Ruokahuijaus Atrian tyyliin

Kyllä meitä suomalaisia taas viedään. Kesän ollessa jo kulman takana on einestehdas Atria käynnistänyt uuden mainoskampanjan. Yritys on kehittänyt helsinkiläisen mainostoimiston kanssa täsmäaseen, jonka on tarkoitus upota grillikansaan kuin mökkitikka lahonneeseen ladon seinään. Kyseessä on mainoshahmo nimeltään Myrskylän kyläkauppias, joka lienee Atrialle yhtä todellinen kuin hammaskeiju Pepsodentille.

Mainoksessa käsityöläisperinteitä henkivässä putiikissa työskentelevä kyläkauppias jakelee lemmenvinkkejä nuorelle pojankoltiaiselle. Hän kaivaa tuoretuotteiden keskeltä Atrian vakuumipakattua teollisuuslihaa, ja kehottaa nuorukaista grillaamaan sitä mielitietylleen. Voi puhtaan suomalaisen maaseudun rauhaa ja nuorta lempeä!

Mutta miltä kuulostavat maustamattoman(!) porsaan paistin stabilointiaineet E450 (natriumdifosfaatti, fosforihappoa), E451 (myös fosforihappoa) sekä E415 (ksantaanikumi, valmistettu bakteerikäymisen avulla sokerista)? Ota porsasta marinaadilla, niin lisäaineiden määrä on 11 (ne muodostanevat tuotteen painosta yli kolmanneksen ja sisältävät kohtuullisen määrän ällöttävyyksiä).

Päivän kuuma peruna on tämä: missä kulkee totuuden muuntelun ja valehtelun välinen raja, jos teollisesti prosessoitua muonaa mainostetaan näin harhaanjohtavilla mielikuvilla? Riittääkö markkinoinnin ja todellisuuden väliseksi sillaksi ajatus siitä, että esimerkiksi Saarioisen einestalon ruoka todella on äitien valmistamaa, koska enemmistö tuotantolaitosten työvoimasta on matalapalkattuja naisia, joilla saattaa olla lapsia? Ainakin se riittää voittamaan mainosalan palkintoja.

Kosmetiikkateollisuuden katteettomien lupausten ja elintarvikemarkkinoinnin ainoa ero on siinä, etteivät ruokamainoksia katsovat äkkää tulevansa huijatuiksi. Olemmeko me kuluttajat näin typeriä vuonna 2009?

Maistettu: Tenuta Sette Ponti Oreno 2004 (42e)

Mikä: Italian supertoskanalainen (Sangiovese 50, Merlot 25, Cab 25), jota Alko möi vaivihkaa vuosi sitten
Mistä sitä saa: Jos et napannut pulloa silloin kun sitä oli tarjolla, ainoastaan tilaamalla netistä
Hinta vs. Laatu:

Toisinaan, vallan harvoin, viini on niin herkullinen, että sen arvosteleminen tuntuu vastahakoiselta tehtävältä. Sen kuvaileminen tuntuu banaalilta sörkkimiseltä, koska viinin redusoiminen osiin on loppujen lopuksi tekona yhtä vaillinainen kuin sarastuksen herättämien tuntemusten vangitseminen adjektiiveilla. Tällaisessa tilanteessa viini tekisi mieli jättää kokonaan arvioimatta. Käsitepuristuksen sijasta sitä haluaisi operoida herkkyydellä, joka varataan yleensä vain mystisille esineille, jotka katoavat savuna ilmaan, jos niiden salaisuudet pyritään ratkaisemaan robusteilla mittauksilla. Oreno, hyvät ystävät, on tällainen viini.

Dionyysisistä alttareista viis, Viinipirulla on tehtävänsä, joten on arvion aika. Viinin tuoksussa on tiivistä mustaherukkaa, luumua, lakritsaa, kahvia ja mielenkiintoinen kumia muistuttava aromi sekä hienovaraista brettmäistä tuoksua, kauraa, joka tuo kokonaisuuteen kompleksisuutta ja makeuden kosketuksen.

Viinin maku on täynnä elämää, vivahteikkuutta, tasapainoa ja riittävää hapokkuutta. Kokonaisuus on pehmeä ja sulava, mutta samaan aikaan pureskeltava ja vedet kielelle herauttava kuin keksipohjainen kakkupala. Tanniinit ovat hienovaraiset ja samettiset, integroitunut hapokkuus tekee mausta pitkän ja nautinnollisen. Palaset ovat siinä määrin kohdallaan, että en muuttaisi tästä viinistä mitään. Mutta miksi ostin tätä vain kaksi pulloa?

Nokian puhelimien ja Alkon valikoimien kohtauspisteessä

"Connecting wine with people"

Päivän Kauppalehti kertoo mielenkiintoisesta palvelusta, jonka Nokia aikoo lanseerata käytettäväksi mobiilipäätteillä.

”Viinipullon etiketistä skannataan kännykällä EAN-koodi, joka tuo puhelimen näytölle relevantit tiedot viinistä. Viinin nimen voi myös näpytellä puhelimeen. Kolmas menetelmä on bussikorttien lukulaitteista tuttu Near Field Communication-teknologia (NFC).” – Kauppalehti

Kun tämä palvelu linkataan tietopuolen lisäksi sosiaalisiin aspekteihin, kuten kuluttajien itse antamiin arvosanoihin, käsissä on voittaja.

Georgialainen pöytäviini, joka riittäisi syyksi sapelin kalistelulle

Viinipiru vieraili viikonloppuna idän imperiumin entisessä pääkaupungissa ja maistoi loiston keskellä viiniä, joka kilpaillee telluksen huonoimman viinin tittelistä tasavertaisena vietnamilaisen kummajaisviinin kanssa.

Viinillä ei ole nimeä tai pulloa; etiketistä puhumattakaan, joten kutsumme sitä tässä paremman puutteessa ’Georgialaiseksi pöytäviiniksi’, vaikkei neutraali nimi teekään oikeutta juoman roistomaiselle luonteelle. Kohtaaminen tämän epämiellyttävän karaktäärin kanssa sattui hämärän laskeutuessa Vladimirski Prospektille, pienen pienessä ravintolassa, jolla ei ollut viinilistallaan Saperavia tai mitään muutakaan kelvollista georgialaista viiniä.

Viinin väri oli kevyen rubiininen. Tuoksu oli esanssisen kirskikkainen ja kukkean parfyyminen, hieman kuin beaujolaisissa, mikä ei olisi ollut huono asia, mikäli sen elkeissä olisi ollut lainkaan säädyllisyyttä, mitä sillä ei ollut. Kupin keikautti nurin epämiellyttävä ammoniakin haju sekä karvasmantelin tuoksu, jotka tekivät tuoksusta pistävän ja luotaantyötävän. Etova maku jatkoi tuoksun linjalla, karvaana sekä vastenmielisenä, ja sai naaman irvistelemään makuprofiilin korventuessa lähtemättömästi uhrin aivokuoreen.

Lopuksi vielä tämän Casus Bellin valmistusohje.

Ota ruukku. Heitä pohjalle cocktail-kirsikoita sekä paketillinen puoliksi pureskeltua Hubba-Bubba -purukumia tuomaan viiniin äitelää aromaattisuutta. Tee tämän jälkeen ruukkuun tarpeesi siten, että se täyttyy aivan piripintaan. Ota pipetti ja lisää syanidia oman maun mukaan. Sekoita huolella. Avot, juoma on valmis kärsittäväksi. Tarjoa huoneen lämpöisenä vihamiehellesi.

Maistettu: Torres Mas Borras 2006 (25€)

Mikä: Pinot noir Espanjasta
Kenelle: Lämpimien alueiden Pinottien ystäville
Kenelle ei: Niille, jotka eivät pidä nupit-kaakkoon Pinoteista
Hinta vs. laatu:…

Viinin kohtuullisen intensiivinen väri taittaa reunoilta purppuraan. Tuoksusta erottuu vaniljaa, orvokkia, sekä makeaa, pehmeää marjaisuutta.

Mas Borrasin maku on kypsän kirsikkainen, tekstuuriltaan samettinen ja rakenteeltaan notkea.Tanniineja on tarjolla maltillisesti. Maun keskivaiheella samettiverhon alta nousee pirteästi kihelmöivää hapokkuutta, joka tasapainottaa muuten varsin tammista makua ja venyttää maun kestoa useammalla sekuntilla.

Piru ei ole lämpimien aluieiden Pinottien ystävä, eikä Mas Borras valitettavasti tee poikkeusta. Kaipaisin fokusoituneempaa & freesimpää hedelmää sekä hillitympää määrää tammea; raskaan tekstuurin ja hedelmän mehukkuuden sijasta arvostaisin elegantimpaa rakennetta, joka ei ylimääräisiä kosiskele; hieman rakenteellista vastusta ja haastetta aivonystyröille. Kompleksisuutta. Niitä Piru kaipaa, vaikkei Mas Borras millään tapaa kelvoton viini olekaan.

Onko moinen luonteikkuus liikaa vaadittu 25 euroa maksavalta Pinotilta? Näinä myöhäismoderneina aikoina helppous tursuaa kulttuurin seinälautojen välistä muovailuvahana, mikä tuntuu johtavan pikaruokakulttuurin viittomalla tiellä helppouden kanonisointiin. Viinin saralla tämä manifestoituu korkeana vuorena, jonka markkinamiehet päättävät räjäyttää puoliksi, jotta puolikuntoisetkin varmasti jaksavat köpötellä huipulle saakka. Tai Pinottina, jonka marjainen maku saa lapsetkin taputtamaan käsiään. Moisesta on lyhyt matka markkinoille, joilla häntä heiluttaa koiraa. Ugh, ärtynyt Piru on puhunut.

Kuva-arvoituksen ratkaisu

Viime viikkoisen Kuva-arvoituksen ratkaisu löytyy alkuperäisen postin kommenteista!

Chateau Ste Michelle ja kymmenkunta viiniä Washingtonista

Jos Yhdysvaltoja arvioi sen eri kolkkien saaman mediahuomion kannalta, se näyttää erehdyttävästi koostuvan kahdesta kapeasta rannikkokaistaleesta ja niiden väliin jäävästä valtavasta erämaasta. Aurinkoinen Kalifornia ja tiheään asuttu itärannikko ovat synnyttäneet muun muassa Internetin ja Googlen, liudan sotia, tolkuttoman määrän elokuvia, leijonan osan Amerikkojen kansantuotteesta, sekä viimeisimmän pörssiromahduksen (siinä missä rannikoiden väliin jäävät ihmiset viljelevät maissia).

Viinin vinkkelistä todellisuus on mediaharhaa suoraviivaisempi: 90 % Yhdysvaltojen viineistä tuotetaan Kaliforniassa. Onneksi jäljellä jäävät 10 prosenttia kuuluvat myös mielenkiintoisimpiin, kuten pari tuhatta kilometria Kalifornian yläpuolella sijaitsevan Washingtonin viinit osoittavat.

Viinipiru maistoi tänään kymmenkunta Washingtonin ja Oregonin viiniä Winestaten järjestämässä tilaisuudessa. Joukossa oli vanhoja tuttuja, kuten Oregonin Erath Pinot Noir, mutta myös liuta uusia, kuten Chateau Ste Michellen viinit, joita oli paikan päällä esittelemässä viinintekijä Bob Bertheau.

Suppean otannan perusteella Washingtonin valkoviinejä tuntui luonnehtivan kosiskeleva hedelmäisyys yhdistettynä tuntuvaan hapokkuuteen, ikään kuin uuden ja vanhan maailman viiniparadigmojen synteesinä. Valkoviineistä Pirun suosikiksi nousi Eroica Riesling -08, jonka aromaattisessa tuoksussa oli Sauvignon blanceille tyypillisempää mustaherukan lehteä ja joka kantoi runsaisiin happoihin verhoutuneet jäännössokerit tyylillä. Eroican maun keskivaiheessa oli havaittavissa varsin poikkeuksellinen flavori, joka muistutti erehdyttävästi vihreää hedelmäaakkosta. Vaikka nautin normaalisti hedelmäkarkkini ja viinini erillään, Eroicassa yhdistelmä toimi.

Maistelussa olleista punaviineistä pidin etenkin Ste Michellen Syrahista -04, jolla oli eurooppalaistyylinen nokka, mutta uuden maailman makuprofiili. Tarjolla oli kompleksisuutta, kypsää marjaa, mausteisuutta, sekä lähestettävyyttä pehmeyden muodossa. Sen sijaan Antinorin perheen kanssa toteutettu Col Solare oli pettymys lihaisista otteistaan huolimatta. Kyseinen vuosikerta sai Wine Enthusiastilta 92 pistettä, joten lienee turvallista todeta, että makuja on monia.

Miellyttävän yllätyksen tuotti mutkaton Columbia Crest Two Vines Shiraz, joka osoittautui freesiksi ja maukkaaksi. Vaikka viini ei noussut suosikkieni kastiin, olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että Shiraz-nimikkeellä kyetään tekemään myös viiniä, joka ei ole tekstuuriltaan raskasta kuin samettiesirippu ja tyyliltään mahtailevaa kuin nakkikioskilla uhoava kehonrakentaja. Mikäli tällaisia Shirazeja tulee vastaan useampiakin, Piru joutuu tarkistamaan käsityksensä kohtuuhintaisen Shirazin potentiaalista.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että Washington on mielenkiintoinen alue. Ei vähiten sen vuoksi, että se kykenee tuottamaan kylmemmän ilmastonsa ansiosta viinejä, joissa on paljon sekä hedelmää että hapokkuutta.

Alla Chateau Ste Michellen Bobin terveiset Viinipirun lukijoille!

Oletko koskaan miettinyt minkälainen olisi hampurilaispaikan viinilista?

Pikaruokaloissa ei tupata tarjoamaan viiniä, mikä lienee kohtuullisen tolkullista. Jos Bic Macinsä kuitenkin voisi huuhdella lasillisella punaviiniä, minkälainen viinilista olisi? Viitteitä vastaukseen antaa Kolme Seppää –ravintola, joka avattiin tovi sitten La Société du Cochonin tilalle.

Kolmen Sepän viinilista on varsin yksiulotteinen, siltä löytyy pelkästään uuden maailman puna- ja valkoviinejä. Tämä ei sinänsä ole huono asia, mutta listalle valitut viinit sen sijaan ovat. Valikoima koostuu edullisista Shirazeista, Etelä-Afrikasta Australiaan, Merloteista ja yksinäisestä chileläisestä Pinot noirista. Vaikka ravintola kauppaa pihvejä nälkäisille, ei listalla ole yhtäkään Cabernet sauvignonia. Kyseessä on epäonnisin viinilista, minkä olen kuuna päivinä nähnyt.

Kolmen Sepän viinilista sopii tästä huolimatta omituisen onnistuneesti ravintolan rönsyilevän linjaan, sillä ”Kolmessa Sepässä kohtaavat ruokakulttuurit eri puolilta maailmaa”. Käytännössä, tarjolla on kohtuullisen kaoottinen sekamelska suomalaisen lihapullakansan suosikkeja: pastaa, hampurilaisia, keittoja ja pihvejä.

Itse ruoka vaikuttaa olevan valmistettu hieman sinne päin: mediumina tilattu ulkofilee tuli pöytään sekuntia vaille ylikypsänä ja jänteisenä. Pippurikastike oli maultaan poikkeuksellisen eloton ja vetelä. Leipä sen sijaan oli mainiota ja peräisin todennäköisesti alakerran leipomosta, joka jatkaa Välimäen luotsaamissa käsissä.

Jos hampurilaispaikassa olisi viinilista, se olisi todennäköisesti samanlainen kuin Kolmessa Sepässä. En suosittele ravintolaa kenellekään, joka seuraa tätä blogia. Kuin pisteenä i:n päälle, ravintolan nettiosoite ei toimi.

Missä päin viinimaailmaa olemme, osa 2?

Veikkauksia kehiin, voittajalle luvassa kultaa ja kunniaa (okei, kultaa ei tipu, mutta kultaakin kalliimpaa arvostusta muilta viinineniltä). Muistutuksena edellisen kuva-arvoituksen lopputulemasta: sen ratkaisi ensimmäisenä nimimerkki jla. Kuvasta kiitokset Sirénin Ilkalle. Oikea vastaus paljastetaan joskus ensi viikon alussa.

Maistettu: Arboleda Chardonnay (17,11€)

Mikä: Laatuvalkkari Chilen suunnalta
Kenelle: Sille, jolla on laiturinnokka tai nokka
Kenelle ei: Niille, joiden mielestä tammimetsät tulisi korvata parkkipaikoilla
Hinta vs. Laatu:

Ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun noudin edellisessä postissa mainitsemani Arboleda Chardonnayn  turhanpäiväisyyksien toimittamisen ohessa Stockmannin Alkosta. Toisinaan asiat lutviutuvat Iisakin kirkon kasaamista vinhempaan, ja sen kunniaksi, ei muuta kuin nokka sinne minne se kuuluukin, eli lasiin.

Arboledan väri taittaa reunoilla vihertävään. Tuoksussa on beef jerky-savulihaa, kypsää päärynää, samppanjoista tutumpaa briossia ja märkää olkea. Melkoinen tuoksujen moniottelija!

Makuosasto käynnistyy ylitsepursuavalla litsillä, ja jatkuu sitten yllättävän hienostunutella mineraalisella poljennolla. Keskivaiheessa korostuu hillitty, mutta erottuva hapokkuus, minkä tammen tuoma pehmeys lopuksi pyyhkäisee säälimättä mennessään kuin pakeneva vuorovesi. Maku on kokonaisuutena runsas ja vivahteikas, eikä tammea ole liiaksi (vaikka rajoilla mennäänkin). Kolmeosainen makuprofiili on jo sinänsä saavutus hintaluokan viinissä.

Mikä on Pirun epäpyhä tuomio? Ensinnäkin, litsi ei ole suosikkini viinilasissa. Kaipaisin myös lisäpotkua happosektioon, mutta toisaalta olen pilannut palettini siinä määrin, että kulauttelen tätä nykyä tuoretta sitruunamehua janojuomana. Pirun pilallemenon dokumentoinnista viiniarvion yhteenvetoon: kyseessä on ilmaisuvoimainen viini sopuisaan hintaan, jota suosittelen testaamaan!