Multaista viiniä satasella?

Ridgen Monte Bello or eräs Kalifornian legendaarisista punaviineistä, joka hakee pitkäikäisyydessään vertaa. Viking Linen mukaan se tosin on ”multainen”? Mitä luulet, ottaisitko ostoskoriisi sadalla eurolla multaiseksi kuvatun viinin? Katsotaan kuinka kauan se saa jatkaa seilaustaan multaisena punaviininä.

Kommentti: kotimaista viinapolitiikkaa

Alko on julkaissut vuoden myyntitilastonsa. Lonkerolla ja Koskenkorvalla menee edelleen hyvin. Viineistä top kymmeneen mahtuvat vain J.P. Chenet ja Gato Negro, molemmat ensisijaisesti laatikoissa. Kumpikaan listalle sijoittunut viini ei edusta markkinoiden edullisinta vaihtoehtoa, vaikka toki hintahaitarin alapäässä ollaankin.

Sen sijaan silmiin pistävää on nähdäkseni tämä:

Aika hiljaa ollaan siitä, että Altia laski viime vuonna Kossun hintaa puolustaakseen hallitsevaa markkina-asemaansa, ja sen seurauksena Koskenkorvaa myytiin 50.000 litraa enemmän kuin edellisenä vuonna. Perinteisellä suomalaisella logiikalla Altian edesvastuuttomat toimet nostivat kokonaiskulutusta ja kuolleisuutta. Alennus kumosi valtion veropolitiikalla haettuja hyötyjä. Altia on valtion omistama yritys.

ps. Alkon ostaja siirtyi kuulemma viime vuonna Alkosta Altian palvelukseen. Hänen uutena vastuunaan on Altian päätuote, Koskenkorva.

Härkää sarvista, Turkin viinit

En ole kirjoittanut blogiin mitään muutamaan viikkoon. En ole pitänyt tietoista sapattia bloggaamisesta, mutta huomaan näin kuitenkin käyneen. Kukaties olen potenut lievää kirjankirjoittamiskrapulaa, joka alkaa pikkuhiljaa helpottaa? Oli miten oli, tauko on tehnyt varmasti hyvää. Täysin radiohiljaisuudessa en ole silti viikkojani viettänyt. Viinipirun Facebook-sivut ovat olleet aktiivisemmat kuin koskaan aiemmin. Sivuille on muodostunut mukavaa yhteisöllisyyttä viininnautiskelun ympärille, mistä olen iloinen. Nyt kuitenkin tuumasta toimeen, tartun härkää sarvista ja ryhdyn teroittamaan loman aikana tylsynyttä kynääni raapimispuuhun.

Ajattelin aloittaa blogin päivittämisen muistelemalla hieman menneitä. Jos kirjoitan aivokuoreni puhtaaksi viime vuoden viiniasioista, kukaties pääsen jossain kohtaa kärryille vuodelle 2013? Vierailin marraskuussa Turkissa digitaaliseen viinikirjoittamiseen keskittyvässä EWBC-konferenssissa. Tapahtuma oli mielenkiintoinen ja veti puoleensa viinimaailman isoja kaloja, kuten Tim Atkin MW, Jamie Goode, Andrew Jefford, Bonny Doonin Randall Grahm, Sarah Abbot MW ja Charles Metcalfe, minkä otan merkkinä siitä, että digitaalisen viinikirjoittamisen painoarvo on kasvanut.

Konferenssin ohjelma koostui paneelikeskusteluista sekä viininmaistelusta ja koska tapahtumapaikkana oli Turkin Izmir ja pääsponsorina Wines of Turkey,  turkkilaisen viinin maistatusta oli tarjolla jokaisen kulman takana, hetkittäin varsin kirjaimellisesti. Alla koottuja huomioita turkkilaisesta viinistä, joka jätti laatunsa puolesta toivomisen varaa, mutta herätti kiinnostuksen siitä, minkälainen viinimaa Turkista voi kehittyä tulevina vuosina, mikäli tällä hetkellä ilmassa lentävät palaset putoilevat oikeille paikoilleen.

Alla 12 huomiotani Turkin viinistä

• Kuten marraskuisessa Turkki-postissani mainitsin, maa voi ylpeillä sadoilla alkuperäislajikkeilla, koska sitä pidetään yhtenä viiniköynnöksen synnyinpaikoista. Suorastaan järkyttävä lajikkeiden rikkaus. Enemmistö edustaa kuitenkin pöytärypäleitä, siis marketissa myytäviä syötäviä viinirypäleitä, jotka tuskin innostavat viininystäviä aplodeihin, vaikka maistuisivat miltä. Viinissä käytetään vain kourallista lajiketta, sekä toista kourallista kansainvälisiä lajikkeita.Vain 3 prosenttia kasvatetuista rypäleistä käytetään viininvalmistukseen. Tästä johtuen Turkin nimi saattaa vilahtaa maailman rypäletuottajien top kympissä, mikä saattaa synnyttää vääränlaisia mielikuvia. Turkki on pieni viinimaa.
• Vaikka Turkin historia viinin parissa ylettää 5000 vuotta ajanlaskun alkua kauemmaksi, viini kärsii kotimarkkinoilla huonosta imagosta. Se elää tavallaan tutkan alla, menneisyyden ja tulevaisuuden välisenä vetokapulana. Läheskään kaikki turkkilaiset eivät käytä alkoholia. Tämä vaikeuttaa viinintuottajien työskentelyä. Useat turkkilaisen lajikkeet, kuten uutteisia viinejä tuottava Ökuzgözu, ovat pääasiallisesti pöytärypälelajikkeita. Suuret tuottajat, kuten Kayra, ostavat rypäleitä Itä-Turkissa paikallisilta rypäleidenkasvattajilta, joiden parissa elää uskomus, että viininvalmistukseen kelpaavat rikkoontuneet, raa’at ja puolimädät rypäleet, joita linnutkaan eivät huoli. Ei ole vaikea arvata, ettei moisista saada herkullista viiniä edes modernilla kellariosaamisella.
• Itä-Turkin maanviljelyksen kehittymättömyyttä kuvaa myös se, että eräskin tuottaja kehuskelee viininsä olevan ”pruned by goats”, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että tarhat ovat niin laiminlyötyjä, että vapaana mellastavat vuohet saavat pistellä poskeensa oksat joihin sattuvat yltämään. Vaikka vuohien ja ihmisten välinen yhteistyö on osoittautunut toimivaksi vuosituhansien saatossa, metodi tuskin tuottaa parhaita mahdollisia viinejä, sillä vuohet eivät tiettävästi ymmärrä jalosta juomasta tuon taivaallista, vaikka ovatkin tunnetusti persoja lähes kaikelle mikä maan päällä vain kasvaa.

• Koska turkkilaisten suhde alkoholiin on osittain ristiriitainen (modernin Turkin perustanut Atatürk oli itsekin aikoinaan mukana viinitilan pystyttämisessä), viiniä verotetaan raskaasti. Erään konferenssin puhujan mukaan viinille lätkäistään valtion toimesta viisikymmentäprosenttia veroa, minkä päälle lisätään vielä ALV. En ole varmistanut lukujen totuudellisuutta, mutta paikallisten kauppojen viinihinnat nähtyäni voin todeta, että kotimainen viini kustantaa niin paljon, että sen lipittely jää varakkaan eliitin harrastukseksi. Kaksikymmentä euroa keskinkertaisesta viinistä ei valitettavasti lupaa loisteliasta tulevaisuutta Turkin viinille, etenkin kun otetaan huomioon maan keskimääräinen varallisuustaso sekä viinin ulkomaanviennin vähyys. Kauniisti sanottuna kyse on nähdäkseni umpisolmusta.
• Samalla kun turkkilainen viini on kallista, sitä vaivaa sääntelyn puute. Koska yhteisiä pelisääntöjä ei ole, myöskään yhtenäisiä aluekohtaisia tyylejä ei ole juurikaan muodostunut. Maistaessasi turkkilaista rosé-viiniä, voit odottaa käytännössä mitä tahansa tyyliä, jota olet maistanut eri puolilta maailmaa. Kuluttajan kohdalla tämä vaikeuttaa tutustumista maan viiniperintöön. Tämä on osittain ymmärrettävää, mikäli otetaan huomioon, että tuottajia yhteenkokoava Wines of Turkey perustettiin vasta vuonna 2008. Valitettavasti kyseinen seikka ajaa Turkkia lähemmäs uuden maailman viinimaita, joista yksikään ei voi kehuskella seitsemän tuhannen vuoden viinihistorialla (kuten ei mikään toinen Euroopan maakaan). Sellaista perintöä tuskin kannattaa vetää alas vessanpöntöstä seuraamalla australialaisten menestysreseptejä sen enempää kuin suosimalla ranskalaisia lajikkeita?
• Tarjolla on nähdäkseni kohtuuton määrä turkkilaista Merlotia, Cabernet sauvignonia ja Syrahia. Vaikka etenkin blendeissa on useimmiten mukana paikallisia lajikkeita, viinintuottajat eivät arvosta niitä vielä tarpeeksi. Lopputuloksena syntyy herkästi keskinkertaista Merlotia markkinoille, jotka lainehtivat jo äyriään myöten vastaavista muun maalaisista tuotteista.
• Turkin viiniteollisuus on varsin keskittynyttä. Suurimmat pelurit vastaavat käytännössä kaikesta viennistä ja valmistavat kymmeniä miljoonia pulloja. Heidän tapauksessa massakuluttajille tuttujen lajikkeiden suosiminen on jollain tapaa ymmärrettävää, vaikkakin harmillista. Pienempien tilojen ei kuitenkaan kannattaisi nähdäkseni pyrkiä seuraamaan suurten jalanjälkiä, vaan luoda uusia polkuja villinä kasvavaan pusikkoon, kernaasti nojaten alkuperäisiin lajikkeisiin ja niche-markkinoille suunnattuihin pienen tuotannon laatuviineihin. Tieto-taitoa moiseen löytyisi esimerkiksi viereisestä Kreikasta: sekin on kohtuullisen lämmin viinimaa, joka ponnistelee rivakan modernisoinnin ikeessä perinteidensä kanssa. Kukaties Turkki ja Kreikka voisivat paiskata sovinnon kättä viinin saralla? Pelkkä ajatus, älkää ampuko viestintuojaa!

• Enemmistö Turkin viineistä kasvaa korkealla meren pinnan yläpuolella, jopa yli tuhannessa metrissä. Paras paikallinen lajike on Kalecik Karasi, jos minulta kysytään. Siitä valmistetut viinit ovat rakenteeltaan tasapainoisia, eivätkä kärsi liiallisesta alkoholista, kuten sonnimaisia viinejä puskevan Bogazkeren kohdalla tuntuu sattuvan kohtuullisen usein. Viinit ovat suutuntumaltaan yllättävän kevyitä ja mikäli klisheinen vertailu sallitaan, maistamistani lajikkeista lähimpänä fransmannien Pinot noiria.
• Maan paras viinintuottaja on nähdäkseni Suvla. Nimi kannattaa painaa mieleen, vaikka viinejä tuskin tuleekaan taajaan vastaan. Vuonna 2009 perustetun tuottajan viinit ovat paitsi virheettömiä, myös maistuvia. Illallisella, jossa viiniä piisasi, Suvlan pulloista taisteltiin, koska monet muutkin olivat tunnistaneet tilan viinien laadun. Onnistuimme huijaamaan tarjoilijan tuomaan pöytäämme kolme ylimääräistä pulloa Suvlaa, mitä voidaan pitää menestyksekkänä harhautuksena.
• Mitä tulee Turkin viinien yleiseen laatuun, se jättää valitettavasti toivomisen varaa. Viinejä vaivaa kohtuullisen usein tasapainottomuus, lievät virheet viininteossa, sekä persoonallisuuden puute. Mikäli nämä kolme asiaa yhdistyvät samassa viinissä, tarjolla on ylihintainen, tylsä ja etikkainen viini, jossa on liikaa alkoholia. Pahoittelen, etten voi oikein pukea mielipidettäni kaunistellumpaan muotoon. Onneksi harvassa viinissä on samaan aikaan kaikkia helmasyntejä.

• Toivoa on. Turkin omista lajikkeista on löydettävissä voittajia, jotka ovat sopeutuneet vallitseviin olosuhteisiin vuosisatojen saatossa paremmin kuin hyvin. Monet alueet soveltuvat myös viininvalmistukseen varsin hyvin. tulivuoriperäisellä maaperällä toimiva Vinkara tulee toivon mukaan tulevaisuudessa tuottamaan viinejä, jotka ovat laulun arvoisia. Siihen asti jään mielenkiinnolla seuraamaan, mitä muinaisessa viinimaassa saadaan aikaan seuraavina vuosina. Suunta on hyvä, mutta levähtää ei kannata ennen horisontin saavuttamista, jos silloinkaan.
• Maana Turkki on mitä mainioin ja onnistui yllättämään minut myönteisesti. Se on tunnelmaltaan moderni ja eurooppalainen. Kaduilla kopsuvat korkokengät ja ihmiset nauttivat elämästään avoimesti. Välimeren traditiolle uskollisena turkkilainen ruoka oli tavattoman herkullista. Illallisen päätteeksi tyrkyllä saattoi olla viisitoistakin erilaista pientä makeaa jälkiruokaa, joista useimmissa oli runsaasti pähkinää ja hunajaa. Jälkiruokien ystävän paratiisi. Turkin läntinen rannikko lienee parhaiden raaka-aineiden ja välimerellisten makujen aarreaitta, jota tulisi tonkia enemmänkin.