Parkerin Hades

”A tragedy is a representation of an action that is whole, serious and of a certain magnitude. It has a beginning and middle and end. ” – Aristotle

Robert Parkerin Wine Advocate -julkaisun ympärillä poreileva Murciagatena tunnettu skandaali sai tänään uusia kierteitä, mutta palaan käänteisiin hieman alempana. Ensin tarina pähkinänkuoressa, mikäli et ole seurannut sen kehittymistä:

Master of Wine Pancho Campo näyttää lypsäneen tai pyrkineen lypsämään kymmeniä tuhansia espanjalaisilta tuottajilta lupaamalla heille vastineeksi näkyvyyttä Robert Parkerin Wine Advocatessa. Tilanteen tekee erikoiseksi se, ettei Pancho Campo kirjoita lehteen. Hänen roolinsa on ollut järjestää Parkerin Espanjan miehen, Jay Millerin, Espanjan ohjelma. Jim Budd paljasti asian ylläpitämässään Jim’s Loire -blogissa ja on raportoinut tilanteen kehittymisestä aktiivisesti.

Syytökset ovat vakavia, sillä pisteiden tai pääsyn myyminen tuhoaisi tiukasta eettisestä koodistaan tunnetun Wine Advocaten uskottavuuden.

Tarina heräsi henkiin korruptioväitteistä, kritiikin myymisestä ja periaatteiden syömisestä. Pelkistä huhuista. Mutta sitten kiusalliset tiedonmuruset pulpahtivat pintaan yksitellen. Paljastui, että varjoisissa nurkissa oli todennäköisesti pelattu hämäräpeliä. Miten Parker reagoi kuultuaan huhuja vääryyksistä?

Parker ylläpiti hiljaisuutta kiusallisen pitkään, kukaties toivoen skandaalin kuolevan pois omia aikojaan. Kun näin ei tapahtunut, hän julkaisi tiedotteen, jossa totesi ykskantaan, että huhut oli todettu vääriksi lehden sisäisissä tutkimuksissa, joiden tarkempaa luonnetta hän ei valottanut.

Sittemmin ilmaantuneet kirjalliset todisteet eivät muuttaneet hänen mieltään. Hän uhkailee tietoja levittäneitä tahoja oikeustoimilla. Tämä on erikoista, sillä mikäli tiedot ovat totuudellisia, eikä asiakirjoja voida osoittaa väärennöksiksi, peli on jo pelattu. Se on ohi. Res ipsa loquitur, kuten antiikissa todettiin.

Jos olet itse kokenut tapahtumien seuraamisen jännittäväksi, et ole yksin, sillä tämä sipulin lailla kuoriutuva skandaali on tyylipuhdas kreikkalainen tragedia.

Tarinan arkaainen asetelma vetoaa järkeilyn sijasta vaistoihimme, sille tarve epiikan veistelyyn istuu meissä lujasti. Mutta miten kyseinen tragedia rakentuu ja mikä tekee siitä sellaisen? Vilkuillaan hieman Aristoteleen runousoppia ja sovelletaan tulkintaan valikoitua sosiologiaa. Käsitellään tapahtumaa tekstinä.

Syytökset ovat pyörineet Pancho Campon ympärillä, mistä olisi vaivatonta tulkita, että hän on tarinan päähenkilö, mutta silloin sortuisimme tarpeettomaan virheeseen. Vaikka Pancho Campo häärii kohun ytimessä ja hänen toimijuutensa on välttämätön ehto juonen rakentumiselle, hän ei ole tarinan päähenkilö. Pancho Campolle lankeaa tarinassa roiston rooli, mihin hänen satyyrimaiset piirteet sopivat erinomaisesti.

Myöskään Jay Miller ei ole päähenkilö, vaikka Panchon epäillään sortuneen vääryyteen hänen nimissään. Hän on vain Panchon toiminnan alusta. Samalla hän on valesankari ja katalyytti eeppisen mittakaavan tragiikalle. Tarinan protagonisti, päähenkilö, on Robert Parker itse. Hän tempautui juonen pyörteisiin vastentahtoisesti, kuten päähenkilön kuuluukin. Tämä ei ole ainoa asia, mikä tekee Parkerista erinomaisen päähenkilön, sillä kuten Aristoteles jo tiesi:

”The protagonist should be renowned and prosperous, so his change of fortune can be from good to bad.”

Elämän taipaleella menestystä niittäneen päähenkilön lisäksi tragediaan tarvitaan hamartia, traaginen virhe, jonka hän suorittaa joko tietämättömyyttä tai silkasta vahingosta. Tämän tarinan hamartia käy ilmeiseksi sille, joka lukee Parkerin viimeisimmän vastineen.

hamartia on Parkerin vähättelevä ja väistelevä suhtautuminen todisteisiin, jotka on tuotu painossaan koko maailman arvioitaviksi ja punnittaviksi. Epäonnisen siilipuolustuksen seurauksena veitsen terällä on päätynyt varoittamatta koko imperiumi, vuosikymmenten aikana rakentunut ura, tähden loisto ja henkilökohtainen kunnia, ei enempää eikä vähempää. Kivi on jo rikkonut lammen pinnan jännitteen, loiskahtanut ja pisaroinut ympärilleen.

”The change should come about as the result, not of vice, but of some great error or frailty in a character. That is hamartia.”

Aristoteleen tragediassa on oltava alku, keskikohta ja lopetus, jotta teos olisi kokonainen. Ensimmäisessä osassa insentiivinen momentti käynnistää tapahtumien vyöryn syy-seuraus-suhteiden vääjäämättömyydellä. Keskimmäisessä osassa ketjureaktio kulminoituu kliimaksiksi, mikä näyttäytyy tässä tarinassa vedenpitäviltä vaikuttavien todisteiden ilmaantumisena näyttämölle. Jännite on ladattu äärimmilleen kuin Artemiksen jousi.

Ensimmäiset kaksi näytöstä on nyt nähty, jäljelle jää vain viimeinen näytös, jossa ensimmäisessä osassa käynnistyneen konfliktin jännitteen on määrä purkautua, todennäköisesti osanottajien kannalta tuhoisasti. Näytös esitetään silmiemme edessä tavalla, joka noudattaa Sofoklesin kuuluisaksi tekemää tuhatvuotista traditiota, mutta toteutetaan nykyteknologian ubiikissa valokeilassa reaaliajassa ja ilman kenraaliharjoituksia.

Odotamme jännitteen laukaisevaa katharsista tietämättä miten lopullisen näytöksen tarina kuoriutuu ja mitä vastentahtoiselle päähenkilöllemme käy. Tiedämme, ettei näköpiirissä ole jumalallista väliintuloa, deus ex machinaa, antiikin halpamaista tragiikan tuhoajaa ja ymmärrämme samalla, ettei kreikkalainen tragedia voi päättyä amerikkalaisen komedian tapaan, mutta tarvitsemme silti katharsiksen, koska juoni on sitonut meidät myötäeläväksi yleisöksi ja solmu on avattava.

”The end of the tragedy is a catharsis of the tragic emotions of pity and fear. Spectators are purged of their own emotions of pity and fear through their vicarious participation in the drama.”