Vähän lämmikettä hakemassa

”Vähän lämmikettä hakemassa. Alkaa olla sen verran kylmä, että tarttee”, sanoo vanhempi herra Alkon jonossa ostaessaan pullon konjakkia Helsingin keskustan viini-Alkossa. Sympaattista, mutta myös jollain tapaa harmillista. Vuosikymmenten alkoholipolitiikka puhuu.

Oikeasti vanhan herran lausahdus on osoitus tekopyhyydestä, josta meidän kulttuurimme on tunnettu. Mies kokee tarpeelliseksi selittää itseään 40 vuotta nuoremmalle Alkon myyjälle, miksi hän ostaa alkoholia. Hän keksii mielessään meriselityksen, jonka kertoo itselleen päänsä sisällä, todennäköisesti jo astuessaan myymälään. Se muuttuu ääneenpuhutuksi kassan kohdalla, anteeksipyydellen ja naureskellen, vanhasta tottumuksesta.

Tämä on lopputulos valtion harjoittamasta alkoholipolitiikasta. Arvokkaan oloinen vanha herra käyttäytyy arvolleen sopimattomasti pyydellen anteeksi haluaan nauttia konjakkia kotonaan. Syynä on Suomi, johon hän kasvoi. Se oli Suomi, jossa kansalaisen kunnollisuutta arvioitiin alentuvasti sen perusteella, kuinka paljon hän osti alkoholia. Kyse oli tietenkin vain määrästä.

Niin voimakas oli isonveljen kontrolli, että nuori mies sisäisti sen ja kantaa sitä mukanaan arpeutuneena sirpaleena vielä vuonna 2014. Kun puhutaan alkoholikulttuurin muutoksesta, ei voida toimia kuten Vanhasen hallitus, joka laski veroja vain nostaakseen ne parin vuoden päästä entistä korkeammalle, koska halvempi alkoholi johti rantojen miesten riemuun. On katsottava vuosikymmenten päähän. Vanha herra oli nuori yli 50-vuotta sitten, mutta käyttäytyi edelleen oppimansa mukaisesti.

Suomen holhouskokeilu on ajautunut samaan umpikujaan kuin kieltolaki 1930-luvulla. Hintoja on nostettu monta kertaa, mutta saatavuuden rajoitus ei ole laskenut syrjäseutujenkaan alkoholiongelmia, eivätkä maailman kovimpien joukossa olevat hinnat ole lopettaneet rantojen miesten elämäntapaa. Valtion järkeilyn mukaan sen olisi pitänyt loppua viimeistään vuonna 2008, jolloin alkoholi oli vihdoin niin kallista, että jos aikoi olla päivän sekaisin, ei voinut enää syödä.

Kyse ei lopulta ole vain Viron viinasta, alkoholin ostamisesta muista EU-maista tai Alkon monopolista. Kyse on suuremmasta asiasta. Kyse on kokonaisen alkoholipolitiikan epäonnistumisesta. Se juontaa juurensa sadan vuoden taakse. Juna on suistunut ruosteisilta raiteilta ja kyydissä on koko Suomi. On tullut aika irrottautua sadan vuoden kokeilusta ja todeta sen lopputulokset. Arvioida tilannetta ulkopuolisen silmin ja aloittaa hidas toipuminen. Alamme olla valmiita luopumaan rakkaasta alkoholipolitiikasta, joka on tuottanut enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Se on tuottanut sukupolvet toisensa jälkeen rantojen miehiä ja tehnyt sivistymättömästä kaatokännistä kansallislajin.

Emme odota äkkinäistä tervehtymistä, koska potilaan diagnoosi on krooninen kulttuurisyndrooma. Toipuminen vie pitkän aikaa, eikä se ole suoraviivainen prosessi, mutta sen aloittaminen on moraalisessa umpikujassa ainoa vaihtoehto. Valtio on pitänyt potilaan nukutettuna niin monta vuosikymmentä, että hän muistaa nipin napin tilaansa edeltäneen ajan. Potilaan mielestä on poispyyhkiytynyt edeltävien aikojen kulttuuri satojen sukupolvien ajalta. Muistojen mukana 3000-vuoden olutkulttuuri. Hän käyttäytyy ensimmäiset viikot kuin lapsi. Meidän tehtävämme on olla loputtoman kärsivällisiä, sillä nukutusaine on loppumassa ja potilas osoittaa heräämisen merkkejä.