellinen. Yritän keksiä mistä se minua muistuttaa, mutta en saa hännänpäästä kiinni. Se muistuttaa minua jostain viljaisesta, melkein maltaisesta. Olutviiniä? Maria Elena ei osta näkemystäni. Hän puhuu tuoreista manteleista, mutta härmäläisenä en ole epäonnekseni koskaan maistanut tuoreita manteleita.

Pyörittelen viiniä lasissani ja suussani, yritän tutustua siihen pikavauhtia. Joisinko viinin loppuun, jos se olisi keittiöni pöydällä, mietin? Joisin kyllä. Säästäisin tosin viiniä seuraavaan päivään ja tarkkailisin sen muuttunutta profiilia kuin nautinnon esoteerisyyttä kartoittava tiedemies. Kukaties pitäisin muutamaa pulloa kaapissa ja avaisin yhden vuodessa testatakseni onko maku niveltynyt yhteen uudella tavalla. Muisto nuoren viinin kaksijakoisesta rakenteesta jää mieleeni pitkäksi aikaa.

Lyhyt vierailuni Pares Baltalla alkaa olemaan lopussa. Pakatessani laukkujani mietin, että tila on yllättänyt minut monella tapaa. Kukaties yllätys johtuu siitä, että tutustuin viineihin Alkon perusvalikoiman kautta ja oletin sen vuoksi kohtaavani Penedesissä jotain suureellista ja kaupallista. Aikakautena, jona perinteiset merkitykset murentuvat ja hautautuvat suurten mittakaavojen tuomien hyötyjen alle, on lohdullista tutustua Pares Baltan kaltaisiin viinitiloihin, jotka ovat kasvaneet pienistä ja paikallisista suuriksi ja kansainvälisiksi hukkaamatta toiminnan ytimestä löytyviä arvoja. Isoisän aloittama luonnonmukainen viljely on jatkunut katkeamattomana läpi vuosikymmenten ja seuraava sukupolvi viinitilallisia kasvaa jo. Joan ja hänen veljensä Josep sanovat kuin yhdestä suusta, että lapset saavat valita vapaasti haluavatko osallistua tulevaisuudessa perheyrityksen toimintaan, mutta jokin minussa pistää epäilemään, ettei huolta jatkajien löytämisestä ole. Lentäessäni kohti koleaa Helsinkiä mietiskelen, etten tainnut kohdata tällä reissullani vain hyviä viinejä, vaan myös hyviä ihmisiä.

Lue aikaisempi juttuni Pares Baltan Priorat-viineistä täältä.

Disclaimer: Pares Balta kutsui ja kustansi

Gratavinum – Prioratin alkuviini

”Espanja eli 1960-luvulla Francon aikaa ja oli suljettu maa. Kun paikalle alkoi ilmestyä ruotsalaisia blondeja, paikalliset olivat ihmeissään. Ruotsalaisilla oli päällään bikinit, siinä missä paikalliset naiset uivat yhä vaatteet päällään. Vanhempani olivat menneet juuri naimisiin ja päättivät lähteä eksoottiseen pohjolaan selvittämään mistä oikein oli kyse. He rakensivat pakettiautosta matkailuauton ja suuntasivat tien päälle. He ihastuivat erityisesti Suomeen, jossa viettivät viikkoja. Koska kyseessä oli kuherruskuukausi, kävi niin yllättävästi, että yhdeksän kuukautta myöhemmin minä synnyin. Siitä lähtien meillä on ollut erityinen suhde Suomeen.”

Näin toteaa Joan Cusiné ja nauraa. Joan johtaa Katalonian Penedesissä Pares Baltan viinitilaa veljensä Josepin kanssa. Kiinnostuin tilan viineistä maistettuani Savia Viva Organic A Tinto 2011:sta, joka osoittautui niin mainioksi pikkuviiniksi, että suitsutin sitä hinta-laatu-suhteeltaan Alkon parhaaksi alta kympin punkuksi. Yksi asia johti toiseen ja lopulta huomaan olevani Pares Baltan kutsumana Barcelonassa, valmiina oppimaan katalaaniviineistä.

Matkustamme ensimmäiseksi Prioratiin, jossa sijaitsee Pares Baltan sisartila, Gratavinum. ”Koska aloititte Prioratissa?”, kysyn kun ajamme kohti etelää Joanin Land Cruiserilla, jolla olisi mittarilukeman mukaan voinut ajaa maapallon ympäri liki yhdeksän kertaa. ”Vuonna 2003”, vastaa Joan. Tulen pian huomaamaan, että vuosiluku toistuu Pares Baltan historiassa taajaan. Vuonna 2003 veljekset ottivat tilan vastuulleen. Samalla moni asia muuttui. Veljien nuoret vaimot alkoivat vastaamaan viininteosta. Viinejä maistellessa on helppo todeta, että ratkaisu oli oikea, mutta aikanaan se lienee nostattanut kulmia vanhoillisessa Kataloniassa. Mutta tällaisia Cusinét ovat. Avoimia uudelle ja haluttomia tekemään asioita muiden sääntöjen sanelemina.

Olen ensimmäistä kertaa käymässä Prioratin viinitarhoilla ja alueen kuivuus hämmästyttää minua. Rautapitoisesta ja köyhästä maasta kasvaa paikoitellen kaktuksia ja viinitarhat ovat kivikkoisia. Käppyräiset Garnatxa ja Carignan -köynnökset kasvavat liuskekivikossa sinnikkäinä. Maisemat ovat tavattoman kauniit, mutta sää on erikoinen. Kylmä tuuli aikoo äityä myrskyksi, vaikka taivas on poutainen. ”Prioratissa kärsitään kuivuudesta ja toisinaan tällaisesta tuulesta, mutta rakeet tai routa eivät vaivaa meitä”, Joan toteaa. Jokaisella alueella on omat ongelmansa.

Siirrymme Gratavinumin rakennuksen suojiin, koska tuuli yltyy edelleen ja tummat myrskypilvet ovat alkaneet kerääntyä. Vaatimaton rakennuksen sisällä on hämärää, sillä sähköt eivät toimi. ”Tänne ei ole vedetty sähköjä, mutta generaattorin pitäisi kyllä toimia. Pahoittelen, yritän saada sen toimimaan”, Joan toteaa. Pian se onnistuukin, jolloin pääsen maistamaan tilan viinejä. Joan kaataa lasiini ensimmäisenä matematiikasta nimensä ottaneen 2πR:n, Garnatxaan perustuvan sekoituksen, joka osoittautuu mausteiseksi ja täyteläiseksi, mutta tasapainoiseksi Priorat-viiniksi, joka loppuu poikkeukselliseen hienojakoiseen tanniinitöräytykseen. Pidän erityisesti mehukkaasta vuosikerrasta 2009, joka on lähestyttävämpi kuin vuosikerrat 2008 ja 2010. Joan kaataa viinin lasiini kylmänä, koska Prioratissa on vain kymmenen astetta, mutta väliäkö tuolla. Kokemukseni mukaan viinintuottajien kanssa syntyy harvemmin tarvetta kursailla.

Seuraavaksi kokeilen Carignaniin nojaavat GV5:t. Myös niissä mausteinen nokka muuttuu kielellä mehukkaaksi ja runsaaksi, tanniineiltaan hienojakoiseksi, mineraaliseksi ja loppua kohden bitteristä ammentavaksi makupommiksi. 2009 osoittautuu mainioksi vuodeksi myös GV5:lle. Yllätyksekseni huomaan pitäväni Priorateissa enemmän Carignanista kuin Garnatxasta. Tapaan myöhemmin Gratavinumin viinintekijä Jordi Fernandezin ja myös hän kertoo pitävänsä Carignania alueen kiinnostavimpana lajikkeena. Näitä on päästävä maistamaan lisää.

Yllätyn uudestaan saadessani lasiini seuraavaksi natural-version prioratista, siis viinin, johon ei ole lisätty sulfiitteja missään kohtaa valmistusprosessia. Sylvestristä on valmistettu vasta kaksi vuosikertaa, mutta sen eläväinen hedelmä ja harmonisesti yhteen nivoutunut makumaailma yllyttää jatkamaan tuotantoa. Mikään viinin tyylissä, tuoksussa tai maussa ei huuda alkuviiniä, mitä pidän hyvänä asiana, sillä eräät alkuviinit käyttäytyvät hieman samalla tavalla kuin oranssit viinit: ne ilmentävät toisinaan enemmän tuotantomenetelmiä kuin terroiria. Sylvestris ei lankea tähän loveen. Se toimii kielen päällä riippumatta siitä onko juoja alkuviinien ystävä vai ei.

Pares Balta on toiminut koko olemassaolonsa ajan luomuperiaatteiden mukaisesti, ilman synteettisiä kemikaaleja. Tilan tarhoja ei kastella ja niitä pitää siisteinä muutaman kymmenen lampaan lauma, jolla on aina nälkä. Vuosikerrasta 2013 Pares Baltan viinit ovat myös biodynaamisia, mikä tuli minulle yllätyksenä. Miltä kuulostaisi biodynaaminen amforassa valmistettu sulfiititon 100% Xarel-lo? Yllättävältä? Lue seuraava postaus, niin tiedät miltä se maistuu.

Minä sen sijaan olen yllättynyt Prioratin terroirin kyvystä ilmentyä lasissa. Maaperän painoarvon huomaa siinä, että viinit tuntuvat maistuvan ensisijaisesti Prioratille riippumatta siitä, mistä rypälelajikkeista ne on valmistettu. Kutsun tätä leikkisästi Toscana-ilmiöksi. Kyse on siitä, että maaperän vaikutus viinissä on niin selkeä, että se kävelee rypäleiden ominaispiirteiden ylitse, jolloin lopputulos on uskollisempi paikalle kuin lajikkeelle. Tällaisia viinialueita ei ole maailmassa monia ja ne jotka kerhoon kuuluvat, ovat useimmiten kuuluisia.

Myrsky alkaa osoittaa raivostumisen merkkejä. Katson ulos rakennuksen ikkunasta. Tuuli piiskaa paljaita köynnöksiä, jotka jököttävät kivikossa. Alkaa sataa kaatamalla, mutta vesi katoaa pintakerroksen läpi hetkessä. Vastassa on peruskallio, joka löytyy Prioratissa tarhojen ilmettä hallitsevien kivenmurikoiden alta muutaman sentin syvyydestä. Köynnösten juuret joutuvat kaivautumaan peruskiven läpi, jos ne mielivät saada maasta ravinteita, mikä selittää osaltaan viinien laadun. Vaikka Prioratin viinien runsaus tuottaa paatuneelle beaujolaisin-juojalle ongelmia, alan ymmärtämään mihin alueen maine perustuu. Juoksemme autoon ja suuntaamme keulan kohti Villafrancaa, jossa Pares Balta sijaitsee. Luvassa on illallinen ja lisää viiniä. Seuraavassa postauksessa odotettavissa Cavaa, Xarel-loa ja Garnatxaa.

Disclaimer: Pares Balta kutsui ja kustansi