Champagne Tarlant

Kuva Melanie Tarlantista on itsessään julkaisemisen arvoinen. Ranskatar pilvenhattaroiden reunustamana, kädessä samppanjalasi, päässä baskeri ja sormien välissä savuke. Katse kaihoisana kohti taivaanrantaa. Katkelma Jean-Luc Godard -elokuvaa keskellä Tukkutorin teollista miljöötä.

Puhutaan silti hieman Tarlantin viineistä, mutta vain hieman, jotta kuvalle jää tarpeeksi tilaa. Zero brut -spesialistina tunnettu Tarlant aloitti rutikuivien samppanjoiden tahkoamisen hyvän aikaa ennen kuin siitä tuli nykyisen kaltainen villitys. Itse asiassa pieni talo on yksi maakunnan suurimmista zero dosage -samppanjoiden valmistajista. Tarlantilla vannotaan terroirin nimeen: viinien halutaan ilmentävän maaperää, jolla ne kasvavat (sikäli kuin se on mahdollista kuplajuoman interventionistisen viininteon puitteissa, Piru huom.).

Dosage on kaksipiippuinen juttu: sokeri tukahduttaa maaperän ominaispiirteitä, mutta peittää myös hienovaraisia virheitä viininteossa ja raakamateriaalissa. Tämä on yksi syy, miksi monet tuottajat luottavat taajaan noin kymmenen gramman hujakoilla pyörivään sokeritujaukseen. Tarlantilla rutikuiva linja näyttää toimivan paremmin kuin hyvin: vaikeasti määriteltävä, mutta  sinänsä ilmeinen mineraalisuus on läsnä talon viineissä intensiteetillä, joka on Champagnessa kohtuullisen harvinaista.

Jos haluat maistaa samppanjaa, jonka profiilia hallitsee enemmän suolainen mineraalisuus kuin tynnyreiden, malolaktisen käymisen ja/tai sur lie -kypsytyksen tuottama pähkinäisyys/paahteisuus tai suoraviivainen kypsä hedelmäisyys, testaa Tarlantin Discobitch, pariisilaisen DJ:n ideasta syntynyt skandaalinkäryinen bilehilepullote, jonka sisältö on itseasiassa semanttisen arvonalennuksen läpikäynyttä Cuvee Louisia. Rajojarikkovalla nimellä siunattu pullote on tuottanut Tarlantille ongelmia Champagnen viiniviranomaisten kanssa, mutta tuotanto jatkuu siitä huolimatta. Maakunnan arvovaltaiselle tärkeilylle nauravat pullot päätyvät lähinnä Suomeen ja pariin muuhun paikkaan. Täällä puolilaittomia rajanylityksiä osataan ilmeisesti arvostaa.

Tapasin Melanien ensimmäisen kerran Wienissä pari vuotta sitten. Joimme muistaakseni auton takakontissa Itävaltaan tuotua Tarlantin zero brutia. Toisaalla tapasin myös hänen veljensä Benoit Tarlantin, joka on oiva esimerkki osaamisen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta myös rugbyn seuraamisen arveluttavasta vaikutuksesta nuoreen mieheen. Tarlantia on tarjolla muutamassa helsinkiläisessä ravintolassa, kukaties myös kaupungin ulkopuolella. Pistä vinkkiä, jos sinulla on tuoreita havaintoja pullojen liikkeistä.

Kuvan otti Ilkka Sirén, rikostoverini monessa herkullisessa rötöksessä.