Itävallan parhaita valkoviinejä – Erste Lage

Matkustin kahdeksi päiväksi Itävaltaan maistelemaan Erste Lage viinit vuosikerralta 2013. Vuosikerta on hapokkaista, mutta jäntevistä Grüner veltlinereistä pitävän toiveiden täyttymys. Öljyistä suutuntumaa ja runsasta hedelmäisyyttä etsivien kannattaa suosia ennemmin esimerkiski vuosikertaa 2012.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ensin faktat tiskiin. Erste Lage on Kamptalin, Kremstalin, Wagramin ja Traisentalin alueiden tuottajien vuonna 1992 perustama epävirallinen parhaiden viljelypalstojen luokittelu, joka koostuu 62:sta palstasta. Luokitus otettiin käyttöön vasta vuonna 2010, joten kyseessä on suhteellisen nuori hanke. Erste lage on konseptina Hieman kuin Burgundin cru -luokittelu. Se keskittyy tarhoihin, mikä tekee erottaa sen esimerkiksi Bordeauxista, jonka hierarkkia perustuu tuottajiin. Erste Lageiksi on kelpuutettu noin 15 prosenttia alueiden tarhoista. Sallittujen lajikkeiden kirjo on hallitun suppea, Grüner veltlinerillä ja Rieslingillä mennään.

Mikä sitten on Erste Lagen ja grand crun ero, ovatko ne kenties hiukan sama asia? Hyvä, että kysyin tyhmän kysymyksen, koska asetelma on mielenkiintoinen. Lyhyesti sanottuna, Erste Laget eivät ole grand cruita, mutta sisältävät mahdolliset grand crut. Niitä vain ei ole vielä olemassakaan, edes paperilla.

Ikonisen Schloss Gobelsburgin Michael Moosbrugger on Erste Lage -organisaation primus motor, joten annetaan hänen kertoa mistä on kyse.
– Siinä missä Erste Laget muodostuvat 15 prosentista tarhoja, grand cru-tason tarhoja on 2-5 prosenttia, mutta niitä ei ole vielä paikannettu nykyisten palstojen joukosta. Erste Lage -luokittelu otettiin käyttöön vasta 2010, eikä sitä ole vielä kirjattu Itävallan virallisiin viinilakeihin. Menee vielä pitkän aikaa ennen kuin homma on saatu pakettiin, koska haluamme tehdä tämän oikein, Michael toteaa, mutta ei osaa tarkentaa puhutaanko nyt kymmenestä vai kolmestakymmenestä vuodesta.
Aika näyttää.

Puhutaan sitten vuosikerrasta 2013, jonka houkuttelemana lensin Itävaltaan saakka. 2013 on varsin erilainen kuin sitä edeltänyt 2012. Kasvukausi oli viileä ja haastava, sadot keskimääräistä matalampia. Kun ollaan lähtökohtaisesti viileäksi luokitellun alueen kylmässä vuosikerrassa ja puhutaan toisinaan liialliseen öljyisyyteen taipuvasta Grüner veltlinerista, päädytään jännän äärelle. Vuosikerran viineissä on tavallista runsaammin hapokkuutta, joten jos pelkäät viineissä kirkkaana raikaavaa hapokkuutta, tämä tuskin on vuosikertasi. Jos taas olet happofriikki, kuten minä, saatat huomata rakastuvasi vuosikerran puhdaspiirteisiin Erste lagen Grünereihin.

Grüner on myöhään kypsyvä lajike, joka menettää nopeasti hapokkuuttaan kypsymisen loppusuoralla. Etenkin lämpiminä vuosina Erste lagen Grünerit ovat taipuvaisia kypsään persikkaisuuteen, jopa trooppiseen hedelmäisyyteen, öljyiseen viskositeettiin, kookokseen taittavaan mausteisuuteen, runsaaseen alkoholiin sekä hentoon kukkaisuuteen. Osittain kyse on liian myöhäisestä sadonkorjuusta, koska joidenkin tuottajien mielissä elää edelleen ajatus, että laadukkaimmissa rypäleissä pitäisi olla tavanomaista enemmän sokeria, mutta kaikki tyynni luetellut ominaisuudet kuuluvat niihin, joista en syty.

Minulle täydellisessä Grünerissa on kypsiä melonisia aromeja, mutta kokonaisuutta kannattelee sitrushedelmäisyys, ei kypsä persikkaisuus puhumattakaan papaijasta tai litsista. Lajikkeelle tyypillinen yrttisyys on tervetullutta, mutta annosteltuna pipetillä kauhan sijasta. Edullisimmille Grünereille suht yleistä valkopippurisuutta en löytänyt yhdestäkään esimerkistä viimeisten 25 vuoden ajalta, joten voitaneen todeta, ettei pippurisuus kuulu Erste Lage -tason viineihin. Floraalisuutta voidaan hyväksyä hentona mandariininkuoren aromina, mutta kedon kukkaset pysykööt Muscateissa ja Gewürztraminereissa. Tuorepuristetun limetin makumaailma kypsempien makujen komppaamana, taustalla hento mausteisuus, tekstuuri jäntevä olematta läski, siinä täydellisen Grünerin ydin.

Tarjolla olevan hedelmän tulee silti olla runsaanpuoleista, sillä täydellisessä Grünerissa hedelmä ja rakenne ovat yhtä tärkeitä. Hedelmä ei sen sijaan saa olla makeilevaa, mikä liittyy kypsyyden lisäksi alkoholiin: kokemukseni mukaan toisinaan 14 prosenttikin on liikaa. Hedelmä ei myöskään saa olla kuivaa tai neutraalia, joten tasapainon löytämiseen tarvitaan suotuisten säiden lisäksi taitoa. Täydellinen Grüner puhdistaa paletin mennessään alas olematta kuitenkaan kireä. Hapokkuus integroituu runkoon, eikä maistu päälleliimatulta ja kipristele kielellä kuin limonadi, kuten toisinaan tapahtuu edullisten Grünerien kanssa. Rakastan rapeaksi paistettua wienerschnitzelia ja sen yhdistämistä Grüneriin, mutta yksi öljyinen kerros kitalaessa riittää. Täydellinen Grüner on gastronominen viini: sen hapot leikkaavat rasvaa, eikä tekstuurin viskositeetti vuoraa suuta.

Siinäpä se, täydellinen Erste Lagen Grüner veltliner minulle, happoja rakastavalle viinikirjoittajalle. Kuvatun kaltaisia ryhdikkäitä, jänteviä, mutta silti soljuvia viinejä on vuosikerta 2013:n joukossa runsaasti. Mikä parasta, ne ovat täysin juotavia jo nyt, mikä yllätti minut. Ne tarjoavat makunautintoa mittaansa enemmän suoraan pakasta vedettynä, mutta ikääntyvät haluttaessa 15 vuotta tyylikkäästi.

Keskustelin vuosikerrasta Fred Loimerin kanssa ja hän oli samaa mieltä: 2013 on Grüner veltlinerin vuosi. Rieslingin kanssa en voi suitsuttaa vuosikerran viinejä kuten Grünerien kohdalla, sillä viileä vuosikerta ilmenee luontaisesti terävimmissä Rieslingeissä hetkittäin liiallisena piukkuutena, hermostuneena kireytenä ja hedelmän ohuutena, siinä missä Grünereissa ongelmasta kärsi vain pari tuottajaa monesta kymmenestä. Toisaalta on huomattava, että Itävallan Rieslingit karkaavat kypsempinä vuosina painavaan päärynäisyyteen, liialliseen yrttisyyteen ja tuntuvaan kukkaisuuteen, joten vuosikerran 2013 parhaat Rieslingit lienevät muiden vuosien huippuviinejä parempia puhtaan tyylin ystävien suussa ja siten metsästämisen väärtejä. Sokkona ostetun pullon kohdalla on kuitenkin arvioini mukaan noin 30 prosentin riski päätyä juomaan turhan piukkaa tavaraa. Kukaties ikä pehmentää tulokulmaa, mutta ohueen hedelmään sillä ei ole vaikutusta. Tästä huolimatta, rieslingeissä kuitenkin etenkin Birgit Eichinger ja Proidl tekivät vaikutuksen jo nuorina. Virtaa ja voimaa kuin pienessä kylässä pakattuna kompaktiin, virtaviivaiseen muotoon.

Lopuksi vielä lista tuottajista, jotka onnistuivat täyttämään melko kohtuuttomat vaatimukseni täydellisestä Grüner veltlinerista. Näitä viinejä tulen juomaan paitsi unissani, toivottavasti myös valveilla. Hyviä tuottajia on parhaimpien hännillä monia, eivätkö erot ole suuria. Monien kohdalla kyse on puhtaasti henkilökohtaisista preferenssistä, ei laatuerosta. Näiden joukkoon lukeutuvat myös Suomessa suositut Schloss Gobelsburg, Malat ja Loimer. 

Alkon perusvalikoimassa on yksi Erste lage Grüner veltliner, alla mainitun Sepp Moserin Grüner Veltliner Gebling, mutta se on epäonnisesti vuosikertaa 2012. Toivottavasti saamme tuoreemman vuosikerran valikoimiin myöhemmin.

Parhaat Erste Lage -tuottajat vuosikerrassa 2013

Bernard Ott
Johann Topf
Franz Proidl
Bründlmeyer
Jurtschitsch
Sepp Moser
Mantlerhof
Birgit Eichinger
Rainer Wess 

Disclaimer: Olin tapahtumassa Traditionsweingüterin kutsumana ja kustantamana. 

pps. The story in English here!

Syystober aidan takaa

Nuoren cansan fakta: parin desin lasillinen olutta maistuu milloin vain, jos olut on laadukasta.

Helsingin Rautatientorilla käynnistynyt pienpanimofestari Syystober näytti ulospäin maukkaalta keskitysleiriltä. Se oli ympäröity metalliaidoilla kaikista ilmansuunnista. Ratkaisu esti tehokkaasti olutkulttuurin leviämisen välittömään lähiympäristöön, mikä oli varmasti tarkoituskin, sillä lähistöllä oleskeli nuoria.

Jäin miettimään: miltähän tapahtuma olisi näyttänyt, jos mitään aitoja ei olisi ollut ja kojut olisivat olleet torilla niin kuin vihanneskauppiaiden teltat konsanaan? Ihmiset maistelleet olutta ja vaihtaneet kuulumisia, kuka lyhyemmin, kuka pidemmin?

Minä ainakin olisin nauttinut lasillisen vuoden olueksi valittua StaPan American Lageria ja työnnellyt samalla lastenrattaita. Nyt pelkkä ajatus olisi ollut lähinnä irvokas.

On selvää, että olut ei näyttäydy metalliaitojen takaa elintarvikkeena, vaan jonain paljon jännittävämpänä. Luulen, että aidan toiselle puolelle eristetty nuorisokin sen tajusi.

Tilanne ei tietenkään ole arvokasta työtä tekevien järjestäjien vika. Vika on nykyisissä laeissa, jotka estävät maata kehittymästä seuraavalle tasolle juomakulttuurissa. Lait on muutettava. Meidän vuoksemme. Olutkulttuurin vuoksi. Tai vaikka ihan huomisen aikuisten vuoksi.

Raipalla rapajuopoksi – Mitä Iranin esimerkki opettaa?

”Näin toimii alkoholin totaalikielto – Iranissa enemmän juoppoja kuin Venäjällä” kertoo Verkkouutiset. 

Alkoholinjuonti on Iranissa rangaistava rikos. Lain mukaan siitä saa 80 raipaniskua. Kolmas tuomio saattaa tarkoittaa kuolemantuomiota. Silti maassa on enemmän alkoholiongelmaisia kuin Venäjällä, Saksassa, Suomessa tai Isossa Britanniassa. Kuulostaako uskomattomalta? Tämä kaikki on itseasiassa hyvin järkeenkäyvää. Selitän mistä on kyse, mutta ensin huudetaan ministeri paikalle.

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen, kuuletko?

Kuripolitiikka ei ole vähentänyt Iranin alkoholiongelmia, vaan lisännyt niitä, koska kielletty hedelmä on hedelmistä makein.

Iranissa näyttää käyneen melko samalla tavalla kuten Suomessa vuosina 1919 – 1932, jolloin alkoholin myyminen oli laitonta. Tuolloin suomalaiset alkoivat juomaan enemmän alkoholia ja siirtyivät perinteisestä oluesta tiukkaan viinaan. Tähän oli käytännölliset syyt: laiton pullo kirkasta mahtui povitaskuun paremmin kuin sixpack bisseä. Viinapullo oli syytä tyhjentää rivakasta, ettei poliisille jäänyt todisteita ja kun kerran rikottiin lakia, otettiin kunnolla. Kansallinen kännäämiseen taipuva juomatapa kehittyi kieltolain vuoksi.

Se oli tyyppiesimerkki itsensä toteuttaneesta profetiasta. Kieltolakia oli perusteltu Venäjän tsaarille suomalaisten erityisluonteella. Venäläiset joivat enemmän kuin suomalaiset, joten lain lobbaajat käsittivät, että tsaari tuskin suostuisi kieltämään alkoholia Suomessa, joka oli kuitenkin Venäjän imperiumin sivistynein osa. Tarvittiin erityisiä apuvälineitä. Aloitetta varten raittiuslobbarit kehittivät idean viinapirusta, jonka väitettiin ottavan humalaisen suomalaisen valtaansa. Kuinka todellisesta kristillisestä demonista oli raittiusliikkeelle kyse, ei ole minulle selvää, mutta on syytä huomata, että raittiusliike versosi hurmoshenkisestä kristillisyydestä. Tsaari ei niellyt koukkua. Me itse nielimme.

Tuosta paholaisesta juontuu blogini hirtehinen nimi. Temppu haki hävyttömyydessä vertaansa, sillä Suomessa kulutettiin 1900-luvun alussa vähemmän alkoholia kuin missään maailman maassa, jossa kulutusta tilastoitiin! Väitteet jäivät kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja niitä toistettiin valtion suulla niin kauan, että niihin alettiin yleisesti uskoa.

Näitä mätiä kiellettyjä hedelmiä syötetään meille tänäkin päivänä, milloin poliitikkojen, milloin ryvettyneen lehdistön, milloin THL:n asiantuntijoiden toimesta. Vääristyneen politiikan hinta on kova. Se maksetaan muun muassa menetettyinä henkinä.

Asetelma on niin ymmärrettävä, että se tekee kipeää.
1.) Iranissa alkoholista saa tuomion, mutta siellä on silti enemmän rapajuoppoja kuin Suomessa.
2.) Suomessa alkoholi on laillista, mutta sitä pyritään kontrolloimaan tiukasti, minkä vuoksi Suomessa on enemmän rapajuoppoja kuin Italiassa.
3.) Italiassa alkoholia saa ostaa minkä vahvuisena mistä tahansa mihin vuorokauden aikaan hyvänsä. Italiassa ei näe kaduilla humalaisia, eikä alkoholia koeta yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Vähän lämmikettä hakemassa

”Vähän lämmikettä hakemassa. Alkaa olla sen verran kylmä, että tarttee”, sanoo vanhempi herra Alkon jonossa ostaessaan pullon konjakkia Helsingin keskustan viini-Alkossa. Sympaattista, mutta myös jollain tapaa harmillista. Vuosikymmenten alkoholipolitiikka puhuu.

Oikeasti vanhan herran lausahdus on osoitus tekopyhyydestä, josta meidän kulttuurimme on tunnettu. Mies kokee tarpeelliseksi selittää itseään 40 vuotta nuoremmalle Alkon myyjälle, miksi hän ostaa alkoholia. Hän keksii mielessään meriselityksen, jonka kertoo itselleen päänsä sisällä, todennäköisesti jo astuessaan myymälään. Se muuttuu ääneenpuhutuksi kassan kohdalla, anteeksipyydellen ja naureskellen, vanhasta tottumuksesta.

Tämä on lopputulos valtion harjoittamasta alkoholipolitiikasta. Arvokkaan oloinen vanha herra käyttäytyy arvolleen sopimattomasti pyydellen anteeksi haluaan nauttia konjakkia kotonaan. Syynä on Suomi, johon hän kasvoi. Se oli Suomi, jossa kansalaisen kunnollisuutta arvioitiin alentuvasti sen perusteella, kuinka paljon hän osti alkoholia. Kyse oli tietenkin vain määrästä.

Niin voimakas oli isonveljen kontrolli, että nuori mies sisäisti sen ja kantaa sitä mukanaan arpeutuneena sirpaleena vielä vuonna 2014. Kun puhutaan alkoholikulttuurin muutoksesta, ei voida toimia kuten Vanhasen hallitus, joka laski veroja vain nostaakseen ne parin vuoden päästä entistä korkeammalle, koska halvempi alkoholi johti rantojen miesten riemuun. On katsottava vuosikymmenten päähän. Vanha herra oli nuori yli 50-vuotta sitten, mutta käyttäytyi edelleen oppimansa mukaisesti.

Suomen holhouskokeilu on ajautunut samaan umpikujaan kuin kieltolaki 1930-luvulla. Hintoja on nostettu monta kertaa, mutta saatavuuden rajoitus ei ole laskenut syrjäseutujenkaan alkoholiongelmia, eivätkä maailman kovimpien joukossa olevat hinnat ole lopettaneet rantojen miesten elämäntapaa. Valtion järkeilyn mukaan sen olisi pitänyt loppua viimeistään vuonna 2008, jolloin alkoholi oli vihdoin niin kallista, että jos aikoi olla päivän sekaisin, ei voinut enää syödä.

Kyse ei lopulta ole vain Viron viinasta, alkoholin ostamisesta muista EU-maista tai Alkon monopolista. Kyse on suuremmasta asiasta. Kyse on kokonaisen alkoholipolitiikan epäonnistumisesta. Se juontaa juurensa sadan vuoden taakse. Juna on suistunut ruosteisilta raiteilta ja kyydissä on koko Suomi. On tullut aika irrottautua sadan vuoden kokeilusta ja todeta sen lopputulokset. Arvioida tilannetta ulkopuolisen silmin ja aloittaa hidas toipuminen. Alamme olla valmiita luopumaan rakkaasta alkoholipolitiikasta, joka on tuottanut enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Se on tuottanut sukupolvet toisensa jälkeen rantojen miehiä ja tehnyt sivistymättömästä kaatokännistä kansallislajin.

Emme odota äkkinäistä tervehtymistä, koska potilaan diagnoosi on krooninen kulttuurisyndrooma. Toipuminen vie pitkän aikaa, eikä se ole suoraviivainen prosessi, mutta sen aloittaminen on moraalisessa umpikujassa ainoa vaihtoehto. Valtio on pitänyt potilaan nukutettuna niin monta vuosikymmentä, että hän muistaa nipin napin tilaansa edeltäneen ajan. Potilaan mielestä on poispyyhkiytynyt edeltävien aikojen kulttuuri satojen sukupolvien ajalta. Muistojen mukana 3000-vuoden olutkulttuuri. Hän käyttäytyy ensimmäiset viikot kuin lapsi. Meidän tehtävämme on olla loputtoman kärsivällisiä, sillä nukutusaine on loppumassa ja potilas osoittaa heräämisen merkkejä.

Ravintolapäivästä, kukoistuksesta ja hyvinvoinnista

Kuva: http://www.Rantapallo.fi

Ravintolapäivä on täällä jälleen. Karnevaalipäivinä kivikaupungin ilmassa tuntuu olevan rikkaammin happea kuin muina päivinä. Kaduilla ja puistoissa leijuu jokin huumaava, liki euforinen tuoksu, jota on vaikea tunnistaa. Se paitsi täyttää keuhkot, tekee myös ajatuksista kevyitä.

Ravintolapäivä on muutakin kuin ruokakulttuurin kukoistusta. Se on esimerkki siitä, että suomalaisilla on kyky toimia yhdessä ja kerryttää sosiaalista pääomaa poikkeuksellisella tavalla.

Karnevaali toimii muistutuksena siitä, että vaikka toisinaan tuntuu siltä, että julkinen tila on virkamiesten reviiriä, kyse on illuusiosta. Kaupunki kuuluu kaupunkilaisille. Ravintolapäivän järjestämistä kieltäviä lakeja ei ole purettu, niitä ei yksinkertaisesti ole noudatettu. Ruohonjuuritapahtuman jalkauttaminen pykäläviidakon ohitse oli lopulta tavattoman helppoa.

Ensimmäisenä Ravintolapäivänä tapahtumaan osallistui kourallinen ihmisiä, mutta se oli mitä ilmeisemmin riittävä kriittinen massa keikauttamaan vaa’an virka-ankeuttajilta kaupunkilaisten puolelle. Vastareaktio näivettyi lopulta mielivaltaisten alkoholiratsioiden tasolle, koska joku vallankäytön portailla ymmärsi ihmisten ihastumisen muuttuvan vihastumiseksi, mikäli poliisi pakotettaisiin sakottamaan keksejä leiponeita.

Terveessä demokratiassa politiikka seurailee kansan tahtoa enemmän kuin luo sitä ja valta päättää merkittävimmistä asioista on kansan valitsemilla edustajilla, ei muilla. Suomen ei-demokraattisen virkakoneiston ympärille rakentuneet linnoitukset tulisi vallata takaisin.

Iloinen kansalaistottelemattomuus on mielestäni oljenkortemme kamppailussa niitä tahoja vastaan, jotka ovat visioneet rakkaasta Suomestamme hyvinvointivointihäkkiä, mautonta ja hajutonta arjen avovankilaa, jonka steriiliys tappaa bakteerien lisäksi mielikuvituksen.

Maassa, jossa asuu maailman koulutetuin väki, kansaan tulee lähtökohtaisesti luottaa. Me, jos ketkä ansaitsemme sen. Me emme tarvitse isoa veljeä, iso veli tarvitsee meidät.

On huomattava, että vapaina mieliin asti rönsyilevästä sääntelystä suomalaiset toimivat päin vastoin kuin meille on uskoteltu. Kun fiksut suomalaiset vapautuvat näkymättömien aitojen tarjoamasta puuduttavasta turvasta, he alkavat tuottamaan hyvinvointia, eivät pahoinvointia.

Jos Suomi vapautetaan liiallisesta sääntelystä, kurista ja holhouksesta, maamme puhkeaa uudenlaiseen kukoistukseen. Vapautuva luovuus on kuin raakaa energiaa, joka löytää uomansa ja aktualisoi uinuvan potentiaalin. Ravintolapäivä on tästä esimerkki.

Ja se huumaava tuoksu? Se ei ole vain herkullisesta ruoasta nousevia tuoksuja, vaikka ne täyttävätkin sieraimet. Se lienee orastavan vapauden ominaistuoksu, johon suomalainen törmää edelleen vuonna 2014 useimmiten vain maamme rajojen ulkopuolella.

Chile ei ole valmis

”Nuo? Ne ovat vain kukkuloita”, oppaanani toimiva Susana toteaa ja osoittaa sormella Santiagon miljoonakaupunkia reunustavia ja yli kahteen kilometriin kohoavia lumihuippuja samalla kun vaihtaa kaistaa moottoritiellä liiemmin peileihin katsomatta tai vilkkua käyttämättä. 

Asiat ovat suhteellisia: liikennekulttuurit, vuoret ja vuodenajat. Huimaa. Liikaa kahvia ja liian kehnoa unta. Vuorokausi sitten olin helteisessä Helsingissä, mutta talvisessa Santiagossa se tuntuu epämääräiseltä, melkein mahdottomalta. Nukuin koneessa koiranunta Atlantin ylitse, havahtuen vain hetkittäin konetta ravistelleeseen turbulenssiin, joka muistutti minua Air Francen lennon kohtalosta. Yritin olla miettimättä asiaa ja etsiä asennon, joka ei jumittaisi niskaani.

Nälkä kurnii vatsanpohjassa, koska en syönyt lentokoneessa. Avasin kyllä annoksen foliokannen, mutta rohkeuteni suli kun näin annoksen. Tyydyin tökkimään lihapullia haarukalla laittamatta niitä suuhuni. Syöminen saa silti odottaa, sillä tänne asti ei tultu turhan takia. Tulin maistelemaan viiniä.

Laama hengaa Montesilla

Näissä tunnelmissa alkoi ensimmäinen matkani Chileen, joka on juuri päättymässä. Vastoin ennakko-oletuksiani, huomasin inspiroituvani reissun aikana useasti. Jokin Chilen tilanteessa sai aivoni hyrräämään, minkä vuoksi olen käyttänyt kuluneet päivät paitsi oppien uutta maan viineistä, myös pyrkien ymmärtämään omaa reaktiotani. Nyt, istuessani Santiagon lentokentällä, tuntemukseni ovat seitsemän päivän päätteeksi yllättävän kirkkaat. Näkemykseni Chilen viineistä on löytänyt uomansa.

Olenko kokemani jälkeen Chilen viinien vannoutunut puolestapuhuja? En ole, en ainakaan vielä. Annan esimerkkejä. En syty liekkeihin Chilen arvostetuimmasta viinityylistäni, Maipo-laakson tuhdista ja minttuisesta Cabernet sauvignonista. Enkä edelleenkään pidä Carmenere-lajiketta kovinkaan mielenkiintoisena, vaikka se onkin parhaimmillaan suuntäyttävä ja mehevä (ja kohtuu usein vapaa paprikamaisista pyratsiini-aromeista, mikäli sadonkorjuu tehdään vasta toukokuussa).

Lisäksi pidän harmillisena, että useat tasokkaatkin tilat tuottavat keskikelvotonta laatikkoviiniä pohjoismaiden monopolien tarpeisiin. Edullisten viinien valmistaminen viinikauppojen alahyllyille ei ole tuottajille mikään rahasampo, sillä voittomarginaalit ovat liki olemattomia kovan kilpailun ikeessä. Samalla volyymibisnes nakertaa nurkasta Chile-brandin arvoa, tehden laatukehityksen jalkauttamisesta kuluttajien mieliin vaikeaa.

Monet viinitalot tuottavat varsin kaupallisen tyylisiä viinejä, osin suotta. Tämä ei tarkoita, että he valmistaisivat parhaita mahdollisia viinejä tarjolla olevasta rypälemateriaalista, vaan enemmänkin, että he valmistavat siitä viinejä, joka eivät ärsytä edes sellaista kuluttajaa, jolla on kehno maku. Koska kaikkien miellyttäminen ei ole mahdollista, paatuneimmat viiniharrastajat jäävät useimmiten sormenlämpöisiksi pehmeän, pyöreän ja makeilevan lopputuloksen edessä (pisteet Vina Maipolle siitä, että heidän edullisimmatkin punaviinit ovat kuivia). Pahimmillaan kyse on raaka-aineen turmelemisesta kellarissa. Tankkinäyte voi olla kohtuullisen puhdaspiirteinen ja maistuva, mutta lopputulos vaatimaton.

Arestin punaista maata Curicossa

Jotta Chile voi nousta laatulupauksensa kanssa seuraavalle tasolle, sen täytyy irtautua oman imagonsa painovoimasta. Muutoksen viimeiset avaimet ovat kuluttajien käsissä, sillä viiniala on lopulta markkinoiden panttivanki siinä missä muutkin hyödykemarkkinoilla toimivat yritykset. Selvää on, että talot pystyisivät tuottamaan yhä enemmän laatuviinejä, mikäli kuluttajat suostuisivat siihen. Kyse on voittopuolisesti tuottajien itse itselleen aiheuttamasta asiantolasta, mutta se ei tarkoita, että aikoinaan tehty valinta lähestyä markkinoita hinta edellä olisi yhä tänään perusteltua.

Toisaalta on tärkeää kysyä, suhtaudunko Chilen viineihin yhä yhtä skeptisesti kuin pakatessani Santiagon talveen soveltuvia vaatteita matkalaukkuuni viikko sitten? En lainkaan. Oivalsin päivien aikana, että konkistadoreista asti juontuvasta viinihistoriasta huolimatta Chilen viinikulttuuri on ennen kaikkea tavattoman nuorta. Viiniteollisuuden merkittävimmät askeleet ovat tuskin 20 vuotta vanhoja. Se on lyhyt aika verrattuna moniin muihin viiniä tuottaviin maihin ja merkitsee Chilen kohdalla erityisyyttä. Nuoruus on epävarmuutta, hahmottomuutta, äänen etsimistä ja häivähdyksiä hämärän tulevaisuuden mahdollisesta kirkkaudesta. Mitä nuoruus on, ellei keskeneräisyyttä, mutta myös siitä kumpuavia mahdollisuuksia?

Chilen viinikulttuurin nuoresta iästä kertovat minua taitavammin muun muassa seuraavat anekdootit. Kun ikoniviinien valmistus yleistyi 1990-luvun loppupuolella, tuottajat eivät säästäneet pulloja omiin kirjastoihinsa, kuten on yleisesti tapana. Se ei kait juolahtanut kenenkään mieleen, koska ihmiset olivat iloisia, että jotkut halusivat ostaa pullot viimeistä myöten, vieläpä hyvään hintaan. Tämä johti hullunkuriseen asetelmaan. Kuohuvista tunnettu, mutta myös laadukkaita puna- ja valkoviinejä tuottava Valdivieso joutui ostamaan ikoniviiniään, solero-ajatuksella valmistettua, jopa 15:sta vuosikerrasta rakentuvaa Caballo locoa jälleenmyyjiltä markkinahintaan. Asetelma on absurdi. Ensin tuottaja valmistaa viinin ja myy sen hyvällä voitolla jälleenmyyjille. Sitten hän tuhlaa voitot ostamalla pulloja takaisin myyntihintaa kalliimmalla.

Cono Surin etiketeistä tutuilla pyörillä voi ajella viinitarhoilla

Toinen esimerkki viiniteollisuuden kasvupyrähdyksestä. Cono Surin lahjakas viinintekijä Matia Rios kertoi, että ennen vuotta 1999 ja Cono Surin aloittamaa Pinot-mullistusta chileläinen Pinot noir valmistettiin Cabernet sauvignonin reseptillä. Pinotin herkkää luonnetta ei ymmärretty. Se tarkoitti pyrkimystä maksimaaliseen uutokseen; tummaan väriin ja täyteläiseen suutuntumaan. Lopputuloksena syntyi viiniä, joka ei maistunut Pinot noirille, vaan enemmänkin sipulihillolle. Sittemmin Chile on oppinut valmistamaan lajiketta sen kaipaamalla kevyellä kosketuksella, mistä toimivat esimerkkeinä muun muassa Cono Surin mainio 20 Barrels Pinot noir sekä käsityönä alusta loppuun valmistettu Ocio. Se on suuntäyttävä, mutta ilmava, tarkkapiirteinen viini, joka leijailee paletin poikki jättäen jälkeensä hennon ikenien kiristelyn, mikä toimii katkerana muistutuksena siitä, että kulaus meni jo.

On huomattava, että vaikka jotkut edelleen valmistavat  ylikypsää, tummanpuhuvaa ja hillomaista Pinot noiria, oikein valmistetusta Pinotista on tullut ilmiö. Muutoksen nopeudesta kertoo se, että ennen Pinot valmistettiin kuin tuhti Cabernet, mutta nyt monet valmistavat myös Syrahin Pinotin nykytyylillä.

Kehitys näkyy selkeästi muun muassa Castillo de Molinan puhdaspiirteisissä ja kulauteltavissa pinot noireissa, jotka ovat niittäneet suosiota myös Suomessa. Lämpimästä Curicosta ponnistavaa Molinaa mielenkiintoisempi tuottaja on kuitenkin Maycas Del Limari, joka on osa Concha y Toron kaikkialle rönsyilevää pörssiyritystä. Kyseessä on premium-laatuun keskittynyt viinitila, joka tuottaa vuosittain vain 20.000 laatikollista viiniä.

Vina San Pedron jättitarhan rypäleet kasvavat uskomattomassa paikassa

Paikallistin neljä muutosvoimaa, jotka muovaavat Chilen viiniteollisuutta tällä hetkellä ja tekevät Chilestä viinihullulle mielenkiintoisen maan. Maycas del Limarissa kiteytyvät ne kaikki, joten esittelen ne heidän kauttaan.

1. Sadonkorjuun aikaistuminen

Viinintekijä Marcelo Papan mukaan Maycasin tyyli on kehittynyt Limarin alueen mukana, mikä on johtanut Limarin tunnistettavan tyylin syntyyn. Vuonna 2007 Maycasin viinit edustivat kypsempää tyyliä, mutta samaa ei voi sanoa vuosikerrasta 2013. Chardonnay kerättiin aiemmin maaliskuun ensimmäisellä viikolla, mutta nyt helmikuun puolessa välissä. Sanon asian vielä selvemmin: kyse on sadonkorjuun aikaistamisesta kolmella viikolla muutamassa vuodessa. Tällä on luonnollisesti melko radikaaleja vaikutuksia viinien tyyliin. Se tarkoittaa raikkautta sekä runsaampaa, kirkkaampana soivaa hapokkuutta ja hillitympää, vähemmän kypsää hedelmää. Toisin sanoen rakenteen lisäämistä hedelmän kustannuksella, mikä tarkoittaa Chilen tapauksessa tasapainon löytymistä tai vielä selvemmin sanottuna, parempaa viiniä. On melko kuvaavaa, että Maycasin Sumaq Chardonnay 2013 on lähempänä tuorepuristetun limetin makumaailmaa kuin trooppista hedelmäisyyttä, mutta keikkuu kielellä silti sekä jäntevänä että tarkkapiirteisenä.

Maycas del Limarin Sumaq Pinot noir 2013 on heleä ja hapokas Pinot noir, jonka hinta olisi monopolivalikoimassa ilmeisesti naurettavat 11 euroa. Näin hyvää pinotia ei saa oman rajallisen kokemukseni perusteella kympillä oikein mistään. Ranskalainen Pinot on lähtökohtaisesti arvokkaampi burgundissa, Alsacessa sekä Loiressa, kalifornialainen Pinot tuohon hintaan soppamaista ja uusiseelantilainen toisinaan greippimäistä, mistä tulee mieleen steroideja napsinut saksalainen Spätburgunder, jota ei sitäkään löydä Suomen ilmastossa kymmenellä eurolla.

2. Tammenkäytön vähentäminen

Muistan maistaneeni Maycas del Limarin aiempia vuosikertoja kotimaan kamaralla ja havainneeni etenkin Chardonnayt laadukkaiksi viineiksi. Kynnyskysymykseksi muodostui trooppisuuden kanssa flirttailleen hedelmän lisäksi tammenkäyttö, joka veti maton laadukkaiden viinien alta. Tilanne on muuttunut, sillä tammen makua ei enää pidetä itseisarvoisena osana makumaailmaa. Chile on siirtynyt viininvalmistuksessaan pykälän verran kohti Vanhaa maailmaa, mikä on mielestäni oikea suunta. Maycasin kalleimmissa viineissä tammi maistuu edelleen, mikä on yleinen ongelma kehittyvillä viinialueilla. Muutoksen suunta herättää silti minussa orastavaa riemua, etenkin tietäen, että pian markkinoille tupsahtava vuosikerta 2013 oli Limarissa tavanomaistakin viileämpi.

Vikin uudenkarheat viininvalmistusfasiliteetit tekevät vaikutuksen vaudetehtuurillaan

3. Lajikkeiden istuttaminen niille sopiville paikkoihin

2000-luvun alussa Chilen köynnökset istutettiin lähinnä markkinavetoisesti: jos kuluttajat olivat janoisia Pinot noirille, sitä istutettiin paikkoihin, joissa oli vain hetkeä aiemmin kasvanut Merlotia. Lopputulokset on helppo arvata. Valtameren viilentämän Limarin maaperä on kalkkipitoinen, sää muuta Chileä pilvisempi etenkin aamuisin ja ilmasto niin viileä, ettei Merlot kypsy siellä. Maycas kasvattaa alueella vain Chardonnayta, Pinot noiria ja hieman Syrahia (joka ei tuota mielestäni yhtä innostavia tuloksia kuin kaksi edellistä). Suunta on silti selvä: markkinavetoisesta valintatavasta laatulähtöiseen ja lajikevetoiseen.

4. Uusien viinialueiden löytäminen

Valtaosa Chilen viinistä kasvaa maan keskiosan tasangoilla, joilla rypäleet kypsyvät käytännössä ongelmitta vuodesta toiseen. Viljelyn helppous ei useimmiten käänny juojan nautinnoksi, sillä lievän stressin pauloissa ponnisteleva köynnös tuottaa laadukkaampia lopputuloksia kuin holhoamisen laitostama serkkunsa. Laatua metsästävät tuottajat ovat toki huomanneet tämän jo pitkän aikaa sitten ja alkaneet kartoittamaan uusia viljelyalueita. Me saamme nauttia tänään lopputuloksista. Yhteistä uusille alueille on niiden viileys, mikä tarkoittaa Chilen tapauksessa siirtymistä lähemmäksi valtamerta tai vaihtoehtoisesti korkeammalle meren pinnasta, käytännössä useimmiten Andien vuoriston juurelle.

Montesilla on mielenkiintoinen sarja eri puolilta Chileä tulevia pienen skaalan viinejä, joita yhdistää Outer limits –nimike. Kyse on osittain kokeellisesta uusien huippualueiden löytämisestä. D.O. Zapallarin alueella tuotettua Sauvignon blanc teki vaikutuksen. Siinä missä hittialue Leydan Sauvignon blanc maistuu ja tuoksuu samankaltaiselta kuin Uuden Seelannin Marlboroughin viinit, Zapallarin Sauvignon blanc on kalkkinen, piukea, hillitty ja pitkääkin pidempi. Se muistuttaa itseasiassa Sancerren parhaimmistoa ja tuntuu ilmentävän maaperäänsä, siinä missä Leydan alueella tuotettu Sauvignon blanc perustuu lähinnä lajikkeelle tyypilliseen primäärihedelmään.

Uusien alueiden kategoriassa on mainittava on myös norjalaisen pörssikeinottelijan tyhjästä rakennuttama Vik, joka hakee kunnianhimossa vertaansa. Millahaussa sijaitsevat liki neljän sadan hehtaarin ensimmäiset tarhat istutettiin vuonnav vasta 2007. Vikin vaatimaton päämäärä on tuottaa maailman parasta viiniä. Bordeauxin suuntaan nyökkäävä punaviini onnistuukin siinä missä monet chileläiset ikoniviinit eivät: se on kaikessa mahtailevuudessaan tasapainoinen super premium -viini. Jään odottamaan miten amerikkalainen lehdistö ottaa sadan euron hintalapulla varustetun viinin vastaan, jahka se lanseerataan heille myöhemmin Vikin tarkkaan suunnitellun strategian mukaisesti.

Chilestä ei kannata vuonna 2014 kirjoittaa mainitsematta MOVIa, itsenäisistä pientuottajista koostuvaa järjestöä, joka kerää par aikaa paljon huomiota kansainvälisessä keskustelussa. Unohda keinokastelu, suuret satomäärät tai massoja miellyttävä makumaailma. MOVI vastaa 0.05%:a Chilen viinien viennistä, mutta toimii kiehtovana kurkistusreikänä sille, mitä chileläinen viini voi myös olla. Liikkeen saama huomio on ymmärrettävä, sillä juuri MOVIn kaltaista ruohonjuuriliikehdintää Chile kaipaa uudistuakseen myös kaupallisella tasolla.

Chilen viiniskenen tunnelma on omalaatuinen yhdistelmä valtavaa mittakaavaa ja poikkeuksellista maanläheisyyttä. Viinintekijät puhuvat asioista ihailtavan suoraan toimittajalle.

Neljän muutosvoiman kourissa Chilestä tullaan näkemään tulevaisuudessa yhä enemmän mielenkiintoista viiniä, joka elähdyttää myös vaativampaa viininlipittelijää. Kyseessä ei silti ole taikasauva, jonka heilautus voi tehdä vaatimattomasta viinistä mielenkiintoista. Siinä missä sadonkorjuuta voi aikaistaa, tammenkäyttöä parantaa, lajikkeita istuttaa niille sopiviin paikkoihin ja uusia alueita löytää, kaikkein tärkeimpään asiaan niillä ei ole vaikutusta. Jos köynnökset kasvavat maaperällä, jolla ei ole rahkeita kantaa mielenkiintoista hedelmää, lopputulos on vaillinainen.

On perusteltua kysyä, tarvitseeko Chilen tulevaisuudessa valmistaa yhtä paljon viiniä kuin tänään? Kukaties viidentoista vuoden päästä eräillä nykyisillä palstoilla kasvaa viiniköynnösten sijasta peruna, eikä kukkaan puhjenneiden laatualueiden tyyleistä innostunut viinimaailma enää muista aikaa, jolloin Chile tunnettiin lähinnä edullisista viineistä?

Chile ei ole vielä valmis ja se on hyvä asia. Se ei ole kehittynyt kypsäksi, vaan hakee yhä muotoaan. Eräs asia on selvä: chileläiset viinintuottajat eivät aio jäädä historiankirjoihin massaviinintuottajina. Siihen heillä on aivan liikaa lahjakkuutta, kunnianhimoa ja luonnon suomia mahdollisuuksia. Tämän vuoksi Chilen sijaintia massaviinin ja laatuviinin rajapinnalla ei ole tarvetta alleviivata permanent-tussilla, sillä keskeneräisyys tarkoittaa Chilen tapauksessa ennen kaikkea kartoittamattomia ja käyttämättömiä mahdollisuuksia, joilla tulee olemaan perusteellisia vaikutuksia viinien laatuun. Jos nykyisyys katsotaan parhaaksi ennusteeksi tulevalle, Chilen viinien tilanne näyttää valoisalta.

Lentokentän kuulutuksesta päätellen minun on aika hyvästellä Chilen talvi ja suunnata takaisin kesäiseen Eurooppaan. Kuten tämä yhtenä ryöpytyksenä syntynyt artikkeli omalta osaltaan osoittaa, olen matkan varrella paitsi inspiroitunut, myös imenyt itseeni hieman ymmärrystä ja pureskellut tuota tietoa uuteen muotoon. Sain Chileltä ajatuksilleni itseasiassa enemmän virikkeitä kuin osasin odottaa tässä kohden viinikirjoittajan taipalettani, mikä ilahduttaa minua mittaansa enemmän. Tulen seuraamaan Chilen kehitystä jatkossa tarkalla silmällä, toiselta puolelta maapalloa, uudenlaisen innostuksen siivittämänä.

Click this for an English version of the article

Chile kuvina

Vin San Pedron omistama maailman suurin yksittäinen viinitarha, joka on 1100 hehtaarin kokoinen. Rypäleet päätyvät muun muassa Gato Negroon. Järkyttävä mittakaava, kaunis maisema.

Valdivieso on etenkin kuplivistaan tunnettu talo, jonka makeileva rosé sec on räätälöity Suomen markkinoille. He itse korvaisivat sen mielellään brutilla, mistä on helppo olla samaa mieltä.

Concha y Toron kellarista löytyy piru.

Tynnyreitä yhteensä 4500 hehtaaria omistavan Vina San Pedron kellarissa. Melkoisia numeroita.

Matia Rio on Cono Surin hauska, lahjakas ja bullshit -vapaa viinintekijä. Talon Ocio on vaikuttava pinot noir.

Cono sur käyttää hanhia torjumaan paikallista tuholaiskuoriaista. Kuoriainen houkutellaan köynnöksen varteen öljyn ja valkosipulin avulla, minkä jälkeen hanhi hoitaa loput.

Cono surin kellarit, taustalla viinitarhat ja Chilessä aina läsnäolevat vuoret

Tarhat jatkuvat silmän kantamattomiin. Hehtaari kustantaa 30.000 euroa ja pörssiyhtiön suurimmat omistajat ovat samoja perheitä, joilla on rahaa kiinni myös Chilen BKT:n kannalta olennaisessa kaivosteollisuudessa. Vaikka Chile on monella tapaa lattareiden priimusoppilas, varallisuus on yhä varsin keskittynyttä.

Valdivieso valmistaa myös valkoviiniä ja punaviiniä ja haluaisi tulla tunnetuksi myös niistä. Toisaalta, Chilessä on paraikaa kuohuviinibuumi, mikä sopii tunnetuimmalle kuoharivalmistajalle.

Andit, auringonnousu ja lentokoneen ikkuna. Tällaiseen maisemaan herääminen ei kirpaise.

Devil’s collection on perus-Casilleroa pykälää kalliimpi ja harppausta maistuvampi sarja.

Pyöräselfie pyöräetiketeistään tunnetulla viinitilalla.