Esporão – Puolessa välissä uutta ja vanhaa
Palasin yötä vasten Alentejosta, jossa olin tutustumassa Esporãon viinitilaan. Suomessakin mainetta niittäneen tilan historia kietoutuu yhteen Portugalin historian kanssa. Roquetten omistajaperhe pakeni vuoden 1974 Neilikkavallankumouksen myötä Brasiliaan ja palasi maahan vasta 1980-luvun puolella. Vaikka tilan logossa koreilee muinainen vuosiluku, käytännössä Esporãon nykyisen viinihistorian alkupisteeksi voi merkitä 80-luvun puolivälin, jolloin modernit valmistustilat rakennettiin ja australialainen pääviinintekijä David Baverstock ryhtyi toteuttamaan sittemmin runsaasti kopioitua näkemystään Alentejon viineistä.
Esporãolla on noin 600 hehtraaria viinitarhoja, joista tällä hetkellä noin 40%:a viljellään orgaanisesti ja loppuja niin sanotun integroidun tuotannon periaatteilla, missä esimerkiksi perinteiseen tuholaistorjuntaan turvaudutaan silloin kun se katsotaan välttämättömäksi. Vaikka Esporãon viinien makumaailmaa voi luonnehtia kansainväliseksi, jopa uuden maailman tyyliseksi, noin 60% tarhoista edustavat Alentejon perinteisiä lajikkeita, loput myöhempien aikojen tulokkaita kansainvälisistä ympyröistä, kuten Cabernet sauvignonia tai Syrahia.
Puhutaanpa hieman punaviinilajikkeista. Eräs kantavista voimista on Trincadeira, joka tuo sekoituksiin täyteläisyyden lisäksi raikkautta. Toinen on Alicante bouschet, herkästi yli 15%:ia viinejä tuottava lajike, joka on toki lähtöisin Ranskasta, mutta kukaties tunnetumpi tätä nykyä nimenomaan Etelä-Portugalille tunnusomaisena lajikkeena. Molemmilla on melko tunnistettava aromimaailmansa, josta olen löytävinäni ensimmäisen kohdalla lihaisuutta ja minttuisuutta, jälkimmäisen kohdalla puolukkahilloa ja makeaa mausteisuutta. Sekoituksissa käytetään usein myös Aragonesia, joka tunnetaan Tempranillona Espanjan puolella. Se ilmentyy kokemukseni mukaan Alentejossa yllättävän tanniinisena ja tummanpuhuvana. Ei sovi myöskään unohtaa Touriga nacionalia, joka tuo kokonaisuuteen muun muassa rotevuutta ja kermaista tekstuuria.
Esporão Red Reserve on niittänyt mainetta Suomessakin, mutta on omaan suuhuni tamminen. Amerikkalainen puu puskee nuoresta viinistä läpi muun muassa maitosuklaisuutena, mikä on viinintekijän tahdon mukaista, mutta tammiherkälle viinikirjoittajalle turhan alleviivattua. Ennen matkaani eräs Viinipirun seuraaja kommentoi FB-seinällä unohtaneensa Reserven pariksi vuodeksi hyllylle lepäämään ja olleensa vaikuttunut avattuaan viinin taannoin. Maistettuani Reserveja vuoteen 2001 asti, voin todeta, että ymmärrän mistä hän puhui, sillä Reserve ikääntyy hyvin. Noin viiden vuoden iässä viini läpikäy merkittäviä muutoksia, jonka myötä tammi integroituu osaksi kokonaisuutta tavalla, joka tekee kunniaa vanhan maailman perinteille. Sitä ennen ollaan selvästi uuden maailman puolella.
David Baverstockin mukaan hänen viininsä sijoittuvat uuden ja vanhan maailman puoliväliin, mikä on suht vaivatonta allekirjoittaa toteamuksena. Viinit tosin tuntuvat aloittavan nuorina toisen leirin edustajina, mutta vaihtavan melkein hyppäyksenkaltaisesti puolta ikääntyessään. Mikäli olet tammiherkkä, kuten minä, odota vähintään viisi vuotta vuosikerrasta ennen kuin korkkaat pullon. Tuon pisteen jälkeen vastine parinkympin satsaukselle on hyvä. 15 vuoden jälkeen viini on edelleen varsin juotavassa kunnossa, mutta kukaties alamäkensä alussa. Optimi juonti-ikkuna tuntuu olevan 5-15 vuotta vuosikerrasta.
Palettini on kallellaan kevyempiin punaviineihin, mutta toisaalta täyteläisempiin valkoviineihin. Siedän uutta tammea paremmin valkoviineissä kuin punaviineissä, syystä, joka on minulle itselleni yhtä epäselvä kuin totta. Tämän vuoksi suosikkini Esporãon valikoimasta löytyvät valkoviinien puolelta. Valkoinen Reserve sarja onnistuu olemaan samaan aikan jäntevän runsas ja tamminen, mutta omintakeinen ilmentymä Alentejon alueen lajikkeista, kuten Antão vaz, Arinto ja Roupeiro. Se on samalla tavalla ryhdikäs kuin Pohjois-Rhônen suuret Marsanne ja Roussanne -valkoviinit, joiden liki kihelmöivää makumaailmaa on vaikea selittää teknisillä seikoilla, kuten viinin PH-arvolla ja happojen grammamäärällä. Runsas viini on persikkainen nojaamatta silti liikaa hedelmäisyyteen. Kokonaisuus on mausteinen, tamminen, suutuntumaltaan leveä, mutta jollain tapaa energinen. Vaikka kyse on öljyisen runsaasta viinistä, se ei väsytä palettia. En maistanut yli kymmenvuotiaita pulloja, mutta uskoisin, että viinit ikääntyvät hyvin noin 15 vuotta.
Esporão on rakentanut uudet valmistustilat huipputuotteille, kuten Private Selection -viineille. Niiden rypäleet poljetaan perinteisellä menetelmällä jaloilla lagareissa, kivisissä altaissa. Siinä missä lagaresit on valmistettu portviineistä tunnetussa Dourossa yleisimmin graniitista, Esporão käyttää Alentejolle tyypillistä vaaleaa marmoria. Menneiden aikojen modernisoitu klangi näkyy myös tällä hetkellä kovin muodikkaina amforoina, joiden vaikutuksia viinin laatuun Esporão kokeilee par’aikaa.
Jään seuraamaan mielenkiinnolla mihin suuntaan viinit kehittyvät lähivuosina ja uskallan kokemukseni perusteella suositella Alentejoa myös viiniturismikäyttöön. Paikallinen ruoka on erinomaista ja ihmiset helposti lähestyttäviä. Alta löytyvät kuvat Monsarazin linnoituskaupungin huipulta puhuvat omaa kieltään. Matka Esporãolta Monsaraziin on vartin luokkaa, joten kaksi kärpästä on mahdollista napata yhdellä iskulla.
Viinipiru - Arto Koskelon blogi nautiskelusta 